Paha Saa Omansa.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina. Tarjoilija tuli penäämään maksua, nuorukainen antoi hymyillen vielä reippaan juomarahankin.

                             Hän asteli ulos auringonvaloon, jatkaen kadun suuntaan syvemmälle kaupungin pyörteisiin, kuunnellen ihmisten arkipäiväistä tinkimistä, kinastelua, uskon asioita koskevaa väittelyä, kaikkea sitä hälinää, mitä tämä uusi vapaus oli. Hän nautti kaikesta siitä täysin rinnoin, katseli hyvillä mielin kadulla pyöriviä köyhiä lapsia ja heitteli näille pienempiä kolikoita. Hän tunsi omistavansa koko maailman, eikä hän pelännyt näyttää sitä.

                             Harhaillessaan sivukujalle hän tuli epähuomiossa potkaisseeksi lehtikasaa, joka osoittautuikin kodittomaksi. Tämä nousi äkäisenä huutamaan hänelle.

                             ”Kato ketä potkit, saatanan ketku! Näillä kujilla sulla ei oo mitään jakoja, näille kujille ei kaikkivaltiaan jumalankaan silmä nää!” Vanhempi, vahvasti viinalle haiseva mies heristi hänelle sormeaan käärien samalla hihojaan. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan, eikä hänen partaansa oltu leikattu ainakaan kahteen viikkoon.  Tämä tarkasteli nuorukaista ja rauhoittui.

                             ”Ai, sä ootkin meikäläisiä..” Hänen äänensä tuntui tulevan syvältä kurkusta.  Miehen silmät loistivat pahaenteisesti, mutta nuori mies ei osannut katsoa häntä sillä silmällä. Tämä hymyili kodittomalle. Oli aivan sama mihin hän menisi, likaiset, nuhruiset lainsuojattomat tuntisivat hänet aina omakseen.

                              ”Mikä sun nimes on?” Koditon kysyi.

                             ”Schultz”, nuorukainen vastasi epäröimättä hetkeäkään, ”Hermann Schultz.”

                             ”Ootko aina ollut noin huono valehtelemaan? En kysyny sen nimeä, jonka tapoit, vaan sun nimeäs.” Viinanhajuinen, kurnuttava ääni kysyi. Nuorella miehellä hyppäsi sydän kurkkuun. Mistä tuo mies saattoi tietää?! Nyt hän katsoi miestä tarkemmin, huomasi miten tämän silmissä leimusi tuli, ne olivat kuin syvällä kuopissaan räjähtelevät tähdet, maailmankaikkeuksien valon ja sielun imevät mustat aukot keskellä kylmää sinistä loistetta.

                               ”Niin, nyt mietit, että kuka hitto voi tietää salaisuuden josta et ole kertonut koskaan kenellekään. Kuka se voi olla, mitä?! Se, joka katsoo sydämessäsi nauraen aina, kun ajatukses päästää läpi murhan tai raiskauksen, se Kärpästen Herra, joka tuntee jokaisen synnit! Se Petoksen Ruhtinas, joka sen synnin sieluus istuttaa! Se Helvetin Liekki, joka jokaista hyvää ja kunniallista miestä ja naista ja lasta pelolla ajaa eteenpäin!” Miehen ääni kohosi jylinäksi, viereisten talojen seinät tärisivät ja huojuivat. Nuorukaisen silmien edessä tämä vanha koditon mies kasvoi talojakin korkeammaksi! Hänen suustansa lenteli ulos hyönteisiä ja hänen sieraimistaan luikerteli matoja ja käärmeitä. Hänen kielensä oli sihisevä käärme, joka sylki myrkkyään taivaalle. Taivas vaihtoi väriään ensin vihertäväksi, sitten mädän ruskeaksi. Kaikki ihmiset tuntuivat jähmettyneen tämän kauhun edessä.

