Mies katseli
tympääntyneenä ulos bussin ikkunasta. Kadut olivat täynnä rasittavia ihmisiä,
jotka palloilivat päämäärättömästi ympäri kaupunkia. Hän ei tuntenut kuuluvansa
heihin. Hän kulki bussisa, tehokkaasti kohti kotiaan työpäivään päätteeksi.
Työssään hän oli ollut jämpti ja tuottelias, ei puuhaillut ylimääräisiä, ei
soitellut henkilökohtaisia puheluita, ei jaaritellut turhanpäiväisyyksiä. Koko
maailma oli yhtä pullamössöä hänen edessään. Nämäkin muut ihmiset tässä
bussissa höpöttelivät ketkä toisilleen, ketkä puhelimiinsa, kaikki niin
hyväntuulisina. Mitä syytä näillä vetelyksillä oli olla noin hyvällä tuulella?
Ei niin mitään! Koko tämä pullamössökansakunta matkalla kohti
pullamössöhelvettiään. Se oli niin saatanan ällöttävää ja vastenmielistä. Hän jumittui katsomaan yhtä yksinhuoltaja
äitiä, joka tyynnytteli vaunuissa itkevää lastansa. Taas tuollainen, joka
kasvattaa tänne yhden pumpulissa hoivatun luuserin lisää. Miehen teki mieli
mennä vaunuille ja ravistella vauvaa. Rakennuksen takaa esiin hyppäävä aurinko
sokaisi hänen silmänsä ja hän kirosi mielessään senkin. Tuli hänen pysäkkinsä.
Kuski jarrutti töksäytellen ja mies heilautti kättään, puoliksi puidakseen
nyrkkiä, puoliksi väkinäisenä kiitoksena. Hän astui huonosti alas bussista ja
kompastui naamalleen lumihankeen. Nolona hän nousi hitaasti ylös ja pälyili
ympärilleen, varmistaakseen ettei kukaan nähnyt. Bussin ovet sulkeutuivat hänen
takanaan, ja häntä tuijottavat pullamössöihmiset jatkoivat matkaansa pois.
---
-Laita
toinen! Raimo komensi baarimikkoa, vaikka oli juonut jo ainakin kymmenen
suhteellisen lyhyessä ajassa, eikä meinannut pysyä tiskilläkään enää.
Baarimikko katsoi häntä hetken aikaa epäluuloisena, mutta ajatteli asiakkaan
olevan aina asiakas ja kaatoi tälle tieskuinkamonennen oluen.
-4 euroa.
-Kaikki on
niin helvetin kallista nykyisin..
-No niinhän
kaikki on, juu..
Baarimikon
kiinnostus keskustella tämän miehen kanssa oli pyöreä nolla. Mies oli
harmaantunut ja ällöttävän roikkumahainen, lippis sopi huonosti hänen harvojen
hiustensa päälle ja hän oli epäilemättä ollut joku nuori lupaus joskus
menneisyydessä. Niinhän ne kaikki aina olivat. Tai merimiehiä. Niitähän oli
aina ihan helvetisti. Raimon mielestä
baarimikko puolestaan oli suotta tyly, ja häneltä jäi huomaamatta Raimon hahmon
traagisuus ja syvyys aivan täysin, minkä johdosta tämä tunsi itsensä
loukatuksi. Hän ei kuitenkaan oikeastaan
keksinyt mitään sellaista sanottavaa, jolla olisi voinut osoittaa baarimikolle
oman syvyytensä, ja tuli humalaisissa aivoissaan siihen johtopäätökseen, ettei
mitään syvyyttä sittenkään ollut. Hän oli kuin olikin lattean kaksiulotteinen
juoppo, kuin pahvileike, joka on nostettu tiskille ryyppäämään lavasteeksi.
-Helvettiläinen..,
hän murahti ja nosti tuopin huulilleen.
