Älä Välitä, Vaik' Ihmiset Sulle Virnuaa

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Hänen onnensa katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä hän näki sataman väen tungoksessa mustapukuisen poliisimestarin. Hän ajatteli, ettei tämä voinut mitenkään olla kiinnostunut hänestä, mutta heti poliisin huomattua hymyilevän nuoren miehen kasvot hän lähti kulkemaan suoraan tätä kohti. Äkkiä nuorukainen huomasi ympärillään muitakin poliisin asuun sonnustautuneita miehiä. Huvittuneena hän kerkesi panna merkille, että useimmilla näistä oli viikset.

                             Hänet oli saarrettu, eikä mitään ollut tehtävissä.  Hän yritti paeta, mutta väkeä oli liikaa ja poliisit saivat hänet kiinni heti. Yksi heistä löi häntä pampulla päähän niin, että hän putosi polvilleen maahan, toinen oli jo laittamassa hänelle käsirautoja ennen kuin hänen polvensa osuivat katuun. Ihmiset tekivät välittömästi tilaa, kerääntyen ringiksi tapahtumien ympärille, nähdäkseen paremmin.

                             Poliisimestari tuli hänen eteensä ja luki hänelle syytteen kuuluvalla äänellä: ”Josef Lang, teidät on pidätetty epäiltynä Hermann Schultzin taposta Frankfurtissa 6. kesäkuuta 1900. Lisäksi meillä on syytä epäillä, että yrititte pyrkiä maahan väärennetyillä papereilla ja oleskelette täällä laittomasti.”

                             ”Mistä te minut muka joksikin murhaajaksi epäilette?! ” Josef kysyi epäuskoisena ja vieläkin hieman lyönnistä sekaisin. ”Minä olen Hermann Schultz, ihan totta!”

                             ”Älkää jauhako paskaa, herra Lang, virkaveljemme Saksasta ilmoittivat tulostanne jo etukäteen. Olitte todistajan silminnäkijähavainnon mukaan kerskuneet baarissa kovaan ääneen, miten lähdette uuteen maahan kyseessä olevan asianajaja Schultzin papereilla ja jätätte kaiken menneen taaksenne. Lisäksi laivan henkilökunta, joka oli tietoinen läsnäolostanne, sähkötti meille tarkat tuntomerkkinne ennen maihin saapumistanne!”

                             Poliisit retuuttivat hänet kovakouraisesti ja naureskellen asemalle, kuljettivat häntä sellirivistön ohi. Muut vangit tuijottivat häntä vaimean uteliaina, kuitenkaan kiinnostumatta edes huutelemaan tulokkaalle mitään halventavaa. Vartijat avasivat yhden kalterioven, heittivät hänet selliin ja jättivät sinne. Metallikalterisen oven kylmä ja raskas kirskahdus ja sitä seuraava pamaus soi kivisessä kopissa pitkään, eikä hölmistynyt Lang voinut tehdä juuri muuta kuin tuijottaa kaltereita ihmeissään.              Vastahan hän oli ollut vapaa mies ja.. Vastahan.. mitä? Kaikki tuntui hänestä niin absurdilta, ettei hän saanut siitä mitään otetta. Oliko hän oikeasti ollut niin tyhmä, että oli kerskunut baarissa näyttävästi? Koko homma tuntui hänestä jotenkin hämärältä, mutta hän muisti kyllä olleensa humalassa. Ajatukset, muistot ja valheet kietoutuivat hänen päässään yhdeksi isoksi köydeksi, joka tuntui kietovan solmun hänen kaulansa ympärille ja sinetöivän koko homman.

                             Hän oli varma, että tämä olisi hänen loppunsa. Hän joutuisi pakkotyöhön tai mestattavaksi, tai hänet lähetettäisiin takaisin kotiin mestattavaksi. Hän oli varma, ettei hänelle olisi enää pelastusta. Vartija toi ruokaa, kuivan leivän palan, keittoa ja vettä, jotka erotti toisistaan lähinnä siitä, että toinen oli lautasella ja toinen lasissa. Molemmat näyttivät yhtä likaisen rasvaiselta.