                             Paholainen nosti nyrkkinsä korkealle ilmaan ja löi sen katuu. Nuori mies kääntyi katsomaan jalkoihinsa, ja näki siinä tappamansa miehen kasvot. Jokainen kivi oli vaihtunut kuolleisiin kasvoihin, kaikki ne ihmiset, jotka hän oli elämässään tuntenut, kaikki joita hän ei ollut tuntenut, pelkkiä päitä, joiden kasvoilla ihmiset kävelivät.  Ihmiset, nuo herraskaiset olennot, eivät tuntuneet huomaavan tässä mitään ihmeellistä. He kävelivät kuolleiden omaistensa kasvoilla ja nauroivat ja tanssivat näiden vaikeroidessa heidän kenkiensä alla. Saatana nauroi, ilma haisi kuolemalta ja lopulta, mullalta ja mätänemiseltä.  Nuori mies katsoi kaikkea tätä kauhuissaan. Hän yritti juosta pois, mutta hänen jalkansa olivat muuttuneet puuksi. Hän kaatui kolisten, tunsi kuolleitten kasvojen piirteet käsiensä alla, jonkun nenä ja huulet painautuivat hänen hiuksiansa vasten. Hän pystyi kuulemaan vaimean, vaivalloisen henkäyksen korvassaan.

                             Saatana tarttui häneen ja raahasi hänet perässään maan sisään, helvettiin.  Hetken aikaa kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei mahtunut liikkumaan. Hitaasti hän ymmärsi makaavansa vaivaisesti kyhätyssä, pihkan tuoksuisessa mäntyarkussa. Paniikki valtasi hänen mielensä. Hän yritti saada kätensä ylös, kiemurteli kuin matonen maan kolossa, saadessaan kätensä parempaan asentoon hän hakkasi arkun kantta. Se raapi hänen kätensä verille ja jätti niihin tikkuja. Hän huusi, rukoili päästäkseen ulos, hän kuuli sydämensä jyskeen raskaana. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump.

                             Sydän hakkasi hänen arkkunsa kannen rikki. Jokainen lyönti pirstoi sitä, ja reijistä virtasi sisään valoa ja outoja hajuja. Thu-tump. Thu-tump. Joka lyönnillä arkkuun ilmestyi uusia halkeamia. Lopulta se räjähti rikki niin, että säleet sinkoilivat ympäriinsä. Hän kylpi valossa, joka oli niin kirkas, että hänen täytyi suojata silmiään. Hän haistoi savua, palavaa puuta, lihan rasvaista löyhkää.

                             Kyetessään avaamaan silmänsä hän näki istuvansa palavan puun juurella mietiskelemässä.  Hän käänsi katseensa takanaan liekehtivään puuhun, ja näki että sen oksiin oli seivästetty kuninkaita kaikista kansoista. Hän katseli tuota kauheutta, yritti suojata silmiään siltä ja nousi jaloilleen. Hän juoksi pois päin, päätyen aina vain lähemmäksi. Hän tunsi liekkien tarttuvan hiuksiinsa, haistoi niiden käryn ja kuuli ritinän korvissaan. Hän ei tahtonut kuolla, ei tällä tavoin, ei nyt!

                             Hän ratsasti kuolleen aavikon läpi mätänevällä aasin ruholla. Hänet oli puettu kalliisiin kankaisiin, mutta hänen selkänsä oli paljaana. Sitä piiskasivat palmunlehdillä kaikki ne arvokkaat ja hienot ihmiset, jotka vielä äsken olivat tanssineet kuolleitten katujen kasvoilla, he tulivat yksi kerrallaan hänen kohdallaan, piiskasivat hänen veristä selkäänsä ja jatkoivat matkaansa. Hän ei kyennyt tuntemaan kipua, mutta hän tunsi syyllisyyden ja surun painavan hartioitaan kasaan ilman sitäkin.

                             Hän ei edes yrittänyt taistella näitä tuntemuksia vastaan, ei niissä mikään auttanut. Kaikki oli menetetty. Tämä oli helvetti ja hän oli joutunut sinne, eikä sieltä kukaan palannut kertomaan mitään eläville, vaikka tahtoisikin. Mitä hyötyä oli taistella vastaan. Yllään hän näki saatanan nauravan ja kuuli päässään tämän äänen syyttävän, vahvistavan kaikkea sitä mitä hän itselleen sanoi.

                             Paholaisen silmien mustat aukot piinasivat hänen mieltään vaikeammin, kuin mikään. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt mitään niin pelottavaa, kuin sen täydellisen tyhjyyden, kaiken poissaolon, joka niistä loisti. Ne tuntuivat ihmevän hänen sielunsa syvemmälle kohti pohjaa, kohti rappiota, epäinhimmillistymistä, sitä psyykkistä tyhjyyttä, jota ne loistivat.  Mikään ei auttaisi. Nuo silmät tulisivat repimään hänen jokaisen atominsa kappaleiksi, hävittämään hänet täydellisesti, pyyhkimään hänet tyhjäksi. 