---
Hammaslääkäri
Rinne oli 48, ja lopen kyllästynyt työhönsä. Hän keksi loistavan tavan saada
siihen lisämielenkiintoa ja tienasi samalla melko sievoisia summia rahaa. Hän
oli alkanut hoitaa kaikki potilaansa nukutuksessa. Seinälleen hän oli leikannut
huolella valikoituja artikkeleita, joissa vakuuteltiin menetelmän etuja
puudutukseen nähden, saadakseen asiakkaansa vakuuttuneeksi. He kaikki
suostuivat nukutettavaksi, olihan siitä mustaa valkoisella, että se on
turvallisempi ja parempi tapa! Kun asiakas nukahti, Rinne työnsi imurin heidän
suuhunsa, otti työkalupakistaan vasaran ja hakkasi asiakkaan hampaita sillä,
kunnes verisen muhjun, hampaan murusten ja turvonneiden poskien seasta oli
vaikea enää löytää mitään mihin lyödä. Imuri nieli työn jäljet ja esti
asiakasta tukehtumasta vereen tai hampaisiin.
Asiakkaan herätessä Rinne vakuutti heille, että paha mätä oli vaivannut
lähes kaikki hampaita, ja ne oli poistettava välittömästi. Hän otti esitehyllystään
hammasimplantteja esitteleviä lehtisiä ja naputteli sormeaan merkitsevästi
kalleimpien kohdalla. Muut, hän sanoi, hajoaisivat ennen aikojaan ja
aiheuttaisivat vain mielipahaa. Hämmentyneet, unen pöpperöiset ja hampaattomat
asiakkaat lähtivät lehtinen kädessään kotiinsa tutkimaan vaihtoehtojaan.
----
Pieni tyttö
leikki hiekkalaatikolla. Sen laidalla juoksenteli muurahaisia, tärkeän ja
kiireisen näköisenä. Tyttö nosti yhden muurahaisen käteensä. Hänen ihmeekseen
kaikki muut muurahaiset pysähtyivät paikalleen, kuin seinään olisivat
törmänneet. Vain hänen kädessään oleva muurahainen sätki pakokauhun vallassa.
Tyttö laski sen takaisin ja muurahaisten virta jatkoi kulkuaan kuin mitään ei
olisi tapahtunut. Hän nosti siitä toisen, ja taas ne kaikki pysähtyivät.
Kokeeksi hän nitisti kädessään olevan muurahaisen. Kaikki muut pysyivät
paikallaan. Hän laittoi muurahaisen paikalleen, se jäi hiekkalaatikon laudalle
nököttämään. Kaikki muutkin muurahaiset olivat vaan paikallaan. Yksikään niistä
ei liikkunut, mutta ne näyttivät silti jotenkin eläväisemmiltä, kuin tuo
sormien väliin rusennettu yksilö. Tyttö
katseli näkyä ihmeissään ja huusi kauempana penkillä istuvalle äidilleen:
-ÄITI! MINÄ
RIKOIN MUURAHAISET!
-Sehän kiva,
kulta! Äiti huusi penkiltä takaisin nostamatta katsettaan älypuhelimestaan.
---
Ivan oli jo
vanha, vanha mies. Hän asui hoitokodissa, jonka hoitajat lässyttivät
vanhuksille ja kohtelivat näitä kuin lapsia. Se ärsytti Ivania, joka oli
aikanaan ollut kunnioitettu ja korkeassa asemassa, omasta mielestään koko
maailman pomo! Vanhuuttaan hän oli vähän höperöitynyt, ja lapset olivat
kärränneet ilkeäksi käyneen vanhuksen hoitokotiin heti, kun se oli soveliasta.
Hänet tunnettiin osastolla Paska-Ivanina, koska hänellä oli usein tapana
paskantaa housuunsa. Hoitajat luulivat, etteivät vanhukset muka saaneet kuulla
heille annetuista pilkkanimistä, mutta eiväthän he mitään idiootteja tai
kuuroja olleet. Ainakaan suurin osa. Ivan päätti tehdä taas jollekin nuorelle
hoitajatytölle kiusaa, ja soitti kelloa. Hoitaja tuli ja kysyi lässyttäen
häneltä:
-Täytyykös
Vaarin käydä kakilla?
-Joooo, Ivan
vastasi vanhuuden ja vaivan lyömän riutuvan miehen murheellisella nuotilla.
Tyttö
talutti hänet vessaan ja alkoi riisua housuja pöntön yllä. Ivan alkoi virne
naamallaan paskantaa tytön käsille. Tämä huudahti inhosta ja vetäytyi kädet
paskassa pois.
