Älä Välitä, Vaik' Ihmiset Sulle Virnuaa

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Hänen onnensa katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä hän näki sataman väen tungoksessa mustapukuisen poliisimestarin. Hän ajatteli, ettei tämä voinut mitenkään olla kiinnostunut hänestä, mutta heti poliisin huomattua hymyilevän nuoren miehen kasvot hän lähti kulkemaan suoraan tätä kohti. Äkkiä nuorukainen huomasi ympärillään muitakin poliisin asuun sonnustautuneita miehiä. Huvittuneena hän kerkesi panna merkille, että useimmilla näistä oli viikset.

                             Hänet oli saarrettu, eikä mitään ollut tehtävissä.  Hän yritti paeta, mutta väkeä oli liikaa ja poliisit saivat hänet kiinni heti. Yksi heistä löi häntä pampulla päähän niin, että hän putosi polvilleen maahan, toinen oli jo laittamassa hänelle käsirautoja ennen kuin hänen polvensa osuivat katuun. Ihmiset tekivät välittömästi tilaa, kerääntyen ringiksi tapahtumien ympärille, nähdäkseen paremmin.

                             Poliisimestari tuli hänen eteensä ja luki hänelle syytteen kuuluvalla äänellä: ”Josef Lang, teidät on pidätetty epäiltynä Hermann Schultzin taposta Frankfurtissa 6. kesäkuuta 1900. Lisäksi meillä on syytä epäillä, että yrititte pyrkiä maahan väärennetyillä papereilla ja oleskelette täällä laittomasti.”

                             ”Mistä te minut muka joksikin murhaajaksi epäilette?! ” Josef kysyi epäuskoisena ja vieläkin hieman lyönnistä sekaisin. ”Minä olen Hermann Schultz, ihan totta!”

                             ”Älkää jauhako paskaa, herra Lang, virkaveljemme Saksasta ilmoittivat tulostanne jo etukäteen. Olitte todistajan silminnäkijähavainnon mukaan kerskuneet baarissa kovaan ääneen, miten lähdette uuteen maahan kyseessä olevan asianajaja Schultzin papereilla ja jätätte kaiken menneen taaksenne. Lisäksi laivan henkilökunta, joka oli tietoinen läsnäolostanne, sähkötti meille tarkat tuntomerkkinne ennen maihin saapumistanne!”

                             Poliisit retuuttivat hänet kovakouraisesti ja naureskellen asemalle, kuljettivat häntä sellirivistön ohi. Muut vangit tuijottivat häntä vaimean uteliaina, kuitenkaan kiinnostumatta edes huutelemaan tulokkaalle mitään halventavaa. Vartijat avasivat yhden kalterioven, heittivät hänet selliin ja jättivät sinne. Metallikalterisen oven kylmä ja raskas kirskahdus ja sitä seuraava pamaus soi kivisessä kopissa pitkään, eikä hölmistynyt Lang voinut tehdä juuri muuta kuin tuijottaa kaltereita ihmeissään.              Vastahan hän oli ollut vapaa mies ja.. Vastahan.. mitä? Kaikki tuntui hänestä niin absurdilta, ettei hän saanut siitä mitään otetta. Oliko hän oikeasti ollut niin tyhmä, että oli kerskunut baarissa näyttävästi? Koko homma tuntui hänestä jotenkin hämärältä, mutta hän muisti kyllä olleensa humalassa. Ajatukset, muistot ja valheet kietoutuivat hänen päässään yhdeksi isoksi köydeksi, joka tuntui kietovan solmun hänen kaulansa ympärille ja sinetöivän koko homman.

                             Hän oli varma, että tämä olisi hänen loppunsa. Hän joutuisi pakkotyöhön tai mestattavaksi, tai hänet lähetettäisiin takaisin kotiin mestattavaksi. Hän oli varma, ettei hänelle olisi enää pelastusta. Vartija toi ruokaa, kuivan leivän palan, keittoa ja vettä, jotka erotti toisistaan lähinnä siitä, että toinen oli lautasella ja toinen lasissa. Molemmat näyttivät yhtä likaisen rasvaiselta.