                             ”Et sitten sotke siellä..” Vartija tuhahti hänelle ja jatkoi ruoka-annosten jakamista muihin selleihin. Käytävän toisella puolella Josef näki omituisen näköisen, harmaantuvan punapartaisen ja –hiuksisen miehen. Tämä katseli häntä kiinnostuneena, mutta hiljaisena. Mies jyrsi hänelle annettua leipää, mutta jätti veden ja keiton koskematta. Tarkemmin katseltuaan Josef huomasi tämän olevan nälkiintynyt. Heidän katseensa kohtasivat ja katosivat jonnekin selliensä seinille. Molemmat miehet vetäytyivät omiin oloihinsa punkkiinsa.

Päivät kuluivat. Josef alkoi hitaasti hyväksyä tilanteensa, etenkin kun sheriffi kävi tasaisin väliajoin päivittämässä hänelle tilannetta, hänet hirtettäisiin joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa ilman oikeudenkäyntiä, sillä joku nouseva kiihkomielinen poliitikko tahtoi tehdästä hänestä ennakkotapauksen vaarallisena laittomana maahanmuuttajana. Hänestä oli maalailtu kuvaa hurjana olentona, Vanhan Maailman Villinä, joka ei säästäisi ketään, jos pääsisi vapaaksi. Kuka tahansa, joka näkisi pienikokoisen Langin omin silmin nauraisi varmasti itsensä tärviölle tuollaisen ilmauksen jälkeen  ja saattaisi jopa kyseenalaistaa  sen, josko tuollainen rääpäle kykenisi tappamaan ketään alunperinkään.

                             Ei hänen vankeutensa sentään aivan helvettiä ollut. Hän tutustui vastapäisen sellin kaveriin, joka tunnettiin Vanhana Willienä. Hänet oli pidätetty julkijuopottelusta ja huoraamisesta, hänen oikeudenkäyntinsä saataisiin järjestettyä tällä aikataululla muutamissa viikoissa, mikä sai Langin pohtimaan omaa tilannettaan hieman synkeämmin.  Willien jatkuva pään rääpiminen teki kuitenkin kaikesta vähän kevyempää, usein hän saattoi lauleskella kuljeskelevilta neekereiltä oppimiaan lauluja saadakseen ajan kulumaan. Vaikka hänen äänensä oli viinan pilaama ja rujo, laulu sai Josefin lähes aina hyvälle tuulelle. Hän pyysi Willietä opettamaan hänelle joitakin niistä lauluista, ja välillä koko kivinen käytävä raikui heidän epävireisistä duetoistaan.

                             Myös vanginvartijan asenne häntä kohtaan lientyi hänen nähtyään nuoren miehen ahdingon.  Hän ei jaksanut vaimentaa miesten yhteislaulutuokioita, koska ne tuntuivat piristävän hieman koko käytävän ilmapiiriä. Toisinaan hän jopa pysähtyi hetkeksi juttelemaan Josefille kaltereiden läpi, vaikka saikin kuunnella toiselta puolelta Willien naljailua siitä miten muut saivat odottaa ruokaansa, kun yksi sai erityiskohtelua. Vartijan nimi oli Buck, hänellä oli ollut suunnilleen Langin ikäinen poika, joka tosin oli paennut hänen luotaan vuosia sitten. Hänellä oli tapana toisinaan vähän ryypiskellä ja saattoi äityä vähän turhan kovakouraiseksi lastansa kohtaan, mistä syystä tämä oli sitten ottanut hatkat. Nyt hän tuntui näkevän Langissa mahdollisuuden jonkinmoiseen hyvitykseen ja ajatteli edes tehdä tämän viimeisistä päivistä siedettävät.

                             Ruoka ei siltikään parantunut, Josef söi vähänlaisesti ja laihtui nopeasti.  Parissa viikossa hänen naamansa oli jo lähes yhtä karvainen, kuin Willien turpa käytävän toisella puolella. Välillä tämä huutelikin pilkatakseen kurnuttavalla äänellä:

                             ”Hei poju, haluutko nähä peiliin? Kato vaan, kaikki vangit näyttää samalta kumminki heti viikon päästä!”

