The Doors of Deception

I try to be as brutally honest  to myself as I possibly can
I find it hard to trust my senses most of the time,
Since they seem to deceive me in every turn.
The sensation of existence, such brilliance inhaled with every breath.
In every breath, the promise to let go, with every inhale
The promise to exhale.
The rhythm of life, periodic system of repetition,
Beginnings and ends. All entwined in the process of maintaining life.
And with life, the conscious act to prove your senses either right
or wrong.
To find a conclusion of any sort.
To find peace, although you know there is no such thing
Among the living.
We are disturbed, out of balance, chaotic.
We keep swimming against the tides.
That is our true nature. To fight against the imminent.
Until we are proved wrong.
And even after that.
We are all just expressing our innermost selves,
When we refuse to understand the end,
When we refuse to see the death.
When we turn our senses elsewhere
When we could truly have a chance to learn
How they actually work.
We are afraid of truths. Any sort of truths, especially those
that are true. Because there is also false truths
The social kind of truths.
The kind of truths we need to accept to become accepted in return.
And those are the truths we choose
Instead of those we could find within us.
Other worlds, other words, other thoughts, other oblivions.
We let them remain unfound.
We let Them fill our heads with
These thoughts, These words, These needs, These urges
I need. I want. I need. I want.
Our senses do nothing but amplify these thoughts,
Since they we're designed particularly to surpass our nerve-ends
Designed to reach and pass the limits of our perception
To unlock, to fling open, and to enter
From these Doors of Deception.

Virtuaalinäyttely

Tässäpä tauluja, joita tänne kämpille on jäänyt pyörimään, sekä kaksi tänään maalattua. Sekä sössötystä. Kaikki taulut on kuvattu järjettömässä sivuvalossa ja olen joissain tapauksissa koittanut kikkailla kontrastin kanssa, että ne näyttäisivät edes vähän paremmilta. Saa niitä tulla pällistelemään tänne meillekin, jos siltä tuntuu. Kahvit tarjoan. Klikkaamalla niitä saa kai isommaksi. Se joka kuuntelee mieluummin taiteilijoiden iänikuisia "mä en haluu selitellä mun tekemisiä, jokainen saa muodostaa niistä oman tulkinnan" sössötyksiä voi jättää tekstit lukematta ja katella kuvia. Totta kai muodostat siitä aina oman tulkinnan, sen perusteella mitä sinun elämässäsi ja psyykkeessäsi on tapahtunut ennen kuin näet kuvan. Se on ihan luonnollista.

Like Music

"Kun myrsky laantuu

ja mieli rauhoittuu

Soita uudestaan

Se happoinen blues."

Tämän maalasin ensimmäisen koskaan maalaamani taulun päälle. Olen tehnyt pohjan itse, sahaillut rimoja ja levittänyt pellavat ja laittanut sen valkoisen möhnän siihen ja kaiken alusta loppuun asti. Jätin ensimmäisestä taulusta näkyviin noiden punaisten raitojen verran.

Vihreät Kalat

 "Vihreät kalat uivat veressä
Eivät ne aina olleet vihreitä
Ne saastuivat omasta kateudestaan
Aiheuttamastaan pahuudesta
Kerran ne olivat kirkkaita
Läpikuultavia
Ne loistivat sateenkaaren väreissä
Kauan ennen saastumista
Ne olivat kauniita
Ne olivat puhtaita
Lampikaan ei ollut kuten nyt
Vihreät kalat tapasivat uida vedessä
Vielä kaksisataa vuotta sitten meri
oli sininen
Ja kuva mustavalkoinen
Nyt kuvassa on värejä
Ja meri on musta ja valkoinen
Kalat ovat vihreitä,
Vesi on värjäytynyt vereksi
Mutta menneisyys on mennyttä
Eikä meri enää vaihda väriä
Vihreät kalat uivat veressä
Näkemättä eteensä
Pakokauhun vallassa
Muistamatta eilistä
Ne ovat niin likaisia
Etteivät edes kalastajat tahdo niitä
Ne ovat niin likaisia
Etteivät ne tahdo edes syödä toisiaan
Ne ovat niin likaisia
Etteivät ne tahdo edes elää."

Tämän maalasin viime keväänä, kun käytiin koulun kanssa katsomassa jotain vaivaannuttavaa nykyteatteriesitystä, jolla oli sama nimi. Vähän sen jälkeen tein tuon Vihreät Kalat levyn, nimen se sai juuri siitä, että ajattelin sen olevan kaikkien mielestä varmasti tekotaiteellista paskaa, kun kaikki biisit on vielä vähän tavallista enemmän improvisoituja, eikä mitään raitaa ole korjailtu yhtään. Mutta meikälle se on vieläkin yksi siisteimpiä juttuja, mitä olen tehnyt. Tuosta taulusta tuli sitten kansi sille. Eräs ihminen näki sen kuivumassa, ja sienipäissään jumitti sitä varmaan 20 minuuttia, kun aurinko hohti siitä aikas voimakkaasti.

Lampaat Susien Vaatteissa

 "Lampaat susien vaatteissa

Kun hampaat menevät aatteista."

Tämän tein joskus viime syksynä, kun kuuntelin Vihreät Kalat uudestaan, ja ajattelin että jos siitä joskus tekisi levynkin, niin olisi hyvä olla parikin eri kuvaa olemassa. Mutta se ajatus on nyt haudattu, koska se vaatii rahaa, ja sitä minulla ei juurikaan ole. Tuo susi näyttää enemmän vihaselta kävyltä.