                             Hänen sydämensä jyske kuului yhä, läpi kaiken muun, sen rytmikäs syke tuntui sekoittuvan kaikkeen siihen, mitä hän koki. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump. Äkkiä hänelle valkeni. Jos hänen sydämensä löi yhä, hänen täytyi olla elossa!  Se voimistui koko ajan, se ei ollut kaiken taustalla soiva matala rytmi, vaan kaiken keskellä riemulla hänen elämäänsä huutava laulu....THU-TUMP! THU-TUMP! THU-TUMP!

Nuori mies tunsi vihlovaa kipua päässään, veri löi hänen aivoihinsa ja kohisi voimalla hänen lävitseen. Hän huusi ääneen ja jotkut ohi kulkevista ihmisistä vilkaisivat sivukujalle nähdäkseen mitä siellä tapahtui.  Koditon vanhus katsoi häntä silmät palaen, ja ilman noita silmiä nuori syntinen olisi voinut vannoa kaiken olleen unta, hulluutta, mitä tahansa harhaa. Mutta nuo silmät olivat yhä samat. Mikään muu ei viitannut äskeiseen kauhujen hetkeen, kuin noiden silmien tyhjä polte, pelottava voima, joka pakotti hänet kääntämään katseensa pois.

                             ”mitä... mikä sinä olet!?” Nuori mies huohotti kauhuissaan.

                             ”Mä, mä olen vain Vanha Willie.” Mies vastasi nauraen viskin polttamalla äänellään. ”Ja nämä on mun katuja. Näille ei edes kaikkivaltias jumala uskalla katsoa. Ja jos tänne eksyt, oot meikäläisen oma.” Hän virnisti julmasti nuorelle miehelle, jota puistatti. Hän ei ollut koskaan eläessään tuntenut mitään vastaavaa, se oli pelkoa.

                             ”miten..hä..miten tämä on mahdollista?”

                             ”Pahuus, poika, on aina lähempänä ku arvaatkaan. Se asuu jokaisen tollasen paremman ihmisen sydämessä, kaikkien noiden toiveissa ja haluissa.” Willie laski kätensä nuoren miehen hartialle, esitellen toisella kädellään maailmaa hänelle täysin uudessa valossa.

                             Äkkiä hän näki sen kaiken niin selkeästi. Äidin, joka oli hukuttanut kaksi pientä lastaan. Kauppiaan, joka oli raiskannut tyttärensä. Pojan, joka oli kiduttanut hengiltä jokaisen lemmikikseen saamansa kissanpennun. Vanhuksen, joka oli kavaltanut veljiltään ja sisariltaan perinnön ja tapattanut yhden heistä tämän päästyä liian lähelle. Veronkiertäjiä. Murhaajia. Varkaita, valehtelijoita, pettureita, pappeja, kaikkea sitä, mikä kasvaa äärimmäisestä vapaudesta. Sitä kestävintä vankilaa, jonka seittiä täydellinen vapaus kutoo, sitä moraalista rappiota, joka vanhurskauden mukana luikertelee oven raosta sisään. Hän näki maailman ja ihmiset pelottavana, ahdistavana paikkana, hän näki itsensä valehtelijana ja murhaajana, kaikkena sinä mitä hän oli ja mitä hän oli yrittänyt paeta. Hän tunsi jokaisen ohi kulkevan ihmisen katsovan itseään, näkevän hänen lävitseen, tuomitsevan hänet kaikesta siitä mitä hän oli tehnyt! Miten kurja, kurja olento hän olikaan!

                             Hän käpertyi kujalle makaamaan, yrittäen peittää korvansa, huutaen peittääkseen Vanhan Willien naurun, joka poltti hänen korvissaan pahemmin, kuin mikään niistä helvetin näyistä, joita hänen eteensä oli levittäytynyt muutamia hetkiä sitten.  Hän yritti estää sitä tunkeutumasta sieluunsa asti, tuomitsemasta häntä, tuhoamasta häntä kokonaan. Hän makasi siinä ja huusi äänensä käheäksi, kunnes hänet noudettiin hullujen huoneelle. Koko matkan hän rimpuili kantajiaan vastaan, huutaen jotakin hoitajille käsittämätöntä jostakin ”Vanhasta Williestä”, syntisistä ja helvetistä.

Matti ja Piru.