                             ”Et sitten sotke siellä..” Vartija tuhahti hänelle ja jatkoi ruoka-annosten jakamista muihin selleihin. Käytävän toisella puolella Josef näki omituisen näköisen, harmaantuvan punapartaisen ja –hiuksisen miehen. Tämä katseli häntä kiinnostuneena, mutta hiljaisena. Mies jyrsi hänelle annettua leipää, mutta jätti veden ja keiton koskematta. Tarkemmin katseltuaan Josef huomasi tämän olevan nälkiintynyt. Heidän katseensa kohtasivat ja katosivat jonnekin selliensä seinille. Molemmat miehet vetäytyivät omiin oloihinsa punkkiinsa.

Päivät kuluivat. Josef alkoi hitaasti hyväksyä tilanteensa, etenkin kun sheriffi kävi tasaisin väliajoin päivittämässä hänelle tilannetta, hänet hirtettäisiin joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa ilman oikeudenkäyntiä, sillä joku nouseva kiihkomielinen poliitikko tahtoi tehdästä hänestä ennakkotapauksen vaarallisena laittomana maahanmuuttajana. Hänestä oli maalailtu kuvaa hurjana olentona, Vanhan Maailman Villinä, joka ei säästäisi ketään, jos pääsisi vapaaksi. Kuka tahansa, joka näkisi pienikokoisen Langin omin silmin nauraisi varmasti itsensä tärviölle tuollaisen ilmauksen jälkeen  ja saattaisi jopa kyseenalaistaa  sen, josko tuollainen rääpäle kykenisi tappamaan ketään alunperinkään.

                             Ei hänen vankeutensa sentään aivan helvettiä ollut. Hän tutustui vastapäisen sellin kaveriin, joka tunnettiin Vanhana Willienä. Hänet oli pidätetty julkijuopottelusta ja huoraamisesta, hänen oikeudenkäyntinsä saataisiin järjestettyä tällä aikataululla muutamissa viikoissa, mikä sai Langin pohtimaan omaa tilannettaan hieman synkeämmin.  Willien jatkuva pään rääpiminen teki kuitenkin kaikesta vähän kevyempää, usein hän saattoi lauleskella kuljeskelevilta neekereiltä oppimiaan lauluja saadakseen ajan kulumaan. Vaikka hänen äänensä oli viinan pilaama ja rujo, laulu sai Josefin lähes aina hyvälle tuulelle. Hän pyysi Willietä opettamaan hänelle joitakin niistä lauluista, ja välillä koko kivinen käytävä raikui heidän epävireisistä duetoistaan.

                             Myös vanginvartijan asenne häntä kohtaan lientyi hänen nähtyään nuoren miehen ahdingon.  Hän ei jaksanut vaimentaa miesten yhteislaulutuokioita, koska ne tuntuivat piristävän hieman koko käytävän ilmapiiriä. Toisinaan hän jopa pysähtyi hetkeksi juttelemaan Josefille kaltereiden läpi, vaikka saikin kuunnella toiselta puolelta Willien naljailua siitä miten muut saivat odottaa ruokaansa, kun yksi sai erityiskohtelua. Vartijan nimi oli Buck, hänellä oli ollut suunnilleen Langin ikäinen poika, joka tosin oli paennut hänen luotaan vuosia sitten. Hänellä oli tapana toisinaan vähän ryypiskellä ja saattoi äityä vähän turhan kovakouraiseksi lastansa kohtaan, mistä syystä tämä oli sitten ottanut hatkat. Nyt hän tuntui näkevän Langissa mahdollisuuden jonkinmoiseen hyvitykseen ja ajatteli edes tehdä tämän viimeisistä päivistä siedettävät.

                             Ruoka ei siltikään parantunut, Josef söi vähänlaisesti ja laihtui nopeasti.  Parissa viikossa hänen naamansa oli jo lähes yhtä karvainen, kuin Willien turpa käytävän toisella puolella. Välillä tämä huutelikin pilkatakseen kurnuttavalla äänellä:

                             ”Hei poju, haluutko nähä peiliin? Kato vaan, kaikki vangit näyttää samalta kumminki heti viikon päästä!”

                              ”Hei, Buck! Ootko sä vaihtanu pojun johonki gorillan pentuun? Lähtikö Lang sirkukseen sen tilalle, mitä? Mitähän sheriffi tekee, ku saa kuulla tästä, ei sulle hyvä heilu..”