                              ”Hei, Buck! Ootko sä vaihtanu pojun johonki gorillan pentuun? Lähtikö Lang sirkukseen sen tilalle, mitä? Mitähän sheriffi tekee, ku saa kuulla tästä, ei sulle hyvä heilu..”

                             Erään kerran sheriffi sattui olemaan vierailulla Buckin luona juuri Willien hauskuuttaessa vankeja tähän tapaan. Sanaakaan sanomatta hän käveli Willien sellin eteen, mies kalpeni silmin nähden niin paljon, että Josef olisi voinut vaikka vannoa vähänkin punaisen hilpaisevan hänen hiuksistaan jonnekin varpaiden päähän asti karkuun.  Sheriffi avasi sellin oven, löi miestä niin, että tämä heilahti jonnekin häkkinsä toiseen päähän, sulki oven ja lähti pois.

                             Sheriffin mentyä Buck tuli tarkastamaan Willien pahemman, näkyvän vamman varalta. Hän ei löytänyt mitään, käski tätä pitää jatkossa turpansa kiinni, ja lähti hakemaan vankien iltaruokaa. Willie katsoi Josefia vakavana ja liikahtamatta niin kauan, että tämä vaivaantui.

                             ”Oikeastaan tää on sun syys poika. Suahan tässä pitäis läimäyttää ympäri korvia. Antaiskohan Buck käydä siellä...” Hän lopetti lauseensa uhkaavaan, pitkään hiljaisuuteen, jonka jälkeen hän räjähti äänekkääseen nauruun. Josefkin nauroi hieman vaikeana. Vankeus aika ei todellakaan ollut hänelle mitään mieleistä herkkua, jota hän olisi lusikoinut innokkaasti naamaansa, toisin kuin se tuntui Willielle olevan. Oikeastaan se oli hänestä melko samanlaista, kuin vankilassa tarjottava keitto, rasvaista, likaista ja oksettavaa. Ainoa, mikä toi hänelle lohtua oli laulaminen. Se oli ainoa asia, mistä hän oli vankeudelleen kiitollinen, sitä ennen hän ei ollut koskaan laulanut. Vaikka Buck ei kehdannut myöntää sitä kenellekään, pojan ääni oli hänestä niin kaunis ja korkean sointuva, että se sai hänet toisinaan jopa itkemään. Se toi hänen mieleensä häkkiinsä suljetun linnun, jonka ainoana ilona oli livertää sydäntäsärkevän kauniisti...

Eräänä yönä se sitten tapahtui. Willie ja Josef olivat aavistelleet pahaa jo illalla, kun Buck oli passitettu matkoihinsa ja hänen tilalleen oli istutettu ilkeän näköinen  nuorempi vartija. Tällä oli mustat, lyhyet hiukset, kookas nenä ja vahvat kulmakarvat, hän oli melko lyhyt, mutta vahvarakenteinen ja häneltä puuttui vasen etusormi. Willie oli tietysti heti yrittänyt nälviä tulokasta tästä vammasta, mutta tämä oli työntänyt vasemman keskisormensa hänen silmäänsä ja läimäyttänyt niin lujaa perään, että Willie oli pudonnut polvilleen. Se oli hiljentänyt kaikkien vankien sellit välittömästi.

                             Josef oli ollut varma, että nyt se tapahtuisi. Hänet hirtettäisiin ilman oikeudenkäyntiä ja vailla mitään mahdollisuutta puolustaa itseään. Hän kuuli ihmisjoukon huudot ja kohinan, tunsi sen painostavan massan ja murhanhimoisen hengityksen jo kauan ennen kuin näki yhtäkään heistä. Miten ihmisyys saattoikaan olla näin kurjaa? Millaista joukkoa tässä maassa asui, jos he sallivat tällaisen vääryyden tapahtua? Millaiset ihmiset tekivät tällaista?