Olipa kerran mies nimeltä Matti. Matti oli ahkera työmies, kuusilapsisen perheen nuorin. Hänen isänsä oli ollut ahtaajan hommissa satamassa, kunnes lama tuli ja vei kaikilta työt. Valtion tuonti tyrehtyi ja Matin isä joutui työttömäksi. Vuoden päästä hän oli ryypännyt perheen vararikkoon ja itsensä sydänkohtauksen partaalle.

                             Matti peri isältään kuitenkin tahdon tehdä töitä, ja kun töitä ei ollut, lähti hän jo nuorena miehenä maata kiertämään. Hän päätyi jonnekin Savon perukoille, jossa  törmäsi maata kiertävään manneen, joka opetti hänet soittamaan surullisinta kitaraa, jota maa päällään kantoi. Matti ihastui mannen elämän tapaan ja kierteli ympäri Savoa soitellen surullista kitaraansa ihmisten tuvissa yöpaikkaa vastaan. Kuopion liepeille sattuessaan hän pysähtyi kadun kulmaan soittelemaan kitaraansa, jolloin paikalle sattui poliisi. Poliisi otti hänet kiinni, ja katsoi, ettei tämän kaltainen irtolaisuus ollut kenellekään hyvästä. Matilta tivattiin oliko tällä tarvittavia papereita ja asiakirjoja kadulla soittamiseen, ja oliko hän kerjäläinen jostain kauempaa, kun näytti niin epämääräiseltä.

                             Matti sai viettää kolme päivää juoppoputkassa kusen polttamien spurgujen keskellä, koska poliisin määrärahat oli ajettu niin vähiin, ettei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa Matti-paralle. Matti ei tästä lannistunut, vaan otti kiltisti vastaan rikesakkonsa, repi lapun ja karkasi poliisin käsistä ennen kuin tämä kerkesi alkaa raivota enempiä.

                             Matti kulki ylemmäksi pohjoiseen, ajatellen saaneensa tarpeekseen typeristä ihmisistä ja heidän hölmöistä tavoistaan. Hän eksyi monesti matkallaan, väisteli varmuuden välttämiseksi kaikkia poliiseja ja teki satunnaisia pätkätöitä ja hanttihommia muutamille vastaan sattuville ihmisille, jotka näyttivät olevan apumiehen tarpeessa, kun ei luonnolleen mitään mahtanut.

                             Kerran hän oli rakennustyömaalla piha-aitaa maalaamassa, kun paikalle sattui työnjohtaja, jota tämä uusi tuntematon työmies ihmetytti. Häneltä tivattiin tarvittavia koulutuksia ja todistuksia aidan maalaamiseen, olisihan sitä nyt aitaa maalaavalla miehellä pitänyt ainakin pintakäsittelijän, maalarin ja värikartan tuntemuksen erikoistutkinnot olla lapasessa. Matti osoitti miehelle virolaisen muurarin, joka oli pimeissä hommissa, ja sai aikaan äläkän, jonka turvin pääsi liukenemaan paikalta.

                             Matti pakeni Tornion lähelle metsään. Hän päätti raivata itselleen torpan tiettömästä korvesta, alkaa oman onnensa sepäksi ja oman itsensä herraksi. Hän päätti, etteivät ihmiset enää pompottelisi häntä, ja että tässä olisi hänen tiensä pää. Hän raivasi parin hehtaarin pihan, josta puolet laittoi pieneksi pelloksi, puolet jätti asuin tilaksi. Kaatamistaan puista hän rakensi suhteellisen komean torpan, ihan vain työtä tehdäkseen. Hän nappasi metsästä kiinni suden ja kesytti sen koirakseen, metsästeli ja eleli metsässä aikansa.

                             Vuoden hän sai elää rauhassa metsässään, kunnes paikalle sattui Piru. Matti ei tiennyt rakentaneensa torppaansa pirun maille, joka tuli lipeväkielisenä maanmittarina tiedustelemaan Matilta tarvittavia kauppakirjoja tontista ja piirroksia ja lupia pihan rakennuksesta. Eihän täällä nyt voi elää miten sattuu, kaikkien pitää maksaa vero Pirulle.

                             Matti katseli vierastaan hölmistyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tästäkin vielä pitäisi jotain maksaa, eikä hänellä ollut rahaa mitään maksaa. Lisäksi Piru sattui huomaamaan hirven raadon, jota susi kalusi ja totesi Matin harrastavan mahdollisesti salametsästystä ja laitonta liiketointa, mikäli hänellä olisi aikomus myydä hirveä eteenpäin maksamatta tarvittavaa veroa.

