Paha Saa Omansa.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina. Tarjoilija tuli penäämään maksua, nuorukainen antoi hymyillen vielä reippaan juomarahankin.

                             Hän asteli ulos auringonvaloon, jatkaen kadun suuntaan syvemmälle kaupungin pyörteisiin, kuunnellen ihmisten arkipäiväistä tinkimistä, kinastelua, uskon asioita koskevaa väittelyä, kaikkea sitä hälinää, mitä tämä uusi vapaus oli. Hän nautti kaikesta siitä täysin rinnoin, katseli hyvillä mielin kadulla pyöriviä köyhiä lapsia ja heitteli näille pienempiä kolikoita. Hän tunsi omistavansa koko maailman, eikä hän pelännyt näyttää sitä.

                             Harhaillessaan sivukujalle hän tuli epähuomiossa potkaisseeksi lehtikasaa, joka osoittautuikin kodittomaksi. Tämä nousi äkäisenä huutamaan hänelle.

                             ”Kato ketä potkit, saatanan ketku! Näillä kujilla sulla ei oo mitään jakoja, näille kujille ei kaikkivaltiaan jumalankaan silmä nää!” Vanhempi, vahvasti viinalle haiseva mies heristi hänelle sormeaan käärien samalla hihojaan. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan, eikä hänen partaansa oltu leikattu ainakaan kahteen viikkoon.  Tämä tarkasteli nuorukaista ja rauhoittui.

                             ”Ai, sä ootkin meikäläisiä..” Hänen äänensä tuntui tulevan syvältä kurkusta.  Miehen silmät loistivat pahaenteisesti, mutta nuori mies ei osannut katsoa häntä sillä silmällä. Tämä hymyili kodittomalle. Oli aivan sama mihin hän menisi, likaiset, nuhruiset lainsuojattomat tuntisivat hänet aina omakseen.

                              ”Mikä sun nimes on?” Koditon kysyi.

                             ”Schultz”, nuorukainen vastasi epäröimättä hetkeäkään, ”Hermann Schultz.”

                             ”Ootko aina ollut noin huono valehtelemaan? En kysyny sen nimeä, jonka tapoit, vaan sun nimeäs.” Viinanhajuinen, kurnuttava ääni kysyi. Nuorella miehellä hyppäsi sydän kurkkuun. Mistä tuo mies saattoi tietää?! Nyt hän katsoi miestä tarkemmin, huomasi miten tämän silmissä leimusi tuli, ne olivat kuin syvällä kuopissaan räjähtelevät tähdet, maailmankaikkeuksien valon ja sielun imevät mustat aukot keskellä kylmää sinistä loistetta.

                               ”Niin, nyt mietit, että kuka hitto voi tietää salaisuuden josta et ole kertonut koskaan kenellekään. Kuka se voi olla, mitä?! Se, joka katsoo sydämessäsi nauraen aina, kun ajatukses päästää läpi murhan tai raiskauksen, se Kärpästen Herra, joka tuntee jokaisen synnit! Se Petoksen Ruhtinas, joka sen synnin sieluus istuttaa! Se Helvetin Liekki, joka jokaista hyvää ja kunniallista miestä ja naista ja lasta pelolla ajaa eteenpäin!” Miehen ääni kohosi jylinäksi, viereisten talojen seinät tärisivät ja huojuivat. Nuorukaisen silmien edessä tämä vanha koditon mies kasvoi talojakin korkeammaksi! Hänen suustansa lenteli ulos hyönteisiä ja hänen sieraimistaan luikerteli matoja ja käärmeitä. Hänen kielensä oli sihisevä käärme, joka sylki myrkkyään taivaalle. Taivas vaihtoi väriään ensin vihertäväksi, sitten mädän ruskeaksi. Kaikki ihmiset tuntuivat jähmettyneen tämän kauhun edessä.