-...Sedällä
vähän lipsahti! Ivan nauraa hohotti toljottaen hoitajaa mielipuolisen höperöllä
ilmeellä, jatkaen yhä paskantamista. Hoitaja pyyhki hänen takapuolensa
kuvotuksen vallassa, puki hänelle housut jalkaan ja lähti huoneesta. Ivan
kaivoi tyynyn alta päiväkirjansa, avasi tyhjän sivun ja kirjoitti sinne
mietelmän:
”Vanhuudessa
parasta on se, että voit paskantaa jonkun käsille, ja sinua vaan pidetään
pikkuisen seniilinä. Huonointa on se, kun tajuat paskantavasi jonkun käsille,
ja tajuat olevasi pikkuisen seniili.”
----
Urheilijanuorukainen
istui salamavalojen räpseessä ja spottilamppujen polttavassa hohteessa
tiedotustilaisuudessa. Hän hikoili vuolaasti, sillä hänen B-näytteensä oli
juuri paljastanut hänen huippusuorituksensa olleen vain huijausta, dopingilla
aikaan saatua, yhtä tyhjän kanssa. Hän väisteli toimittajien kysymyksiä,
kierteli ja rimpuili kuin ansaan ajettu eläin. Kaikki salissa tiesivät hänen valehtelevan, hän
itsekin tiesi valehtelevansa, mutta kaikki myös tiesivät, ettei tästä mitään
liian vakavaa seuraisi. Urheilijan sponsorit olivat hoitaneet koko jutun jo
aikaa sitten. Hän voisi jatkaa uraansa, media unohtaisi kaiken pakollisen
tiedottamisen jälkeen tyystin, autot tulisivat ostetuiksi kuten tähänkin asti.
Tämä oli vain kiusallinen välivaihe, joka kaikkien oli nyt käytävä läpi. Aivan
kuin lentokentällä matkalta palatessa, kun läpivalaisussa virkailija näkee
matkalaukun olevan täynnä dildoja ja fleshlighteja ja mitälie. Eihän siinä
varsinaisesti mitään voi tehdä, vaikka tilanne jokaiselle osapuolelle hieman
erikoinen onkin.
---
Nuori herra
Virtanen käveli talvipäivänä lähiönsä katuja. Hän oli juuri muuttanut alueelle,
eikä varsinaisesti tuntenut siellä ketään. Hänestä oli mukava vain kävellä
kirpeässä ulkoilmassa, katsella miten aurinko valaisi elementtitaloja ja
tuntemattomat ihmiset kulkivat omilla asioillaan vastaan. Häntä vastaan tuli
kuitenkin joku toppatakkiin ja ylisuureen pipoon pukeutunut spurgu. Takki oli
täynnä maalitahroja, pipon alta hapsotti takkuinen tukka miten sattuu. Virtanen
ei voinut olla vilkaisematta spurgun syvän sinisiin silmiin, ne olivat niin
hämmentävän kirkkaat kaiken paskan keskellä, että hän hätkähti. Spurgu
puhutteli häntä, esitteli itsensä kohteliaasti Saatanaksi ja hymyili, ottaen oikein
lakin päästään. Virtasen kävi jostakin
käsittämättömästä syystä tätä sääliksi, luulla nyt olevansa Saatana ja kaikkea.
-Haluutko
kahvia? Mä asun tässä ihan lähellä... Hän kuuli äänensä kysyvän, yllätyksenä
hänelle itselleenkin. Miksi hän nyt tuollalailla oli kutsunut tuon haisevan
rantojen miehen kotiinsa? Ennen kuin hän ehti muotoilla minkäänlaista tyrmäystä
aiemmalle möläytykselleen, spurgu suostui ja he olivatkin kävelemässä jo yhtä
matkaa Virtasen pieneen opiskelijakämppään. Saatana istui pöydän ääreen,
Virtanen laittoi kahvia ja istuutui epäluuloisena vastapäätä. Hetken he
istuivat niin hiljaa, että seinällä olevan kellon sekuntiviisari tuntui
hakkaavan kuin kirkon kello. Kahvikuppi
lämmitti Virtasen käsissä, mutta häntä kylmäsi silti. Hän koitti katsella
ikkunasta ulos keksiäkseen jonkun puheenaiheen. Lapset leikkivät siellä sotaa,
niinkuin lapset olivat leikkineet varmaan maailmanaikojen alusta asti.
-Noi lapset
tarvii vielä noita taitoja. Saatana sanoi kahvikuppinsa takaa.
Virtanen
tunsi kylmän aallon kulkevan lävitseen, häntä kuvotti.