                             Erään kerran sheriffi sattui olemaan vierailulla Buckin luona juuri Willien hauskuuttaessa vankeja tähän tapaan. Sanaakaan sanomatta hän käveli Willien sellin eteen, mies kalpeni silmin nähden niin paljon, että Josef olisi voinut vaikka vannoa vähänkin punaisen hilpaisevan hänen hiuksistaan jonnekin varpaiden päähän asti karkuun.  Sheriffi avasi sellin oven, löi miestä niin, että tämä heilahti jonnekin häkkinsä toiseen päähän, sulki oven ja lähti pois.

                             Sheriffin mentyä Buck tuli tarkastamaan Willien pahemman, näkyvän vamman varalta. Hän ei löytänyt mitään, käski tätä pitää jatkossa turpansa kiinni, ja lähti hakemaan vankien iltaruokaa. Willie katsoi Josefia vakavana ja liikahtamatta niin kauan, että tämä vaivaantui.

                             ”Oikeastaan tää on sun syys poika. Suahan tässä pitäis läimäyttää ympäri korvia. Antaiskohan Buck käydä siellä...” Hän lopetti lauseensa uhkaavaan, pitkään hiljaisuuteen, jonka jälkeen hän räjähti äänekkääseen nauruun. Josefkin nauroi hieman vaikeana. Vankeus aika ei todellakaan ollut hänelle mitään mieleistä herkkua, jota hän olisi lusikoinut innokkaasti naamaansa, toisin kuin se tuntui Willielle olevan. Oikeastaan se oli hänestä melko samanlaista, kuin vankilassa tarjottava keitto, rasvaista, likaista ja oksettavaa. Ainoa, mikä toi hänelle lohtua oli laulaminen. Se oli ainoa asia, mistä hän oli vankeudelleen kiitollinen, sitä ennen hän ei ollut koskaan laulanut. Vaikka Buck ei kehdannut myöntää sitä kenellekään, pojan ääni oli hänestä niin kaunis ja korkean sointuva, että se sai hänet toisinaan jopa itkemään. Se toi hänen mieleensä häkkiinsä suljetun linnun, jonka ainoana ilona oli livertää sydäntäsärkevän kauniisti...

Eräänä yönä se sitten tapahtui. Willie ja Josef olivat aavistelleet pahaa jo illalla, kun Buck oli passitettu matkoihinsa ja hänen tilalleen oli istutettu ilkeän näköinen  nuorempi vartija. Tällä oli mustat, lyhyet hiukset, kookas nenä ja vahvat kulmakarvat, hän oli melko lyhyt, mutta vahvarakenteinen ja häneltä puuttui vasen etusormi. Willie oli tietysti heti yrittänyt nälviä tulokasta tästä vammasta, mutta tämä oli työntänyt vasemman keskisormensa hänen silmäänsä ja läimäyttänyt niin lujaa perään, että Willie oli pudonnut polvilleen. Se oli hiljentänyt kaikkien vankien sellit välittömästi.

                             Josef oli ollut varma, että nyt se tapahtuisi. Hänet hirtettäisiin ilman oikeudenkäyntiä ja vailla mitään mahdollisuutta puolustaa itseään. Hän kuuli ihmisjoukon huudot ja kohinan, tunsi sen painostavan massan ja murhanhimoisen hengityksen jo kauan ennen kuin näki yhtäkään heistä. Miten ihmisyys saattoikaan olla näin kurjaa? Millaista joukkoa tässä maassa asui, jos he sallivat tällaisen vääryyden tapahtua? Millaiset ihmiset tekivät tällaista?

                             Koko laitos muurattuine kivineen tuntui nitisevän jännityksen kitkasta ja odotuksesta. Joku vanki huusi jo näkevänsä soihtuja pienestä ikkunastaan. Muut vangit tietysti hätääntyivät huomattavasti tämän tapauksen edellä, jokainen oli varma, että lähtö oli tulossa juuri hänelle. He paukuttivat kaltereitaan ja huusivat, ihmisjoukon kuhina kuului jo selvänä. Vartija tuli Josefin oven eteen ja virnuili hänelle julmasti. Hän avasi sellin oven juuri, kun puinen ovi käytävän päässä lähes räjähti auki, virraten sisään ihmisiä, jotka vain vaivoin hillitsivät intoaan julkisen lynkkauksen edessä.