                             Paholainen nosti nyrkkinsä korkealle ilmaan ja löi sen katuu. Nuori mies kääntyi katsomaan jalkoihinsa, ja näki siinä tappamansa miehen kasvot. Jokainen kivi oli vaihtunut kuolleisiin kasvoihin, kaikki ne ihmiset, jotka hän oli elämässään tuntenut, kaikki joita hän ei ollut tuntenut, pelkkiä päitä, joiden kasvoilla ihmiset kävelivät.  Ihmiset, nuo herraskaiset olennot, eivät tuntuneet huomaavan tässä mitään ihmeellistä. He kävelivät kuolleiden omaistensa kasvoilla ja nauroivat ja tanssivat näiden vaikeroidessa heidän kenkiensä alla. Saatana nauroi, ilma haisi kuolemalta ja lopulta, mullalta ja mätänemiseltä.  Nuori mies katsoi kaikkea tätä kauhuissaan. Hän yritti juosta pois, mutta hänen jalkansa olivat muuttuneet puuksi. Hän kaatui kolisten, tunsi kuolleitten kasvojen piirteet käsiensä alla, jonkun nenä ja huulet painautuivat hänen hiuksiansa vasten. Hän pystyi kuulemaan vaimean, vaivalloisen henkäyksen korvassaan.

                             Saatana tarttui häneen ja raahasi hänet perässään maan sisään, helvettiin.  Hetken aikaa kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei mahtunut liikkumaan. Hitaasti hän ymmärsi makaavansa vaivaisesti kyhätyssä, pihkan tuoksuisessa mäntyarkussa. Paniikki valtasi hänen mielensä. Hän yritti saada kätensä ylös, kiemurteli kuin matonen maan kolossa, saadessaan kätensä parempaan asentoon hän hakkasi arkun kantta. Se raapi hänen kätensä verille ja jätti niihin tikkuja. Hän huusi, rukoili päästäkseen ulos, hän kuuli sydämensä jyskeen raskaana. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump.

                             Sydän hakkasi hänen arkkunsa kannen rikki. Jokainen lyönti pirstoi sitä, ja reijistä virtasi sisään valoa ja outoja hajuja. Thu-tump. Thu-tump. Joka lyönnillä arkkuun ilmestyi uusia halkeamia. Lopulta se räjähti rikki niin, että säleet sinkoilivat ympäriinsä. Hän kylpi valossa, joka oli niin kirkas, että hänen täytyi suojata silmiään. Hän haistoi savua, palavaa puuta, lihan rasvaista löyhkää.

                             Kyetessään avaamaan silmänsä hän näki istuvansa palavan puun juurella mietiskelemässä.  Hän käänsi katseensa takanaan liekehtivään puuhun, ja näki että sen oksiin oli seivästetty kuninkaita kaikista kansoista. Hän katseli tuota kauheutta, yritti suojata silmiään siltä ja nousi jaloilleen. Hän juoksi pois päin, päätyen aina vain lähemmäksi. Hän tunsi liekkien tarttuvan hiuksiinsa, haistoi niiden käryn ja kuuli ritinän korvissaan. Hän ei tahtonut kuolla, ei tällä tavoin, ei nyt!

                             Hän ratsasti kuolleen aavikon läpi mätänevällä aasin ruholla. Hänet oli puettu kalliisiin kankaisiin, mutta hänen selkänsä oli paljaana. Sitä piiskasivat palmunlehdillä kaikki ne arvokkaat ja hienot ihmiset, jotka vielä äsken olivat tanssineet kuolleitten katujen kasvoilla, he tulivat yksi kerrallaan hänen kohdallaan, piiskasivat hänen veristä selkäänsä ja jatkoivat matkaansa. Hän ei kyennyt tuntemaan kipua, mutta hän tunsi syyllisyyden ja surun painavan hartioitaan kasaan ilman sitäkin.

                             Hän ei edes yrittänyt taistella näitä tuntemuksia vastaan, ei niissä mikään auttanut. Kaikki oli menetetty. Tämä oli helvetti ja hän oli joutunut sinne, eikä sieltä kukaan palannut kertomaan mitään eläville, vaikka tahtoisikin. Mitä hyötyä oli taistella vastaan. Yllään hän näki saatanan nauravan ja kuuli päässään tämän äänen syyttävän, vahvistavan kaikkea sitä mitä hän itselleen sanoi.