                             Koko laitos muurattuine kivineen tuntui nitisevän jännityksen kitkasta ja odotuksesta. Joku vanki huusi jo näkevänsä soihtuja pienestä ikkunastaan. Muut vangit tietysti hätääntyivät huomattavasti tämän tapauksen edellä, jokainen oli varma, että lähtö oli tulossa juuri hänelle. He paukuttivat kaltereitaan ja huusivat, ihmisjoukon kuhina kuului jo selvänä. Vartija tuli Josefin oven eteen ja virnuili hänelle julmasti. Hän avasi sellin oven juuri, kun puinen ovi käytävän päässä lähes räjähti auki, virraten sisään ihmisiä, jotka vain vaivoin hillitsivät intoaan julkisen lynkkauksen edessä.

                             Ihmisjoukon kärjessä kulki hyvin pukeutunut pitkä hahmo, irlantilais-syntyinen Frank Banfield. Hän oli vaikuttavan karismaattinen, mutta julma mies, joka tavoitteli seuraavan kaupungin pormestarin virkaa. Hän oli luvannut kitkeä koko kaupungin laittomista maahanmuuttajista, murhaajista, raiskaajista ja syöpäläisistä, puhdistaa kadut niistä aineksista, jotka eivät hyödyttäneet yhteisöään millään tavalla. Tästä syystä Josef Langiksi tunnistettu laiton maahanmuuttaja, oletettu murhamies, osoittautui hänelle täydellisen sopivaksi kohteeksi.

                             Vartija otti Josefin kädet, taittoi ne selän taakse ja laittoi rautoihin, potkaisi tätä takapuoleen, jolloin hän horjahti ulos sellistä, suoraan Banfieldin käsiin. Mies otti hänet kiinni, katsoi halveksivasti silmiin ja sylkäisi tätä kasvoihin. Josef sylkäisi heti takaisin hänen kasvoihinsa, osuen vielä auki roikkuvaan suuhun ja saaden miehen kakomaan. Mitä hävittävää hänellä olisi?

                             ”Hyvä poju, tappele vastaan! Älä anna niiden lynkata ittees!” Willie nauroi ja kannusti, roikkuen häkkinsä kaltereissa, kuin apina. Hän alkoi laulaa sydämensä pohjasta asti täydellä voimalla laulua, jonka oli opettanut Josefillekin heti alkajaisiksi:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             On syytä muistaa tää, vain tosi ystävä vierees jää,

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             Äitis saattaa susta juoruilla,

                             Veljes ja siskoskin varmana,

                             Vaik’ kuinka muuttua koittaisit

                             Ne susta jauhaa siltikin,

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa...”

Willien ääni jäi kuulumattomiin väkijoukon metelin alle, mutta Josef, jota kannettiin nyt kovakouraisesti retuuttaen, lauloi loput laulusta lähes karjuen, huutaen niitä kivisille seinille ja sitten kylmälle yölle, taivaalla kelluvalle täysikuulle ja ihmisten pelottaville soihduille:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa

                             Ne koittaa sua pompottaa,

                             Ne sua ympäriinsä juoksuttaa,

                             Kun selkäs kääntää uskallat,

                             Ne heti sut murskaavat

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa!”

Tätä laulaen syntipukkia kannettiin läpi pimeän yön kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa hirsipuuta, ihmiset yrittivät vaimentaa häntä, sohivat soihduillaan uhkaavasti häntä kohti ja huusivat, kuin hurmion vallassa salaisiin menoihinsa kerääntyneet noidat. Josef ei enää pelännyt, hän oli valmis kuolemaan, hyväksynyt kuolevaisuutensa ja kohtalonsa. Viimeisellä hetkellä hänet täytti valtava rauha.