                             Ihmisjoukon kärjessä kulki hyvin pukeutunut pitkä hahmo, irlantilais-syntyinen Frank Banfield. Hän oli vaikuttavan karismaattinen, mutta julma mies, joka tavoitteli seuraavan kaupungin pormestarin virkaa. Hän oli luvannut kitkeä koko kaupungin laittomista maahanmuuttajista, murhaajista, raiskaajista ja syöpäläisistä, puhdistaa kadut niistä aineksista, jotka eivät hyödyttäneet yhteisöään millään tavalla. Tästä syystä Josef Langiksi tunnistettu laiton maahanmuuttaja, oletettu murhamies, osoittautui hänelle täydellisen sopivaksi kohteeksi.

                             Vartija otti Josefin kädet, taittoi ne selän taakse ja laittoi rautoihin, potkaisi tätä takapuoleen, jolloin hän horjahti ulos sellistä, suoraan Banfieldin käsiin. Mies otti hänet kiinni, katsoi halveksivasti silmiin ja sylkäisi tätä kasvoihin. Josef sylkäisi heti takaisin hänen kasvoihinsa, osuen vielä auki roikkuvaan suuhun ja saaden miehen kakomaan. Mitä hävittävää hänellä olisi?

                             ”Hyvä poju, tappele vastaan! Älä anna niiden lynkata ittees!” Willie nauroi ja kannusti, roikkuen häkkinsä kaltereissa, kuin apina. Hän alkoi laulaa sydämensä pohjasta asti täydellä voimalla laulua, jonka oli opettanut Josefillekin heti alkajaisiksi:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             On syytä muistaa tää, vain tosi ystävä vierees jää,

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             Äitis saattaa susta juoruilla,

                             Veljes ja siskoskin varmana,

                             Vaik’ kuinka muuttua koittaisit

                             Ne susta jauhaa siltikin,

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa...”

Willien ääni jäi kuulumattomiin väkijoukon metelin alle, mutta Josef, jota kannettiin nyt kovakouraisesti retuuttaen, lauloi loput laulusta lähes karjuen, huutaen niitä kivisille seinille ja sitten kylmälle yölle, taivaalla kelluvalle täysikuulle ja ihmisten pelottaville soihduille:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa

                             Ne koittaa sua pompottaa,

                             Ne sua ympäriinsä juoksuttaa,

                             Kun selkäs kääntää uskallat,

                             Ne heti sut murskaavat

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa!”

Tätä laulaen syntipukkia kannettiin läpi pimeän yön kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa hirsipuuta, ihmiset yrittivät vaimentaa häntä, sohivat soihduillaan uhkaavasti häntä kohti ja huusivat, kuin hurmion vallassa salaisiin menoihinsa kerääntyneet noidat. Josef ei enää pelännyt, hän oli valmis kuolemaan, hyväksynyt kuolevaisuutensa ja kohtalonsa. Viimeisellä hetkellä hänet täytti valtava rauha.

                             Josef värähti vähän nähdessään pyövelin ja köyden muutaman soihdun valaisemana. Kaikki oli valmiina, odottamassa häntä. Hän lähes murtui sillä hetkellä, mutta aloitti laulunsa alusta peittääkseen epävarmuutensa. Hänen oma äänensä antoi turvaa ja suojaa, kuljetti hänet pois koko tuosta pelottavasta ja ihmeellisestä tilanteesta, kauas kaikesta järjettömyydestä takaisin Frankfurtin kaduille, jotka hän oli tuntenut kuin omat taskunsa.

                             Hän muisti erään hotellin aulassa istuvan vanhan miehen, joka oli joskus tarjonnut hänelle tupakin tai pari hänen sattuessaan kulkemaan yöaikaan siitä ohi. Tämä oli silmälasipäinen, möhömahainen herrasmies, joka otti asiakkaat vastaan omalaatuiseen tapaansa, joskus istuen kaksikin täyttä minuuttia lukemassa lehteään, vaikka potentiaalinen asiakas röhisi vieressä kärsimättömänä. Lisäksi asiakkaat saattoivat röhiä siksikin, että hän poltti ketjussa, jatkuvasti, koko aula kylpi tupakinsavussa, vaikka siellä ei olisi ketään muita hänen lisäkseen ollutkaan.