                             Paholaisen silmien mustat aukot piinasivat hänen mieltään vaikeammin, kuin mikään. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt mitään niin pelottavaa, kuin sen täydellisen tyhjyyden, kaiken poissaolon, joka niistä loisti. Ne tuntuivat ihmevän hänen sielunsa syvemmälle kohti pohjaa, kohti rappiota, epäinhimmillistymistä, sitä psyykkistä tyhjyyttä, jota ne loistivat.  Mikään ei auttaisi. Nuo silmät tulisivat repimään hänen jokaisen atominsa kappaleiksi, hävittämään hänet täydellisesti, pyyhkimään hänet tyhjäksi. 

                             Hänen sydämensä jyske kuului yhä, läpi kaiken muun, sen rytmikäs syke tuntui sekoittuvan kaikkeen siihen, mitä hän koki. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump. Äkkiä hänelle valkeni. Jos hänen sydämensä löi yhä, hänen täytyi olla elossa!  Se voimistui koko ajan, se ei ollut kaiken taustalla soiva matala rytmi, vaan kaiken keskellä riemulla hänen elämäänsä huutava laulu....THU-TUMP! THU-TUMP! THU-TUMP!

Nuori mies tunsi vihlovaa kipua päässään, veri löi hänen aivoihinsa ja kohisi voimalla hänen lävitseen. Hän huusi ääneen ja jotkut ohi kulkevista ihmisistä vilkaisivat sivukujalle nähdäkseen mitä siellä tapahtui.  Koditon vanhus katsoi häntä silmät palaen, ja ilman noita silmiä nuori syntinen olisi voinut vannoa kaiken olleen unta, hulluutta, mitä tahansa harhaa. Mutta nuo silmät olivat yhä samat. Mikään muu ei viitannut äskeiseen kauhujen hetkeen, kuin noiden silmien tyhjä polte, pelottava voima, joka pakotti hänet kääntämään katseensa pois.

                             ”mitä... mikä sinä olet!?” Nuori mies huohotti kauhuissaan.

                             ”Mä, mä olen vain Vanha Willie.” Mies vastasi nauraen viskin polttamalla äänellään. ”Ja nämä on mun katuja. Näille ei edes kaikkivaltias jumala uskalla katsoa. Ja jos tänne eksyt, oot meikäläisen oma.” Hän virnisti julmasti nuorelle miehelle, jota puistatti. Hän ei ollut koskaan eläessään tuntenut mitään vastaavaa, se oli pelkoa.

                             ”miten..hä..miten tämä on mahdollista?”

                             ”Pahuus, poika, on aina lähempänä ku arvaatkaan. Se asuu jokaisen tollasen paremman ihmisen sydämessä, kaikkien noiden toiveissa ja haluissa.” Willie laski kätensä nuoren miehen hartialle, esitellen toisella kädellään maailmaa hänelle täysin uudessa valossa.

                             Äkkiä hän näki sen kaiken niin selkeästi. Äidin, joka oli hukuttanut kaksi pientä lastaan. Kauppiaan, joka oli raiskannut tyttärensä. Pojan, joka oli kiduttanut hengiltä jokaisen lemmikikseen saamansa kissanpennun. Vanhuksen, joka oli kavaltanut veljiltään ja sisariltaan perinnön ja tapattanut yhden heistä tämän päästyä liian lähelle. Veronkiertäjiä. Murhaajia. Varkaita, valehtelijoita, pettureita, pappeja, kaikkea sitä, mikä kasvaa äärimmäisestä vapaudesta. Sitä kestävintä vankilaa, jonka seittiä täydellinen vapaus kutoo, sitä moraalista rappiota, joka vanhurskauden mukana luikertelee oven raosta sisään. Hän näki maailman ja ihmiset pelottavana, ahdistavana paikkana, hän näki itsensä valehtelijana ja murhaajana, kaikkena sinä mitä hän oli ja mitä hän oli yrittänyt paeta. Hän tunsi jokaisen ohi kulkevan ihmisen katsovan itseään, näkevän hänen lävitseen, tuomitsevan hänet kaikesta siitä mitä hän oli tehnyt! Miten kurja, kurja olento hän olikaan!