                             Josef värähti vähän nähdessään pyövelin ja köyden muutaman soihdun valaisemana. Kaikki oli valmiina, odottamassa häntä. Hän lähes murtui sillä hetkellä, mutta aloitti laulunsa alusta peittääkseen epävarmuutensa. Hänen oma äänensä antoi turvaa ja suojaa, kuljetti hänet pois koko tuosta pelottavasta ja ihmeellisestä tilanteesta, kauas kaikesta järjettömyydestä takaisin Frankfurtin kaduille, jotka hän oli tuntenut kuin omat taskunsa.

                             Hän muisti erään hotellin aulassa istuvan vanhan miehen, joka oli joskus tarjonnut hänelle tupakin tai pari hänen sattuessaan kulkemaan yöaikaan siitä ohi. Tämä oli silmälasipäinen, möhömahainen herrasmies, joka otti asiakkaat vastaan omalaatuiseen tapaansa, joskus istuen kaksikin täyttä minuuttia lukemassa lehteään, vaikka potentiaalinen asiakas röhisi vieressä kärsimättömänä. Lisäksi asiakkaat saattoivat röhiä siksikin, että hän poltti ketjussa, jatkuvasti, koko aula kylpi tupakinsavussa, vaikka siellä ei olisi ketään muita hänen lisäkseen ollutkaan.

                             Tuo mies oli kerran tokaissut hänelle ohimennen, että oli aivan sama, miten pitkään tai miten kauas ihminen juoksisi omia ongelmiaan pakoon, meistä kaikista tulee, kuitenkin vain maan multaa.

                             Napakka lyönti takaraivoon palautti Josefin todellisuuteen, häntä retuutettiin väkisin ylös huonosti tehtyjä portaita, epätasaiselle lankkulavalle. Ilmeisesti kukaan ei ollut saanut valituksia siitä, miten hätäisesti hirsipuu oli kyhätty, kun useimmat asian merkille panijat tavallisesti kuolivat hyvin äkkiä huomionsa jälkeen. Josef mietti mielessään, että mitä jos he päättäisivätkin hirttää jonkun reippaasti yli satakiloisen, ja koko paska vain romahtaisi sillä hetkellä, kun luukku aukeaa? Hän nauroi ääneen ajatukselle, ja ihmiset luulivat hänen seonneen.

                             Lopulta hän seisoi siinä, luukun päällä, köysi kaulassaan, Banfieldin ja pyövelin seurassa. Banfield piti patrioottista palopuhetta, liikuttuen omista sanoistaan ja heilutellen käsiään dramaattisesti. Lang oli ylpeä siitä, etteivät hänen maanmiehensä tulisi koskaan enää lähtemään tuollaisten kansankiihottajien matkaan. Rautakanslerin muisto tulisi toki leijumaan hänen kansansa yllä, mutta sekin pitäisi osaltaan huolen siitä, etteivät tuollaiset saastat pääsisi enää vallan kahvaan.

                             Banfield pääsi ylidramaattisen ja puuduttavan puheensa loppuun, kääntyen kohti Langia, tiedustellen tämän viimeisiä sanoja. Ei ollut puhettakaan siitä, että hän saisi puolustautua, hän oli syyllinen ja hän olisi Banfieldin aatteen uhri, symbolinen muistomerkki puhdistuksesta ja siitä, että lupauksille oli olemassa myös kate.

                             Josef Lang kohotti hartiansa ylös, katsoi Banfieldiä uudenlainen uhma silmissään. Hän veti syvään henkeä ja alkoi lausua juhlallisesti viimeisiä sanojaan:

                             ”Meistä kaikista tulee maan mult-” Pyöveli oli vetänyt kärsimättömänä vivusta ja katkaissut hänen lauseensa äkilliseen korinaan. Josef Lang tanssi  hetken aikaa narun päässä, kuin sähköiskun saanut muurahainen, kunnes lopulta tukehtui ja jäi keinumaan narahdellen.

                             Ihmiset hurrasivat, Banfield kumarteli ja otti suosionosoituksiaan vastaan. Jotkut heittelivät roikkuvaa ruumista vielä kivillä, sitten kaikki menivät nukkumaan ja ruumis jätettiin killumaan siihen kolmeksi päiväksi, varoittavana merkkinä kaikille muille syöpäläisille...