                             Matti änkytti jotain vastaukseksi, että eihän hän muuta kuin tahtonut tehdä työtä ja olla poissa jaloista, kun hän oli niin kovin kyllästynyt kaikkeen. Mutta Piru ei ottanut vastusteluista kuuleviin korviinsa, vaan laittoi Matin tiukille, ja lopulta laittoi koko paikan pakkolunastukseen valtiolle. Vaivanpalkaksi hän antoi Matille pullon viinaa.

                             Matti katseli Pirua hölmistyneenä, katsoi sitten viinapulloa, ja tyhjensi sen sitten vastahakoisesti kahdella huikalla. Hän ei ollut viinamäen miehiä alkuunkaan, mutta ei hän nyt nähnyt enää muutakaan järkevää tekemistä missään. Matti joi viinaa ja Piru nauroi vieressä.

                             Matti juoksi Tornion sosiaalivirastoon kiireen vilkkaa. Hän ei voinut saada Pirun naurua mielestään, se piinasi häntä syvästi ja oli palanut hänen mieleensä. Matti nosti sossua ja ryyppäsi kaiken, kunnes vuoden päästä kuoli sydänkohtaukseen. Viimeinen hänen kuulemansa ääni oli Pirun nauru päänsä sisällä.

Viimeinen Hetki

”Mitä kello on?” Kysyin isältäni, joka istui ruokapöydän ääressä lukemassa lehteä.

”Varttia yli kahdeksan” hän vastasi vilkaistuaan kallista rannekelloaan.

”Ai.. Moneltako se taas tapahtuikaan?”

”Tuossa parin tunnin päästä..” Isä mutisi nostamatta katsettaan lehdestä.

Ilmassa oli jännittynyttä, sähköistä odotusta. Yritimme puhua mahdollisimman vähän välttyäksemme huutamasta toisillemme, taas.

                             Katsoin ulos ikkunasta, jossa keväinen, tumman sininen ilta alkoi pimentyä mustaksi yöksi. Lumet olivat jo hävinneet ja ilma oli mukavan leuto.  Yöt viilenivät silti vielä yllättävän kylmiksi. Taivas oli kirkas, mikä kertoi siitä että tästäkin yöstä tulisi luultavasti viileä. Sillä ei toisaalta olisi juurikaan väliä, koska muutaman tunnin päästä meitä ei olisi enää olemassa. Ajatus siitä laittoi värähtämään tahtomattakin. Kaivoin taskustani sätkäkamat ja aloin kääriä tupakkaa. Tämä kaikki oli niin hullua. Tämä kaikki oli kerrassaan järjetöntä.

                             Kaikki sai alkunsa jo vuosia sitten, oikeastaan kun olin vielä pieni. Isäni oli jo nuorena miehenä kiinnostunut kaikesta oudosta, avaruusolennoista ja sen sellaisesta. Hän oli vakuuttunut siitä, että avaruusolennot olivat tulleet maan päälle opettamaan ihmiset rakentamaan pyramideja, jotta nämä voisivat navigoida paremmin tähtien välisessä avaruudessa. Isä oli laskenut, että kautta historian ihmisten teknologian kehitys oli muutaman tuhannen vuoden välein harpannut merkittäviä askelia eteenpäin, ja että juuri noina aikoina ihmiset olivat herkemmin kuvailleet taiteessa ja kirjallisuudessa yhteydenpidosta jumalan kanssa.

                             Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa hullulta. Sanoinhan sen jo itsekin. Juuri nyt se kuulostaa siltä minustakin. En vieläkään tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Isäni on aina sanonut, että elämme nyt aikaa, jolloin avaruusolennot tulevat viimeisen kerran, hän oli laskenut päivän ja ajan ja paikan, oman syntymäpäivänsä.  Naapurit pitävät isää täytenä kahjona, totaalisen kajahtaneena, eivätkä käyneet meillä. He sanovat isän seonneen äitini kuolemasta, ja että sen takia hän on todella outo. He eivät tunne meitä. Kukaan ei tunne.