                             Tuo mies oli kerran tokaissut hänelle ohimennen, että oli aivan sama, miten pitkään tai miten kauas ihminen juoksisi omia ongelmiaan pakoon, meistä kaikista tulee, kuitenkin vain maan multaa.

                             Napakka lyönti takaraivoon palautti Josefin todellisuuteen, häntä retuutettiin väkisin ylös huonosti tehtyjä portaita, epätasaiselle lankkulavalle. Ilmeisesti kukaan ei ollut saanut valituksia siitä, miten hätäisesti hirsipuu oli kyhätty, kun useimmat asian merkille panijat tavallisesti kuolivat hyvin äkkiä huomionsa jälkeen. Josef mietti mielessään, että mitä jos he päättäisivätkin hirttää jonkun reippaasti yli satakiloisen, ja koko paska vain romahtaisi sillä hetkellä, kun luukku aukeaa? Hän nauroi ääneen ajatukselle, ja ihmiset luulivat hänen seonneen.

                             Lopulta hän seisoi siinä, luukun päällä, köysi kaulassaan, Banfieldin ja pyövelin seurassa. Banfield piti patrioottista palopuhetta, liikuttuen omista sanoistaan ja heilutellen käsiään dramaattisesti. Lang oli ylpeä siitä, etteivät hänen maanmiehensä tulisi koskaan enää lähtemään tuollaisten kansankiihottajien matkaan. Rautakanslerin muisto tulisi toki leijumaan hänen kansansa yllä, mutta sekin pitäisi osaltaan huolen siitä, etteivät tuollaiset saastat pääsisi enää vallan kahvaan.

                             Banfield pääsi ylidramaattisen ja puuduttavan puheensa loppuun, kääntyen kohti Langia, tiedustellen tämän viimeisiä sanoja. Ei ollut puhettakaan siitä, että hän saisi puolustautua, hän oli syyllinen ja hän olisi Banfieldin aatteen uhri, symbolinen muistomerkki puhdistuksesta ja siitä, että lupauksille oli olemassa myös kate.

                             Josef Lang kohotti hartiansa ylös, katsoi Banfieldiä uudenlainen uhma silmissään. Hän veti syvään henkeä ja alkoi lausua juhlallisesti viimeisiä sanojaan:

                             ”Meistä kaikista tulee maan mult-” Pyöveli oli vetänyt kärsimättömänä vivusta ja katkaissut hänen lauseensa äkilliseen korinaan. Josef Lang tanssi  hetken aikaa narun päässä, kuin sähköiskun saanut muurahainen, kunnes lopulta tukehtui ja jäi keinumaan narahdellen.

                             Ihmiset hurrasivat, Banfield kumarteli ja otti suosionosoituksiaan vastaan. Jotkut heittelivät roikkuvaa ruumista vielä kivillä, sitten kaikki menivät nukkumaan ja ruumis jätettiin killumaan siihen kolmeksi päiväksi, varoittavana merkkinä kaikille muille syöpäläisille...

Paha Saa Omansa.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina. Tarjoilija tuli penäämään maksua, nuorukainen antoi hymyillen vielä reippaan juomarahankin.

                             Hän asteli ulos auringonvaloon, jatkaen kadun suuntaan syvemmälle kaupungin pyörteisiin, kuunnellen ihmisten arkipäiväistä tinkimistä, kinastelua, uskon asioita koskevaa väittelyä, kaikkea sitä hälinää, mitä tämä uusi vapaus oli. Hän nautti kaikesta siitä täysin rinnoin, katseli hyvillä mielin kadulla pyöriviä köyhiä lapsia ja heitteli näille pienempiä kolikoita. Hän tunsi omistavansa koko maailman, eikä hän pelännyt näyttää sitä.

                             Harhaillessaan sivukujalle hän tuli epähuomiossa potkaisseeksi lehtikasaa, joka osoittautuikin kodittomaksi. Tämä nousi äkäisenä huutamaan hänelle.