Ahneuden Paskainen Loppu.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina.  Hän katseli heitä arvioiden, kuinka paljon jaksaisi vielä syödä, kuinka paljon nämä ihmiset jaksaisivat vielä katsoa häntä paheksuvasti.

                             Hän pysäytti tarjoilijan, tilaten suurimman, kalleimman ja mehukkaimman pihvin, jonka kokki osaisi valmistaa. Pian hänen eteensä kannettiinkin valtava pihvi, jonka keskellä törrötti suuri luu. Hän vilkaisi ympäri huoneen, ikään kuin esitelläkseen kaikille, millaisen suuren saaliin olikaan pyydystänyt lautaselleen. Nuorukainen alkoi syödä sitä ahneesti ja äänekkäästi, maiskutellen ja riemuiten elämänsä saamasta käänteestä, sekä siitä pahennuksesta jota saattoi näissä ihmisissä herättää.

                             Yhtäkkiä hän ei saanut enää henkeä! Hän oli innoissaan ahminut liikaa, vetäen pihvin palasen väärään kurkkuunsa. Hän nousi kakoen tuolistaan, katsellen ihmisiä ja yrittäen huutaa ja kiinnittää kaikkien huomion. Hänen silmänsä vuotivat ja verestivät ja hänen yritti viestiä kaikille huoneessa olijoille, että hänellä oli todellinen, aito hengenhätä.

                             He tiesivät. Hän näki heidän tietävän. Kukaan ei tehnyt elettäkään noustakseen tuolistaan ja auttaakseen häntä. Jopa lääkäri katseli häntä vain kylmä, ilmeetön naamio kasvoillaan. Nuori mies kakoi ja korisi, kaatoi pöytänsä ja yritti herättää edes jonkun heistä toimintaan. Mutta he kaikki vain katsoivat, kuinka hän hitaasti voipui, putosi polvilleen ja kaatui maahan korisemaan. Kun hän oli päästänyt viimeisen korahduksensa, koko sali raikui aplodeista, minkä jälkeen ihmiset jatkoivat lounastaan, kuin tätä iljettävää ihmistä ei olisi ollutkaan..

Matti ja Piru.

Olipa kerran mies nimeltä Matti. Matti oli ahkera työmies, kuusilapsisen perheen nuorin. Hänen isänsä oli ollut ahtaajan hommissa satamassa, kunnes lama tuli ja vei kaikilta työt. Valtion tuonti tyrehtyi ja Matin isä joutui työttömäksi. Vuoden päästä hän oli ryypännyt perheen vararikkoon ja itsensä sydänkohtauksen partaalle.

                             Matti peri isältään kuitenkin tahdon tehdä töitä, ja kun töitä ei ollut, lähti hän jo nuorena miehenä maata kiertämään. Hän päätyi jonnekin Savon perukoille, jossa  törmäsi maata kiertävään manneen, joka opetti hänet soittamaan surullisinta kitaraa, jota maa päällään kantoi. Matti ihastui mannen elämän tapaan ja kierteli ympäri Savoa soitellen surullista kitaraansa ihmisten tuvissa yöpaikkaa vastaan. Kuopion liepeille sattuessaan hän pysähtyi kadun kulmaan soittelemaan kitaraansa, jolloin paikalle sattui poliisi. Poliisi otti hänet kiinni, ja katsoi, ettei tämän kaltainen irtolaisuus ollut kenellekään hyvästä. Matilta tivattiin oliko tällä tarvittavia papereita ja asiakirjoja kadulla soittamiseen, ja oliko hän kerjäläinen jostain kauempaa, kun näytti niin epämääräiseltä.

                             Matti sai viettää kolme päivää juoppoputkassa kusen polttamien spurgujen keskellä, koska poliisin määrärahat oli ajettu niin vähiin, ettei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa Matti-paralle. Matti ei tästä lannistunut, vaan otti kiltisti vastaan rikesakkonsa, repi lapun ja karkasi poliisin käsistä ennen kuin tämä kerkesi alkaa raivota enempiä.