                             Hän käpertyi kujalle makaamaan, yrittäen peittää korvansa, huutaen peittääkseen Vanhan Willien naurun, joka poltti hänen korvissaan pahemmin, kuin mikään niistä helvetin näyistä, joita hänen eteensä oli levittäytynyt muutamia hetkiä sitten.  Hän yritti estää sitä tunkeutumasta sieluunsa asti, tuomitsemasta häntä, tuhoamasta häntä kokonaan. Hän makasi siinä ja huusi äänensä käheäksi, kunnes hänet noudettiin hullujen huoneelle. Koko matkan hän rimpuili kantajiaan vastaan, huutaen jotakin hoitajille käsittämätöntä jostakin ”Vanhasta Williestä”, syntisistä ja helvetistä.

Varo Askeltasi.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki meri-ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Jonottaessaan kannella laskusillalle pääsyä hän malttoi hädintuskin odottaa vuoroaan astua uuteen elämäänsä, jonka värit vetivät häntä jo kutsuvasti puoleensa. Hän oli niin innoissaan, että liukastui laskusillalla huomaamatta jääneeseen lokin paskaan ja putosi mereen. Hän tunsi veden kylmän sylin ottavan hänet vastaan pehmeästi, vetävän hänet saman tien pohjaan, kuin kiven. Sillä hetkellä hänen mieleensä tuli ajatus, että olisi lapsena kannattanut opetella uimaan. Hän panikoi, veti keuhkonsa täyteen vettä ja hukkui.

Ahneuden Paskainen Loppu.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina.  Hän katseli heitä arvioiden, kuinka paljon jaksaisi vielä syödä, kuinka paljon nämä ihmiset jaksaisivat vielä katsoa häntä paheksuvasti.

                             Hän pysäytti tarjoilijan, tilaten suurimman, kalleimman ja mehukkaimman pihvin, jonka kokki osaisi valmistaa. Pian hänen eteensä kannettiinkin valtava pihvi, jonka keskellä törrötti suuri luu. Hän vilkaisi ympäri huoneen, ikään kuin esitelläkseen kaikille, millaisen suuren saaliin olikaan pyydystänyt lautaselleen. Nuorukainen alkoi syödä sitä ahneesti ja äänekkäästi, maiskutellen ja riemuiten elämänsä saamasta käänteestä, sekä siitä pahennuksesta jota saattoi näissä ihmisissä herättää.

                             Yhtäkkiä hän ei saanut enää henkeä! Hän oli innoissaan ahminut liikaa, vetäen pihvin palasen väärään kurkkuunsa. Hän nousi kakoen tuolistaan, katsellen ihmisiä ja yrittäen huutaa ja kiinnittää kaikkien huomion. Hänen silmänsä vuotivat ja verestivät ja hänen yritti viestiä kaikille huoneessa olijoille, että hänellä oli todellinen, aito hengenhätä.

                             He tiesivät. Hän näki heidän tietävän. Kukaan ei tehnyt elettäkään noustakseen tuolistaan ja auttaakseen häntä. Jopa lääkäri katseli häntä vain kylmä, ilmeetön naamio kasvoillaan. Nuori mies kakoi ja korisi, kaatoi pöytänsä ja yritti herättää edes jonkun heistä toimintaan. Mutta he kaikki vain katsoivat, kuinka hän hitaasti voipui, putosi polvilleen ja kaatui maahan korisemaan. Kun hän oli päästänyt viimeisen korahduksensa, koko sali raikui aplodeista, minkä jälkeen ihmiset jatkoivat lounastaan, kuin tätä iljettävää ihmistä ei olisi ollutkaan..

Yhden Timantin Tähden.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina. Tarjoilija tuli penäämään maksua, nuorukainen antoi hymyillen vielä reippaan juomarahankin.

                             Hän asteli ulos auringonvaloon, jatkaen kadun suuntaan syvemmälle kaupungin pyörteisiin, kuunnellen ihmisten arkipäiväistä tinkimistä, kinastelua, uskon asioita koskevaa väittelyä, kaikkea sitä hälinää, mitä tämä uusi vapaus oli. Hän nautti kaikesta siitä täysin rinnoin, katseli hyvillä mielin kadulla pyöriviä köyhiä lapsia ja heitteli näille pienempiä kolikoita. Hän tunsi omistavansa koko maailman, eikä hän pelännyt näyttää sitä.