                             ”Kato ketä potkit, saatanan ketku! Näillä kujilla sulla ei oo mitään jakoja, näille kujille ei kaikkivaltiaan jumalankaan silmä nää!” Vanhempi, vahvasti viinalle haiseva mies heristi hänelle sormeaan käärien samalla hihojaan. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan, eikä hänen partaansa oltu leikattu ainakaan kahteen viikkoon.  Tämä tarkasteli nuorukaista ja rauhoittui.

                             ”Ai, sä ootkin meikäläisiä..” Hänen äänensä tuntui tulevan syvältä kurkusta.  Miehen silmät loistivat pahaenteisesti, mutta nuori mies ei osannut katsoa häntä sillä silmällä. Tämä hymyili kodittomalle. Oli aivan sama mihin hän menisi, likaiset, nuhruiset lainsuojattomat tuntisivat hänet aina omakseen.

                              ”Mikä sun nimes on?” Koditon kysyi.

                             ”Schultz”, nuorukainen vastasi epäröimättä hetkeäkään, ”Hermann Schultz.”

                             ”Ootko aina ollut noin huono valehtelemaan? En kysyny sen nimeä, jonka tapoit, vaan sun nimeäs.” Viinanhajuinen, kurnuttava ääni kysyi. Nuorella miehellä hyppäsi sydän kurkkuun. Mistä tuo mies saattoi tietää?! Nyt hän katsoi miestä tarkemmin, huomasi miten tämän silmissä leimusi tuli, ne olivat kuin syvällä kuopissaan räjähtelevät tähdet, maailmankaikkeuksien valon ja sielun imevät mustat aukot keskellä kylmää sinistä loistetta.

                               ”Niin, nyt mietit, että kuka hitto voi tietää salaisuuden josta et ole kertonut koskaan kenellekään. Kuka se voi olla, mitä?! Se, joka katsoo sydämessäsi nauraen aina, kun ajatukses päästää läpi murhan tai raiskauksen, se Kärpästen Herra, joka tuntee jokaisen synnit! Se Petoksen Ruhtinas, joka sen synnin sieluus istuttaa! Se Helvetin Liekki, joka jokaista hyvää ja kunniallista miestä ja naista ja lasta pelolla ajaa eteenpäin!” Miehen ääni kohosi jylinäksi, viereisten talojen seinät tärisivät ja huojuivat. Nuorukaisen silmien edessä tämä vanha koditon mies kasvoi talojakin korkeammaksi! Hänen suustansa lenteli ulos hyönteisiä ja hänen sieraimistaan luikerteli matoja ja käärmeitä. Hänen kielensä oli sihisevä käärme, joka sylki myrkkyään taivaalle. Taivas vaihtoi väriään ensin vihertäväksi, sitten mädän ruskeaksi. Kaikki ihmiset tuntuivat jähmettyneen tämän kauhun edessä.

                             Paholainen nosti nyrkkinsä korkealle ilmaan ja löi sen katuu. Nuori mies kääntyi katsomaan jalkoihinsa, ja näki siinä tappamansa miehen kasvot. Jokainen kivi oli vaihtunut kuolleisiin kasvoihin, kaikki ne ihmiset, jotka hän oli elämässään tuntenut, kaikki joita hän ei ollut tuntenut, pelkkiä päitä, joiden kasvoilla ihmiset kävelivät.  Ihmiset, nuo herraskaiset olennot, eivät tuntuneet huomaavan tässä mitään ihmeellistä. He kävelivät kuolleiden omaistensa kasvoilla ja nauroivat ja tanssivat näiden vaikeroidessa heidän kenkiensä alla. Saatana nauroi, ilma haisi kuolemalta ja lopulta, mullalta ja mätänemiseltä.  Nuori mies katsoi kaikkea tätä kauhuissaan. Hän yritti juosta pois, mutta hänen jalkansa olivat muuttuneet puuksi. Hän kaatui kolisten, tunsi kuolleitten kasvojen piirteet käsiensä alla, jonkun nenä ja huulet painautuivat hänen hiuksiansa vasten. Hän pystyi kuulemaan vaimean, vaivalloisen henkäyksen korvassaan.