                             Matti kulki ylemmäksi pohjoiseen, ajatellen saaneensa tarpeekseen typeristä ihmisistä ja heidän hölmöistä tavoistaan. Hän eksyi monesti matkallaan, väisteli varmuuden välttämiseksi kaikkia poliiseja ja teki satunnaisia pätkätöitä ja hanttihommia muutamille vastaan sattuville ihmisille, jotka näyttivät olevan apumiehen tarpeessa, kun ei luonnolleen mitään mahtanut.

                             Kerran hän oli rakennustyömaalla piha-aitaa maalaamassa, kun paikalle sattui työnjohtaja, jota tämä uusi tuntematon työmies ihmetytti. Häneltä tivattiin tarvittavia koulutuksia ja todistuksia aidan maalaamiseen, olisihan sitä nyt aitaa maalaavalla miehellä pitänyt ainakin pintakäsittelijän, maalarin ja värikartan tuntemuksen erikoistutkinnot olla lapasessa. Matti osoitti miehelle virolaisen muurarin, joka oli pimeissä hommissa, ja sai aikaan äläkän, jonka turvin pääsi liukenemaan paikalta.

                             Matti pakeni Tornion lähelle metsään. Hän päätti raivata itselleen torpan tiettömästä korvesta, alkaa oman onnensa sepäksi ja oman itsensä herraksi. Hän päätti, etteivät ihmiset enää pompottelisi häntä, ja että tässä olisi hänen tiensä pää. Hän raivasi parin hehtaarin pihan, josta puolet laittoi pieneksi pelloksi, puolet jätti asuin tilaksi. Kaatamistaan puista hän rakensi suhteellisen komean torpan, ihan vain työtä tehdäkseen. Hän nappasi metsästä kiinni suden ja kesytti sen koirakseen, metsästeli ja eleli metsässä aikansa.

                             Vuoden hän sai elää rauhassa metsässään, kunnes paikalle sattui Piru. Matti ei tiennyt rakentaneensa torppaansa pirun maille, joka tuli lipeväkielisenä maanmittarina tiedustelemaan Matilta tarvittavia kauppakirjoja tontista ja piirroksia ja lupia pihan rakennuksesta. Eihän täällä nyt voi elää miten sattuu, kaikkien pitää maksaa vero Pirulle.

                             Matti katseli vierastaan hölmistyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tästäkin vielä pitäisi jotain maksaa, eikä hänellä ollut rahaa mitään maksaa. Lisäksi Piru sattui huomaamaan hirven raadon, jota susi kalusi ja totesi Matin harrastavan mahdollisesti salametsästystä ja laitonta liiketointa, mikäli hänellä olisi aikomus myydä hirveä eteenpäin maksamatta tarvittavaa veroa.

                             Matti änkytti jotain vastaukseksi, että eihän hän muuta kuin tahtonut tehdä työtä ja olla poissa jaloista, kun hän oli niin kovin kyllästynyt kaikkeen. Mutta Piru ei ottanut vastusteluista kuuleviin korviinsa, vaan laittoi Matin tiukille, ja lopulta laittoi koko paikan pakkolunastukseen valtiolle. Vaivanpalkaksi hän antoi Matille pullon viinaa.

                             Matti katseli Pirua hölmistyneenä, katsoi sitten viinapulloa, ja tyhjensi sen sitten vastahakoisesti kahdella huikalla. Hän ei ollut viinamäen miehiä alkuunkaan, mutta ei hän nyt nähnyt enää muutakaan järkevää tekemistä missään. Matti joi viinaa ja Piru nauroi vieressä.

                             Matti juoksi Tornion sosiaalivirastoon kiireen vilkkaa. Hän ei voinut saada Pirun naurua mielestään, se piinasi häntä syvästi ja oli palanut hänen mieleensä. Matti nosti sossua ja ryyppäsi kaiken, kunnes vuoden päästä kuoli sydänkohtaukseen. Viimeinen hänen kuulemansa ääni oli Pirun nauru päänsä sisällä.