Yön hiljaisuus

Aika on pysähtynyt
mikään ei tapahdu
maailma ei pyöri
ainoa rytmi maailmassa
on hengitys.
Ainoa henki kulkee ulos
Ja jokaisella henkäyksellä
pieni kuolema
jokaisessa kuolemassa
yksi ikuisuus
jokaisessa ikuisuudessa
kerällä pieni maailmankaikkeus
joka venyttelee itsensä auki
kuin unissaan pyörivä koiranpentu
venyttää raajansa kohti ikuisuutta
kurottaa hipaistaakseen olemusta
jonka muoto alati vaihtuu
aistit, jotka tekevät tilaa
tulkinnan monimuotoisuudelle
Niille sisäisille maailmoille
jotka tekevät ulkoisen
mutta ovat ulkoisten vankina
ja niiden lainalaisuuksien rajoittamina
häviävät lihan mukana.
Siitä huolimatta
juuri tässä
ja juuri nyt
pieni ikuisuus kerällä
totuus suolen mutkassa,
kepeys keuhkoissa
tajunta lihassa
todellisuus tajunnassa,
kauneus maailmassa
maailma minussa.

. - . -- .. - .

Kaikki tää minkä mä edessäin nään
veitsenterällä keikkuva kaikkeus
silmien ohi vilisevä elokuva
päänsisäisen avaruuden sisäinen ahdistus
se valtava puristus
joka kohdistuu sieluun
Hintana lyhyen elämän
kuolema ikuinen,
varjo joka peiton tavoin
kasvoilleni vedetään
kun viimein herää enää en
vaan jään yöhön ikuiseen
Kaiken kokemani jälkeen,
jälkeen kaiken hiljaisuuden
ymmärrän vähitellen
äänten tärkeyden
kuinka kaunis onkaan
tuo äänistä puhtain
ystävän nauru
joka tuhoaa hiljaisuutesi
potkii muurisi rikki
murtautuu läpi kaikesta siitä
jonka luulit suojaavan itseäsi.

Tuolissa istuva kuolema

Yön varjoissa näin häivähdyksen
ja kuulin vaimean askeleen
Istuin hiljaa paikallani kuunnellen
kun kuolema otti tuolin itselleen.
Siinä hän istui, hiljaa vain,
sanomatta sanaakaan.
Istui vain ja katsoi minua hymyillen.
Tunsin sen niskassani,
vaikka yritin jatkaa kirjoittamista
ja jättää sen huomiotta.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
yön tuntien venyessä
sydämen yhä tykyttäessä
kiireisempien hommien tullessa tielle.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
ja lähtisi menemään,
kun vain jatkaisin kirjoittamista,
jättäisin vieraan omaan arvoonsa.
Joten istuin hiljaa,
jatkoin kirjoittamista,
jätin vieraan omaan arvoonsa.
Ja kuolema istui,
ja kuolema katsoi.
Näin jatkui kauan,
kunnes ilma kävi ympärilläni
raskaaksi ja paksuksi
hengittäminen kävi vaikeaksi.
Lopulta nostin katseeni vieraaseen
ja kysyin mitä tahdot,
mutta hän vain katsoi hymyillen
sanomatta sanaakaan.
Aloin huutaa, heittelin tavaroita,
riehuin ja potkin ja huusin lisää.
Mutta kuolemaa ei kiinnostanut ollenkaan.
Hän vain istui siinä,
kunnes väsyin riehumaan.
Sen jälkeen hän jatkoi istumistaan.
Minä olin uupunut,
aivan loppuun poltettu
ja tässä yhä makaan.
Eikä tuolissa istuva kuolema
lähde koskaan mihinkään.
Se istuu tuossa yhä,
parin metrin päässä vain.
Istuu vain hiljaa ja hymyilee,
kuten aina ennenkin...

Kristallimaa

Sukelsin läpi elämän pinnan
peilin toiselle puolen
nahalla, lihalla maksoin sen hinnan
joka sielulta pyydettiin
ja vähitellen näin todeksi sen
on kiirastuli ikuinen
ja kärsittyäni siellä ikuisuuden
saavuin sen toiselle puolen

Toisella puolen ol kristallimaa
jossa liskojen jumala valtaa kantaa
kantamatta kaunaa tai kaipaamatta
Takaisin lihaan ja nahkaan
mun sieluni kulki siel kuin unessa
läpi suuren kristallimaan

Saavuin portille liskojen jumalan
se humalassa oli kai
Se tarjosi mullekin viskiä vain,
ja tyrkytti sikareitaan
Mut koska en polta ja koska en juo
mä äkkiä raivostuin,
mä tumppasin sen silmään sikarin,
ja liskojen jumala huusi vaan

"kuka oot sä saatanan kuolevainen,
miten kehtaat tehdä näin?
Täällä minä oon jumala
ja sinä oot hyönteinen vain
Sut kengällä voisin mä murskata,
jos niin tahtoisin!"