                             Saatana tarttui häneen ja raahasi hänet perässään maan sisään, helvettiin.  Hetken aikaa kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei mahtunut liikkumaan. Hitaasti hän ymmärsi makaavansa vaivaisesti kyhätyssä, pihkan tuoksuisessa mäntyarkussa. Paniikki valtasi hänen mielensä. Hän yritti saada kätensä ylös, kiemurteli kuin matonen maan kolossa, saadessaan kätensä parempaan asentoon hän hakkasi arkun kantta. Se raapi hänen kätensä verille ja jätti niihin tikkuja. Hän huusi, rukoili päästäkseen ulos, hän kuuli sydämensä jyskeen raskaana. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump.

                             Sydän hakkasi hänen arkkunsa kannen rikki. Jokainen lyönti pirstoi sitä, ja reijistä virtasi sisään valoa ja outoja hajuja. Thu-tump. Thu-tump. Joka lyönnillä arkkuun ilmestyi uusia halkeamia. Lopulta se räjähti rikki niin, että säleet sinkoilivat ympäriinsä. Hän kylpi valossa, joka oli niin kirkas, että hänen täytyi suojata silmiään. Hän haistoi savua, palavaa puuta, lihan rasvaista löyhkää.

                             Kyetessään avaamaan silmänsä hän näki istuvansa palavan puun juurella mietiskelemässä.  Hän käänsi katseensa takanaan liekehtivään puuhun, ja näki että sen oksiin oli seivästetty kuninkaita kaikista kansoista. Hän katseli tuota kauheutta, yritti suojata silmiään siltä ja nousi jaloilleen. Hän juoksi pois päin, päätyen aina vain lähemmäksi. Hän tunsi liekkien tarttuvan hiuksiinsa, haistoi niiden käryn ja kuuli ritinän korvissaan. Hän ei tahtonut kuolla, ei tällä tavoin, ei nyt!

                             Hän ratsasti kuolleen aavikon läpi mätänevällä aasin ruholla. Hänet oli puettu kalliisiin kankaisiin, mutta hänen selkänsä oli paljaana. Sitä piiskasivat palmunlehdillä kaikki ne arvokkaat ja hienot ihmiset, jotka vielä äsken olivat tanssineet kuolleitten katujen kasvoilla, he tulivat yksi kerrallaan hänen kohdallaan, piiskasivat hänen veristä selkäänsä ja jatkoivat matkaansa. Hän ei kyennyt tuntemaan kipua, mutta hän tunsi syyllisyyden ja surun painavan hartioitaan kasaan ilman sitäkin.

                             Hän ei edes yrittänyt taistella näitä tuntemuksia vastaan, ei niissä mikään auttanut. Kaikki oli menetetty. Tämä oli helvetti ja hän oli joutunut sinne, eikä sieltä kukaan palannut kertomaan mitään eläville, vaikka tahtoisikin. Mitä hyötyä oli taistella vastaan. Yllään hän näki saatanan nauravan ja kuuli päässään tämän äänen syyttävän, vahvistavan kaikkea sitä mitä hän itselleen sanoi.

                             Paholaisen silmien mustat aukot piinasivat hänen mieltään vaikeammin, kuin mikään. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt mitään niin pelottavaa, kuin sen täydellisen tyhjyyden, kaiken poissaolon, joka niistä loisti. Ne tuntuivat ihmevän hänen sielunsa syvemmälle kohti pohjaa, kohti rappiota, epäinhimmillistymistä, sitä psyykkistä tyhjyyttä, jota ne loistivat.  Mikään ei auttaisi. Nuo silmät tulisivat repimään hänen jokaisen atominsa kappaleiksi, hävittämään hänet täydellisesti, pyyhkimään hänet tyhjäksi. 

                             Hänen sydämensä jyske kuului yhä, läpi kaiken muun, sen rytmikäs syke tuntui sekoittuvan kaikkeen siihen, mitä hän koki. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump. Äkkiä hänelle valkeni. Jos hänen sydämensä löi yhä, hänen täytyi olla elossa!  Se voimistui koko ajan, se ei ollut kaiken taustalla soiva matala rytmi, vaan kaiken keskellä riemulla hänen elämäänsä huutava laulu....THU-TUMP! THU-TUMP! THU-TUMP!