                             Me olemme eläneet isän kanssa kahdestaan siitä asti, kun äiti kuoli. Meillä on iso omakotitalo, oma piha, jonka perällä on tyhjä navetta, jonka isä on laittanut omaksi tutkimustilakseen. Siksi hän sitä kutsuu, tutkimustilaksi. Hän työskenteli vuosia rakennustyömailla työnjohtajana, oli helvetin hyvä ja reilu kaikessa mitä teki, eikä kellään ole siihen mitään nokan koputtamista. Isä oli kova työmies, kunnes kaksi vuotta sitten sai hermoromahduksen ja joutui varhaiseläkkeelle.  Siitä asti hän on istunut päivät ja yöt navetassa laskeskelemassa ja tutkimassa, ja minä olen nähnyt häntä lähinnä iltaisin. Taloudenpito on ollut minun vastuullani. Teen silloin tällöin pätkätöitä läheisellä sahalla. Ei meillä kauheasti rahaa ole, mutta pärjäämme.

                             ”Käyn tupakilla..” sanon isälleni ja kävelen ovesta kuistille. Isä vain murahtaa vastaukseksi.

Liiketunnistimella toimiva pihavalo syttyy tullessani ulos, ja naapurin kissa lähtee livohkaan läheisestä puskasta. On jo melko viileä.  Katselen ympärilleni. Pihasta voisi pitää parempaa huolta tänä kesänä. Jos sillä olisi mitään väliä. Mikäli isää on uskominen, avaruusolennot jostakin merkillisestä aurinkokunnasta tulevat ja tuhoavat maan, koska heidän oma planeettansa tarvitsee meidän planeettamme sisällä olevan rautaytimen polttoaineekseen. Kajahtanutta, eikö? Niin se oli minustakin. Mutta isä on niin vakuuttunut, niin varma kaikesta, hän ei jätä epäilyksen sijaa ja vastaa jokaiseen kysymykseen, jonka keksin esittää. Hänen selityksensä on niin aukoton, että olen alkanut uskoa itsekin. Pakkohan siinä on jotain perää olla.

                             Naapurit eivät ole käyneet enää vuosiin, enkä minäkään ole käynyt naapureillamme. Jossain vaiheessa eräs vanhempi rouva vielä huolehti jaksamisestamme ja pärjäämisestämme, mutta hänkin kuoli pois. Ketään ei enää kiinnosta.

                             Nostan katseeni ylös taivaalle. Kai niiden pitäisi jo näkyä taivaalla, jos meinaavat parin tunnin päästä olla täällä. Näen vain tähtiä, ja kuun, joka on melkein uusi. Tuuli puhaltelee vähiä roskia ympäri pihaa. Tupakka rauhoittaa hermojani vähän. Palaan sisälle, isä on laittanut päälle radion, kuunnellakseen kohinaa. Josko sinne sekaan eksyisi merkittäviä viestejä. Välillä hän laskee lehtensä ja kääntyy tarkkaavaisesti kohisevan radion puoleen. En erota sieltä mitään.

                             Rojahdan sohvalle makaamaan ja alan miettiä kaikkea tätä. Mitä jos oikeasti kuolen? Alle kaksi tuntia aikaa. Kello käy, tik, tak, tik, tak. Joka hetki lähempänä kuolemaa, sitä hetkeä, jolloin minua ja isää, eikä mitään muutakaan enää ole. Ajatus on vähän pelottava, kutkuttava. Isäni puristaa lehteä välillä rystyset valkeina ja nieleskelee raskaasti. Tiedän hänen ajattelevan samoja asioita, omaa elämäänsä, äitiä. Mitä äiti tästä kaikesta sanoisi? Hän oli vanhemmistani se järkevä. Hän sanoi aina, että tärkeintä on käydä koulut hyvin ja mennä töihin, olla valmiina elämää varten siinä vaiheessa, kun joku kiva tyttö sattuu kohdalle. Tiedän isän kaipaavan äitiä kovasti, enkä voi olla ajattelematta kyläläisten juttuja isän sekoamisesta.

                             Mutta ei isä sekaisin ole. Hän on rauhallinen, harkitseva, kaikin puolin tolkun mies. Välillä hän voi menettää hermonsa, ja olla julma ja vähän pelottavakin, mutta kukapa ei? Katselen ulos ikkunasta. Kissa hiippailee takaisin, mutta pakenee uudestaan laukaistessaan liiketunnistimen. Yritän tähyillä taivaalle, mutta en näe siellä mitään. Aika kuluu. Enää tunti, sitten puoli tuntia.