Deep Blue River

 "And it flows through me
Like a river to the sea
The words, the music
Cosmic radiance
I am here to transmit these emotions
And I think I'm not worthy at all.."

 Kuuntelin Earthin Angels of Darkness, Demons of Lightin ja maalasin tämän niissä fiiliksissä. Mielessäni oli kuva yhdestä jokea kuvaavasta taulusta, jonka äiti maalasi joskus, kun olin pieni, mutta en minä osaa maisemia maalata. Fiiliksiä lähinnä. Minulle tällaiset taulut ovat instrumentaalimusiikkia. Ne ovat paljon mieluisampia, kuin sellaiset, joissa on liikaa ajatusta määräileviä asioita, muotoja ja hahmoja. Ne päättävät jo valmiiksi, mitä niitä pällistelevä niissä näkee, samoin kuin sanat päättävät jo etukäteen, mistä biisi kertoo. Siksi instrumentaalimusiikki on minulle niin tärkeää, se on ennemmin tunnelman värittäjä, joka saa eri tilanteissa ja ympäristöissä aina uuden merkityksen ja ihminen saa antaa sille samalle asialle omaa psykologista kuvakirjaansa vastaavan merkityksen. Ehkä tämä on tullut kaikkien vaikuttimieni, pääasiassa Huxleyn ja Hessen välityksellä Jungilta, mutta olen kokenut sen oman kokemuksellisuuden aina tärkeäksi. Kuuntelin tuon biisin, ja näin päässäni Jalkalan ohi virtaavan pienen joen, mutta Lahden bussiaseman katulamppujen valaisemana. Se oli tämän ajatus, vetää kaksi itsestäni täysin erilaista ja erillistä puolta samaan tauluun.

Kärpäset

"Luulin päässeeni jo irti sinusta
Luulin värähtelyn jo loppuneen
Mutta mitä enemmän rimpuilen
sitä tiukemmin kietoudun sinuun
Minä olen vain hyönteinen
Ja sinä vihaat hyönteisiä
Silti olet seitti
Joka kutsuu niitä puoleensa
Anna anteeksi.
Odotellaan nyt vain sitä
Hämähäkkiä tässä."

Viime sunnuntain tekele, jonka ajatus lähti tuosta nimenomaisesta pätkästä, ja eräästä nimenomaisesta keskustelusta erään tietyn ihmisen kanssa. Se on oikeasti ruskeampi, tässä kohtaa sivuvalo taisi raiskata hommia eniten. 

Roots Bloody Roots

"The blood that runs through me is not my own

The blood is from the past, not my own

The blood that leads my life is not my own.
The blood is strength, I'm not alone."

-Neurosis - A Sun That Never Sets-

Laitoin tämän levyn soimaan ja aloin maalata, nuo nimenomaiset sanat tuosta taas ovat olleet yksi suuri elämänohje minulle siitä hetkestä asti, kun kuulin tuon biisin ensimmäisen kerran, ja se vain vahvistui molempien isovanhempien kuoleman myötä. He eivät koskaan lähde pois. Nimen nyt heitin hatusta juuri tässä äsken, kun Sepultura on aika kova bändi ja vitsi oli meikästä ihan hauska. Ylhäällä on enemmän verta ja alhaalla enemmän multaa. Se on kaikki yhtä ja samaa.

A Sun That Never Sets

 Laitoin tuon Neurosiksen levyn soimaan, ja heti valui tämä ulos. Neurosis on minulle niin voimakas vaikuttaja, niin kertakaikkisen järisyttävän vahvaa ja voimakasta musiikkia, etten voi olla tekemättä jotain kuunnellessani sitä. Se kanavoituu aina johonkin, millä ei välttämättä ole mitään tekemistä sen alkuperäisen lähteen kanssa, jotain mikä tulee jostain pienestä mielikuvasta, jonka se minussa herättää, ja menee siitä eteenpäin aina vain kauemmas ja kauemmas siitä musiikista, joka sen sai aikaan. Se on aivan järjettömän hienoa.

Lopuksi vielä "taiteilija" itse havainnollistamassa miten hölmöltä näyttää lippis päässä.

Smiling inside.

Somewhere out there, quite close by
You are living your own life
Unaware that most of this day
I have spent thinking of that life of yours
And how I would really be glad
If I would be given the chance
To participate in that life you have.
I sigh. I am an old man
trapped inside this relatively young lad
And this mind kept telling me for years
That I couldn't really feel this way
Nevermore, nevermore
Shall another woman be adored
By these eyes, by this heart
Now pierced by affection's poison dart
It's that twilight moment
When it's hard to say what is love
and what is not.
I don't know what it is.
I don't really give a shit.
It's still something I have gravely missed
And I am grateful you made me feel like this
And though you'll never read these words
Though they'll always remain unheard
I'd want you to know how much this hurts
And how much I'm warmed by your kind smile
How luminous are your eyes.
How soothing is the tone of your voice.
I'd want you to know how much this hurts.
This state of twilight
When you don't know what tomorrow brings
And when you don't know what it is
I still don't quite give a shit.
As long as you're there
And I am here
Watching from a distance
Smiling inside.