                             Harhaillessaan sivukujalle hän tuli epähuomiossa potkaisseeksi lehtikasaa, joka osoittautuikin kodittomaksi. Tämä nousi äkäisenä huutamaan hänelle.

                             ”Kato ketä potkit, saatanan ketku! Näillä kujilla sulla ei oo mitään jakoja, näille kujille ei kaikkivaltiaan jumalankaan silmä nää!” Vanhempi, vahvasti viinalle haiseva mies heristi hänelle sormeaan käärien samalla hihojaan. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan, eikä hänen partaansa oltu leikattu ainakaan kahteen viikkoon.  Tämä tarkasteli nuorukaista ja rauhoittui.

                             ”Ai, sä ootkin meikäläisiä..” Hänen äänensä tuntui tulevan syvältä kurkusta. Nuorukainen hymyili kodittomalle. Oli aivan sama mihin hän menisi, likaiset, nuhruiset lainsuojattomat tuntisivat hänet aina omakseen. ”Mikä sun nimes on?” Koditon kysyi.

                             ”Schultz”, nuorukainen vastasi epäröimättä hetkeäkään, ”Hermann Schultz.”

                             ”Saksalaisia, mitä?” Viinanhajuinen, kurnuttava ääni kysyi. ”Mä oon Vanha Willie, näiden katujen kuningas. Ainakin omassa päässäni, eikä kukaan oo uskaltanut panna hanttiinkaan.” Willie nuolaisi käsiään ja koitti haroa hiuksiaan vähän taaksepäin. ”Luoja on tietysti korkein kunkku, mutta meillä on diili. Se ei kattele näille kaduille, eikä meikä poika tunge herraskansan keskelle.”

                             Nuorukainen oli tyytyväinen uudesta tuttavuudestaan, ajatella että hän oli kaikkien näiden tyhjien sieluttomien jumalanpelkoisten kasvojen keskeltä löytänyt heti yhden oikean syntisen! Eihän tällaista tuuria voinut edes olla. Vanha Willie liittyi hänen seuraansa ja he kävivät viinakaupasta ostamassa pullon viskiä. He ryypiskelivät siitä vaivihkaa, kulkien ihmisten täyttämässä kaupungissa kuninkaiden elkein, vaikkakin muut ihmiset pyrkivät parhaansa mukaan tekemään heidät näkymättömiksi. Willie kertoili nuorelle kisällilleen tarinoita elämästään, miten oli liikkunut aiemmin pahoissa porukoissa, suunnitellut ja toteuttanut junaryöstön, pakoillut poliiseja merille, tullut vuosien päästä takaisin. Hän oli pelannut noppaa ja tuhlannut kaikki rahansa huoriin ja viinaan, kunnes huorat olivat kyllästyneet ja ainoa hänen luokseen jäänyt oli ollut viskin hurmiollinen pelastus, kunnes rahat eivät riittäneet enää siihenkään.

                             Rupatellessaan he saapuivat huomaamattaan kaupunginlaitamille, jossa oli sirkus. Koska nuori mies oli hiukan päissään, ja koska Willie oli jo ymmärtänyt, ettei raha ollut tälle miehelle ongelma, hän vaati että herra Schultz veisi hänet sirkukseen. Hän kutsui nuorukaista tuttavallisesti Hermanniksi ja tuuppi häntä kohti lipunmyyjää, vähän rupsahtanutta nelikymppistä naista jolla oli rinnuksesta likaantunut punavalkoraitainen liivi ja huomiota herättävän huonot hampaat. Oletettu herra Schultz maksoi kaksi lippua ja he menivät sisään valtavan suuren päällysteltan raosta. He tulivat suurelle hiekkakentälle, jonne oli pystytetty lukuisia pieniä telttoja. Tietysti käynti jokaisessa teltassa maksoi kolmekymmentä senttiä lisää. Tirehtööri seisoi korokkeella teltan keskellä huudellen valtavaan metallitorveen, kehoittaen ihmisiä  kurkistamaan sisään  pienempiin telttoihin nähdäkseen parrakkaita naisia, ihmissusia, leijonankesyttäjiä ja voimamiehiä.