                             Näen isän jännittyvän silminnähden. Hän karauttaa kurkkuaan vähän väliä, kaataa itselleen lasin vettä pöydälle tuomastaan kannusta ja lukee samoja lehtijuttuja jo ties kuinka monetta kertaa. Hän vilkaisee kelloaan.

                             ”Jaaha, viisitoista minuuttia..” Hän sanoo hermostuneena. ”Mennäänpä sitten..”

                             ”Okei..” kuiskaan ääni vähän väristen. Huomaan pelon hiipivän vatsani pohjalle ja repivän suoleni täyteen reikiä, joista se kaataa sisään lyijyä, tunne on todella epämukava ja raskas. Puen päällystakin ylleni ja saappaat jalkaani, seuraan isää pienen peltokaistaleen laidalle. Värisemme molemmat, osin kylmästä, osin jännityksestä. Joka puolella on kuoleman hiljaista. Korva tottuu ja alkaa erottaa tuulen temput, läheisen metsän humisevat puut, harvat linnut, pienet rasahdukset puskissa.

                             Jännitys tuntuu vain kasaantuvan. Isä on laskenut ajan sekunnilleen. Koko hänen elämänsä kulminoituu tähän hetkeen. Tätä hän on odottanut niin kauan. Tämä hetki määrittäisi sen, ovatko naapurit olleet oikeassa. Ihmiset ovat niin hanakoita tuomitsemaan erilaisuutta ja poikkeavia näkemyksiä, mutta niin kankeita tarkastelemaan omiaan. Ehkä isäni onkin ollut nero koko tämän ajan, osannut laskea kaiken perusteella täysin oikean hetken maailmanlopulle ja ihmiskunnan tuholle.

                             Mutta mitään ei tapahdu. Isän Hetki tulee ja menee, yhtä hitaasti ja varmasti, kuin kaikki edellisetkin hetket.  Katselen hänen ilmeettömiä kasvojaan salaa. Ne eivät paljasta mitään tunteita. Ei minkäänlaista sisäistä kamppailua. Ne ovat täysin tyhjät. Tuuli riepottelee hänen harmaantuvia hiuksiaan. Hän näyttää ensimmäistä kertaa elämässäni todella vanhalta. Ja hauraalta. Ensimmäistä kertaa tässä kuun valossa tunnen, että näen hänet sellaisena, kuin hän todella on, ilman isän ja pojan välisen suhteen rakentamaa suojaa. Haavoittuvana. Käärin äänettömästi tupakan ja poltan sen. Seisomme pellolla vielä pitkään senkin jälkeen. Isä nieleskelee raskaasti, mutta ei osoita minkäänlaisia tappion merkkejä.

                             ”No... Lähdetään sisään.. Kylmähän täällä tulee.” Hän murahtaa vaimeasti. Nyökkään hiljaa, ja lähdemme kaikessa rauhassa kävelemään takaisin kohti pellon laidassa loistavaa taloa..