-Älä pelkää,
sä kuolet kyllä ennen kuin se alkaa, Saatana jatkoi.
Virtanen
tunsi miten hänen sisuskalunsa tuntuivat kääntyvän ympäri, ja hän kehotti
Saatanaa tyhjentämään kuppinsa ja lähtemään pois. Tämä nyökkäsi ymmärtäväisesti ja teki työtä
käskettyä. Hän kiitti kahvista, meni eteiseen jossa sitoi kenkiensä nauhat
huolellisesti, sulki oven perässään kuten kohteliasta on. Rappukäytävästäkin
Virtanen kuuli tämän väkivaltaisen, sieluun tunkeutuvan naurun, jota ei
unohtanut koskaan sen jälkeen.
---
Martti oli
aivan varma siitä, että hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä. Hän oli jo
vuosia selittänyt vaimolleen, miten nuo muoviset veijarit vaihtoivat öisin
paikkaa, miten tuolla yhdellä oli ihan varmasti ollut eilen lapio, ja tänään
sillä oli hakku, aivan varmasti! Puutarhatontut hukkasivat hänen kuokkansa ja
tekivät kiusaa hänen koiralleen, joka pihalla haukkui yöt läpeensä. Vaimo
myönnytteli vain tyynnyttelevästi aina, mutta punastui pahemman kerran mikäli
hänen miehensä alkoi selittää tätä jollekulle naapurille. Hän yritti hyssytellä
miehensä hiljaiseksi, mutta tämä oli niin vakuuttunut, että hänen kätensä
alkoivat täristä raivosta vaimon tyynnyttelyn edessä! Mitä tuokaan akka muka
ymmärsi, ei sitten mitään! Eihän hän ollut kauhean tarkkaavainen, Martti oli
varma, että voisi hävitä kokonaan ja kuluisi vuosia ennen kuin vaimo huomaisi
hänen olevan edes poissa. Hänen puutarhatonttunsa olivat eläviä ja sillä
sipuli! Eräänä yönä hän vihdoin sai päähänsä, että hän väijyisi
puutarhatonttujaan ja aikoisi kuvata niiden touhut videonauhalle. Hän kaivoi
vintiltä vanhan kameran ja asetti sinne nauhan. Hän teki iltatoimensa kuten
tavallista, oli muka menossa nukkumaan. Vaimon nukahdettua hän kuitenkin
hiippaili yöpaitasillaan ja pitkissä kalsareissaan kameransa kanssa puutarhaan.
Ja siellä ne olivat! Nuo puolen metrin paskiaiset, hakut ja lapiot heiluen
mylläämässä hänen puutarhaansa! Pari niistä hätyytti hänen koiraansa, joka
tosiaankin räksytti pienille tontuille. Kaiken aikaa hän oli tiennyt olevansa
oikeassa! Hän kuvasi tonttuja salaa pensaasta 15 minuuttia. Sitten jotain
hirveää tapahtui. Nauha loppui ja kamera päästi naksahduksen nappuloiden
hypätessä mekaanisella voimalla ylös. Kaikki tontut säpsähtivät ja kääntyivät
katsomaan häntä. Hän yritti olla liikkumatta, mutta puutarhatontut olivat
huomanneet Martin touhut, eivätkä he voineet antaa tämän mennä ulos maailmaan
levittelemään todistusaineistoaan. Nopeasti tontut piirittivät hänet, yksi veti
häntä lapiollaan päin näköä. Kohta hän seisoi itse nyyhkyttäen omassa
puutarhassan, pieni lapio kädessään kaivamassa kuoppaa, omaa hautaansa. Yksi
puutarhatonttu vahti häntä muovisella lyhdyllään, toinen uhkasi hakulla, mikäli
hän yrittäisi pakoon tai huutaisi apua. Kaivaminen oli raskasta ja uuvuttavaa,
ja aamu alkoi viimein jo sarastaa, kun vuolaasti itkevä Martti kömpi matalaan
kuoppaansa. Hän itki ja tuijotti yllään valkenevaa taivasta tonttujen lapioidessa
multaa hänen päällensä. Aamulla Martista ei näkynyt jälkeäkään, puutarhatontut
olivat paikoillaan, vaikkakin hieman edellispäivää likaisempina, mutta eihän
Martin vaimo sitä huomannut. Eihän hän edes huomannut miehensä olevan poissa.