Nuori mies tunsi vihlovaa kipua päässään, veri löi hänen aivoihinsa ja kohisi voimalla hänen lävitseen. Hän huusi ääneen ja jotkut ohi kulkevista ihmisistä vilkaisivat sivukujalle nähdäkseen mitä siellä tapahtui.  Koditon vanhus katsoi häntä silmät palaen, ja ilman noita silmiä nuori syntinen olisi voinut vannoa kaiken olleen unta, hulluutta, mitä tahansa harhaa. Mutta nuo silmät olivat yhä samat. Mikään muu ei viitannut äskeiseen kauhujen hetkeen, kuin noiden silmien tyhjä polte, pelottava voima, joka pakotti hänet kääntämään katseensa pois.

                             ”mitä... mikä sinä olet!?” Nuori mies huohotti kauhuissaan.

                             ”Mä, mä olen vain Vanha Willie.” Mies vastasi nauraen viskin polttamalla äänellään. ”Ja nämä on mun katuja. Näille ei edes kaikkivaltias jumala uskalla katsoa. Ja jos tänne eksyt, oot meikäläisen oma.” Hän virnisti julmasti nuorelle miehelle, jota puistatti. Hän ei ollut koskaan eläessään tuntenut mitään vastaavaa, se oli pelkoa.

                             ”miten..hä..miten tämä on mahdollista?”

                             ”Pahuus, poika, on aina lähempänä ku arvaatkaan. Se asuu jokaisen tollasen paremman ihmisen sydämessä, kaikkien noiden toiveissa ja haluissa.” Willie laski kätensä nuoren miehen hartialle, esitellen toisella kädellään maailmaa hänelle täysin uudessa valossa.

                             Äkkiä hän näki sen kaiken niin selkeästi. Äidin, joka oli hukuttanut kaksi pientä lastaan. Kauppiaan, joka oli raiskannut tyttärensä. Pojan, joka oli kiduttanut hengiltä jokaisen lemmikikseen saamansa kissanpennun. Vanhuksen, joka oli kavaltanut veljiltään ja sisariltaan perinnön ja tapattanut yhden heistä tämän päästyä liian lähelle. Veronkiertäjiä. Murhaajia. Varkaita, valehtelijoita, pettureita, pappeja, kaikkea sitä, mikä kasvaa äärimmäisestä vapaudesta. Sitä kestävintä vankilaa, jonka seittiä täydellinen vapaus kutoo, sitä moraalista rappiota, joka vanhurskauden mukana luikertelee oven raosta sisään. Hän näki maailman ja ihmiset pelottavana, ahdistavana paikkana, hän näki itsensä valehtelijana ja murhaajana, kaikkena sinä mitä hän oli ja mitä hän oli yrittänyt paeta. Hän tunsi jokaisen ohi kulkevan ihmisen katsovan itseään, näkevän hänen lävitseen, tuomitsevan hänet kaikesta siitä mitä hän oli tehnyt! Miten kurja, kurja olento hän olikaan!

                             Hän käpertyi kujalle makaamaan, yrittäen peittää korvansa, huutaen peittääkseen Vanhan Willien naurun, joka poltti hänen korvissaan pahemmin, kuin mikään niistä helvetin näyistä, joita hänen eteensä oli levittäytynyt muutamia hetkiä sitten.  Hän yritti estää sitä tunkeutumasta sieluunsa asti, tuomitsemasta häntä, tuhoamasta häntä kokonaan. Hän makasi siinä ja huusi äänensä käheäksi, kunnes hänet noudettiin hullujen huoneelle. Koko matkan hän rimpuili kantajiaan vastaan, huutaen jotakin hoitajille käsittämätöntä jostakin ”Vanhasta Williestä”, syntisistä ja helvetistä.

Varo Askeltasi.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki meri-ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Jonottaessaan kannella laskusillalle pääsyä hän malttoi hädintuskin odottaa vuoroaan astua uuteen elämäänsä, jonka värit vetivät häntä jo kutsuvasti puoleensa. Hän oli niin innoissaan, että liukastui laskusillalla huomaamatta jääneeseen lokin paskaan ja putosi mereen. Hän tunsi veden kylmän sylin ottavan hänet vastaan pehmeästi, vetävän hänet saman tien pohjaan, kuin kiven. Sillä hetkellä hänen mieleensä tuli ajatus, että olisi lapsena kannattanut opetella uimaan. Hän panikoi, veti keuhkonsa täyteen vettä ja hukkui.