                             Willie tuntui olevan innoissaan kuin lapsi. ”Mennään katsomaan ihmissutta, Hermanni! Et varmasti oo nähnyt sen veroista elikkoa!” He maksoivat lipun ja pienen teltan edessä seisova rikollisen näköinen mies raotti  vihreää kangasta. He menivät sisään ja joutuivat totuttelemaan silmiään hetken. Yksinäisen öljylampun valossa he erottivat häkin, jossa kyyhötti pieni poika, joka oli yltäpäältä mustissa karvoissa. Se tarkkaili heitä pelokkaana ja epäluuloisena, murahdellen ja huutaen, jos he yrittivät ottaa askelta lähemmäs.

                             ”Jalo eläin, kertakaikkiaan!” Willie intoili humalassa, nauraen ja osoittaen häkissä olevaa poikaa. Nuori mies tunsi tätä kohtaan ennemmin sääliä ja ajatteli humalan laskeutuvan ehkä ikävästi kohti masennusta, mikäli hän ei tekisi jotakin.

                             He tulivat ulos teltasta ja häikäistyivät verrattain kirkkaasta tulesta tirehtöörin korokkeen vierellä.  Sen tulen ympärillä leijonankesyttäjä pitäisi esityksensä kuudelta, ihmiset seuraisivat sitä keskikenttää kiertävältä piippuhyllyltä, tietysti turvallinen istumapaikka maksaisi hieman enemmän.

                             Miehet ryypiskelivät salaa pullostaan ja kulkivat innoissaan eteenpäin, käyden lähes jokaisessa pienessä teltassa katselemassa sirkuksen ihmeitä. He näkivät yhden teltan edessä valtaisan väen tungoksen.  Väkijoukon yläpuolelta he pystyivät lukemaan telttaan ripustetun kyltin, johon oli verenpunaisin kirjaimin kirjoitettu sanat ”IHMISKUNNAN UTELIAISUUS JA AHNEUS!”

                             He tulivat ihmisjoukon laidalle ja kyselivät ihmisiltä, mitä siellä oikein oli. Kaikki tuijottivat vain lumoutuneina eteensä, hiljaisina ja jähmettyneinä. Heidän uteliaisuutensa kasvoi ja he alkoivat tunkea väkijoukon läpi. Ihmiset tönivät laimealla innolla takaisin, selkeästi liian lumoutuneina välittääkseen. He pääsivät vaivoin kyynärpäitään apuna käyttäen joukon etupäähän, ja kykenivät joidenkin ihmisten hartioiden yli näkemään sen, mikä oli hypnotisoinut kaikki muut.

                             Pieni teltta oli edestä auki. Sen keskellä seisoi pikkuinen ukko, vanha äijänkäppyrä joka puhui matalalla äänellä. Mutta se mikä oli lumonnut kaikki ihmiset, oli hänen vieressään tuolilla lepäävä ihmisen pään kokoinen timantti! Sen takana paloi pieni lamppu ja se näytti välkehtivän miljoonissa, ellei sadoissa miljoonissa eri väreissä, tuli tanssi sen sydämessä ja se valaisi ihmisten kasvot, saaden kaikki heistä näyttämään aavemaiselta laumalta pystyyn kuolleita puunrankoja.

                             ”...löydettiin Etelä-Afrikasta neekeriheimon hallusta, sen arvo on mittaamaton, mutta kuka tahansa pölkkypää pystyy sanomaan, ettei sen kanssa tarvitse enää koskaan huolehtia rahasta!” Pieni ukko selitti tasaisella äänellä, jota kaikki kuuntelivat hypnotisoituina.

                             ”Ja nyt, kunnianarvoisat naiset ja herrat, tämä mittaamattoman kallis jalokivi voi olla kenen tahansa teistä! Teidän täytyy ainoastaan perustella, miksi juuri teidän tulisi saada se, ja päästä yksimielisyyteen siitä, kuka tämän arvokkaan kiven saa viedä kotiinsa.”