Mut samalla hetkellä sieluni mun
repi silmän päästä sen,
nyt sokea jumala viimeinkin
oli myös kuolevainen
Rikoin viskipullon ja sirpaleet sen
tunkeutui aivoihin kuolevaisen,
se koris hetken, hiljeni sitten
ja mä pois pakenin.

Juoksin läpi koko kristallimaan
se mahtui pieneen marmorikuulaan
ja kaikkeus sen jälkeen oli hiljainen,
seisoin äärellä ikuisuuden.
Tunsin tuulet avaruuden
ja näin eessäin tyhjyyden.

Kun kuoleman verhoon mä kietouduin
oli ajatus mielessäin mun
En koskaan saa tietää, mikä tarkoitus on
tän sielun seikkailun.
Ja hiljalleen verhoon mä liukenin
koska tajunta tahra on vain
Mä siihen kankaaseen tukehduin
ja viimeinkin rauhan sain.

jostain pimeästä outoon valoon.

 Okran värisen taivaan alle
jätin kuristetun ruumiis
Katsoin miten varpuset söi lasinsiruja
ja hymyilin hiljaa
Tunsin kynnet niskassani
ja hampaat korvallani
kun valtava terä roikkui
karvan varassa kohdallani


Ryömin raivoissani
takaisin kohtuun
yli kuristetun isäni ruumiin
ja äitini häpyluun
Limaisten seinien välissä tunsin
vetisen haudan
joka vähitellen tuuditti
mut ikuiseen rauhaan
----

 Kuoleman verho

Taas katson kuinka sä kuolet
ja uudestaan ryömin kohtuusi sun
vedän päälleni tähtien verhon
ja sukellan takas tyhjyyteen.

Hautaan itseni multaan
hautaan itseni tuhkaan
lopetan kulkuni ennen kuin se kurjaks käy

Hymyilet läpi kuoleman verhon
ja taas nään syyn kaikkeen tähän vihaan
Työnnän pääni läpi, ikuisuuden silmukkaan
ja astun askeleeen, joka elävät erottaa

Tanssin itseni lepoon
tanssin itseni rauhaan
katkaisen hapen ja niskan,
ennen kuin valoa nään.
---

Kaiken kauneuden perässä
odottaa raskaat kahleet lihan
keveyden jälkeen tunnen
kuinka otan taas vastaan vihan
vaikka luulin sen jo päästäneeni,
kaiken loppuun käyttäneeni
silti ymmärsin sen siellä kytevän taas.

Löysin sen nuotin,
pienen pienen värähdyksen
hiljaisen rauhan, erämaan pään takaa.

En tunne tietä kotiin, en näe tietä valoon
en tiedä missä oon, en oo nähnyt aurinkoo
aikoihin.

Puut kasvaa kohisten, juuret kiertyy jalkoihin,
kaupungin valot jossain kaukana, autojen harmaa kohina,
Täyttää tilan päässäni ja kuljen kohti loppua.


---------
Hiljaa kuiskaat mieleeni
tää on kerta viimeinen,
joten nauti siitä sellaisena kuin se on
Haikeaa kauneutta
täynnä astun näitä katuja
tunnen kuinka sisälläni syttyy
Sataa kovaa, mut mä en välitä
pisarat kasvoilla maistuu taivaan sirpaleilta
Kerron itselleni tarinaa
tästä unesta
Joka kestänyt on pitempään kuin toivoinkaan
Enkä tiedä mihin nämä kadut
mua johtaa.
En osaa tietä kotiin
koska en oo siellä koskaan ollutkaan
Toivon ettei nämä askeleet
pääty koskaan.
Mitä pitempään mä kuljen
sitä paremmalta tuntuu

Ja joka ikinen päivä tästä eteenpäin
mä tunnen kolme sielua mun sisälläin
Sä olet yksi niistä, mä oon yksi niistä
kolmas kaikkeuden käsittää..

Enkä tiedä tuunko koskaan mitään rauhaa löytämään.
mutta tiedän etten tulis siihen kuitenkaan tyytymään...