Schamboo

Schamboo oli pitkä, vihreä, yksisilmäinen mies. Hänet oli tehty enimmäkseen ananaksesta, ja hän asusti shakkilaudan itäisellä laidalla. Päivisin hän kulutti aikaansa hengitellen häkää ja piirrellen hakaristejä valtavan kartanonsa seiniin. Hän ei ollut mitenkään erityisen rasistinen, hän vain piti kuvan muotokielestä, jossa neljä vammaista teetä kohtasivat keskellä. Eräänä päivänä hän päätti jättää tutun ja turvallisen shakkilautansa taakseen, ja lähteä katselemaan maailmaa suurella silmällään. Hänen suomuinen nahkansa kipristeli mukavastai tähtien loisteessa, ja hän ajatteli, että tämän täytyi olla elämää. Jalkojen panttivankina, tietämättä mihin oli matkalla, alistettuna tottelemaan varpaiden määräyksiä. Hän oli ehtinyt vasta ruutuun B93, kun hänet pysäytti lähetti. He kohtasivat, eikä kumpikaan voinut väistää, sillä he eivät voineet liikkua laudalla sivuttain. Lähetti vaati Schamboota väistämään, sillä hänellä oli kiireellinen viesti vietävänään aivoille, eikä hänellä ollut aikaa jumittaa johonkin yhdentekevään solmukkeeseen hermoradassa, tai saattaisi olla liian myöhäistä. Schamboo, jonka ei ollut kuitenkaan luvallista liikkua shakkilaudalla takaperin, teki selväksi, ettei hänen ollut mahdollista liikkua, ja lähetin olisi pakko vaihtaa suuntaa. Lähetin kärsivällisyys alkoi olla koetuksella, joten hän uhkasi syödä Schamboon. Vanhana sissitaistelijana tämä kuitenkin äkisti yllätti lähetin, ja iski sateenkaaren väriset hampaansa tämän kaulaan. Lähetin sähköinen veri purskahteli pulputen ulos kaulavaltimosta, värittäen ympäröivät valkoiset ruudut punaisiksi, ja hohtaen mustalla samettisen pehmeänä, silti hämmentävän punaisena. Schamboo hätääntyi. Hän oli tehnyt murhan, vaikka lupasi ettei enää koskaan vahingoittaisi ketään. Se räpytteli vihreää silmäänsä ja mietti mikä neuvoksi. Se näki viereisessä ruudussa silitysraudan, kurkotti siihen. Se asetteli silitysraudan lähetin ruumiin käteen, saaden tämän kaiken näyttämään vain traagiselta silitysrautaonnettomuudelta. Schamboo lähti jatkamaan matkaansa jalkojensa panttivankina. Se pääsi aamunkoitteessa shakkilaudan reunalle, ja katsoi alas ammottavaan tyhjyyteen. Se oli juuri hyppäämässä, kunnes tajusi katsoa oikealle, ja näki siellä sillan. Se käveli sillalle varovaisesti, pelokkaana. Schamboo ei ollut koskaan ollut näin kaukana kotoa. Se näki kaadetuista sypresseistä kyhätyn hätäisen sillan, ja ympärillään tyhjyyden, joka vyöryi ylitse, kuin koski. Schamboo otti ensimmäiset askeleensa huteralla sypressisillalla, sitten toiset, kolmannet, neljännettoista. Se alkoi luottaa siltaan, ja juuri sillä hetkellä se petti alta. Schamboo putosi alas ammottavaan tyhjyyteen, siitä tuntui, että se putosi ikuisesti, mutta äkkiä se tömpsähti johonkin tasaiseen. Se ei voinut liikkua, ja katsoessaan ympärilleen se tajusi, että sen ympärille oli puristunut kasa valtavia sormia. Sormet jatkuivat niin pitkälle alas, kuin se vain pystyi näkemään, ja suoraan sen edestä lähti valtava käsivarsi, joka sen oli napannut kiinni. Jostakin kaukaisuudesta kumisi ääni, joka oli niin matala, että Schamboo kykeni vain vaivoin ymmärtämään sen sanoja: "Schhhhhhhhaaammmmmmboooooooooooooooooo..... Siiiiiiiiiiiiinäääääää oooooooooooooooolllleeeeeeeeettt tttttuuuuuuuuuuuuuulllluuuuuuuuuttt tttääääännnneeeeeee kkkkuuuooooolllleeeeemmmmaaaaaaaaaaaaaaaaannnnnn......." Se jyrisi. Hitaasti ja vaivalloisesti ääni selitti olevansa Lihajättiläinen, joka oli seurannut Schamboon askelia koko matkan etäältä, nähnyt murhan ja päättänyt syödä tämän kostoksi. Schamboo alkoi parkua ja huutaa. Se ei ollut halunnut tappaa mitään, se ei tahtonut kuolla nyt. Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Lihajättiläinen alkoi työntää Schamboota kohti suutaan. Kului päiviä ja öitä, ennen kuin Schamboo kykeni haistamaan sen kalan hajuisen hengityksen, ja vielä viikkoja ennen kuin näkyviin ilmestyi loputon rivi hampaita, valtava kieli, joka jo itsessään näytti vaaleanpunaiselta vuorelta, sekä jossakin kaukana korkeudessa jättiläismäinen pottunenä. Schamboo oli päiviän aikana oppinut hyväksymään, että sen tulisi nyt kuolla, ja se oli valmis kohtaloonsa Lihajättiläisen lopulta heittäessä sen suoraan kurkkuunsa. Kului tuhat vuotta, ja hitaasti Lihajättiläisen vatsahapot syövyttivät Schamboon muistista rauhalliset päivät shakkilaudalla, sen päätöksen jättää tuo kaikki taakse ja vaihtaa se elämä tuhatvuotiseen syöpymiseen Lihajättiläisen sisässä..