                             Kesti hetken, ennen kuin ihmiset kykenivät sisäistämään miehen sanat. Hekö saisivat tuon kiven? Itselleen? Ikiomaksi? Ilmaiseksi!? Heti tämän ymmärrettyään ihmiset alkoivat huutaa ja kiljua toistensa yli. Joku oli sitä mieltä, että hänen tuli saada se, koska hänen elämänsä oli niin ilotonta ja kurjaa. Toinen sanoi, että se kuului hänelle, koska hän ei ollut koskaan voittanut mitään. Kolmas tokaisi, että ei voittaisi nytkään, sillä juuri hänen kuului saada se, koska juuri äskettäin myrsky oli tuhonnut hänen kotinsa ja hän joutui asumaan tilapäisessä, halvassa asunnossa. Joku vaati sitä itselleen, koska hänellä oli monta lasta ruokittavana ja juuri tuo jalokivi takaisi hänen lapsilleen hyvän koulutuksen ja hänelle itselleen turvatun vanhuuden. Yksi huuteli, että häneltä oli hukkunut juuri tuollainen timantti vain viikkoa aiemmin, ja siksi se kuuluisi juuri hänelle! Jokainen ihminen oli täydellisen varma siitä, että se kuului juuri heille. Syntyi valtava tappelu, ihmiset tuuppivat, löivät, purivat ja kynsivät toisiaan, ihmisiä talloontui ja puristui kuoliaaksi. Jotkut kaivoivat kaikenlaisen kättä pitemmän taskuistaan, löivät toisiaan avaimilla ja kultakelloilla, joltain löytyi jopa revolveri, mutta hänet lyötiin kuoliaaksi ennen kuin hän sai ammuttua kaikkia panoksiaan.

                             Willie kaivoi taskustaan pienen veitsen, nuorukainen rikkoi viskipullon ja hakkasi sen terävillä reunoilla jotakuta onnetonta päähän.  Äkkiä hän tunsi terävän piston kyljessään ja Willien viinanhajuisen kouran suunsa edessä.

                             ”Ihan rauhassa vaan, poju, mene uneen vaan.” tämän kurnuttava ääni kuiskasi hänen korvaansa. Hän tunsi elämän pulppuavan kovalla vauhdilla ulos itsestään, kaikki pimeni ja menetti merkitystään. Hän iski pullonsa Willien kaulaan ja tämä kiroili ja vetäytyi hänen luotaan sylkien hänen päälleensä. Tällä tavalla jokainen mies ja nainen löysi oman kohtalonsa ahneuden sylistä, lopulta viimeinenkin timanttia katsonut ihminen korahteli tuskissaan maassa, verta oli valtoimenaan joka puolella. Vanha mies hymähti. Hän sammutti lampun timantin takaa. Yhtäkkiä se ei näyttänytkään enää yhtään niin suurelta ja lumoavalta. Oikeastaan pystyi näkemään, ettei se ollut juuri muuta, kuin hieman viimeistelemätön kristallimöhkäle. Eikä se ollut oikeastaan edes nyrkkiä isompi. Mies kääri sen kankaaseen ja laittoi sen taskuunsa.

We'll Tear Time Apart.

I want you.
I want you and all that comes with it.
I want you and all the weight you carry
On your fragile shoulders.
I want to take all you want to give
To ease your burden.
I want to be there for you
As long as you want me to be there.
I want to make you feel special
For the rest of your life.
Not special like some retard kid
I'd need to watch over all the time,
But special like the delicate flower you are.
I want to make you feel what I feel
When after a day of gray distance
You finally illuminate every corner of my soul
With your smile.
I want you to feel how the sun inside you
Helps me sprout and grow out in all this beauty
Words, images, music,
Everything just revealing itself to me
Like it would have been covered under the frost
Of my bitterness and cynicism for all these years.
You make me think that my hypothetical children
Would not be just waste of space and carbon
And that having them would not be just an ordeal
I'd have to see through.
You make me think I could live with someone
And still be happy.
You make me think living without you would
Actually be less happy
Than life with you.
And that has never happened before.
I want to say this all
Before time will tear us apart
Make you resent me,
Make you see all the things you might not see now.
I hope it won't happen.
If it's up to me,
I want to live with you
And I hope together
We'll tear time apart
And live forever.