”Mitä kello
on?” Kysyin isältäni, joka istui ruokapöydän ääressä lukemassa lehteä.
”Varttia yli
kahdeksan” hän vastasi vilkaistuaan kallista rannekelloaan.
”Ai..
Moneltako se taas tapahtuikaan?”
”Tuossa
parin tunnin päästä..” Isä mutisi nostamatta katsettaan lehdestä.
Ilmassa oli
jännittynyttä, sähköistä odotusta. Yritimme puhua mahdollisimman vähän
välttyäksemme huutamasta toisillemme, taas.
Katsoin ulos
ikkunasta, jossa keväinen, tumman sininen ilta alkoi pimentyä mustaksi yöksi.
Lumet olivat jo hävinneet ja ilma oli mukavan leuto. Yöt viilenivät silti vielä yllättävän
kylmiksi. Taivas oli kirkas, mikä kertoi siitä että tästäkin yöstä tulisi
luultavasti viileä. Sillä ei toisaalta olisi juurikaan väliä, koska muutaman
tunnin päästä meitä ei olisi enää olemassa. Ajatus siitä laittoi värähtämään
tahtomattakin. Kaivoin taskustani sätkäkamat ja aloin kääriä tupakkaa. Tämä
kaikki oli niin hullua. Tämä kaikki oli kerrassaan järjetöntä.
Kaikki sai alkunsa
jo vuosia sitten, oikeastaan kun olin vielä pieni. Isäni oli jo nuorena miehenä
kiinnostunut kaikesta oudosta, avaruusolennoista ja sen sellaisesta. Hän oli
vakuuttunut siitä, että avaruusolennot olivat tulleet maan päälle opettamaan
ihmiset rakentamaan pyramideja, jotta nämä voisivat navigoida paremmin tähtien
välisessä avaruudessa. Isä oli laskenut, että kautta historian ihmisten teknologian
kehitys oli muutaman tuhannen vuoden välein harpannut merkittäviä askelia
eteenpäin, ja että juuri noina aikoina ihmiset olivat herkemmin kuvailleet
taiteessa ja kirjallisuudessa yhteydenpidosta jumalan kanssa.
Tiedän, että tämä
kaikki kuulostaa hullulta. Sanoinhan sen jo itsekin. Juuri nyt se kuulostaa
siltä minustakin. En vieläkään tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.
Isäni on aina sanonut, että elämme nyt aikaa, jolloin avaruusolennot tulevat
viimeisen kerran, hän oli laskenut päivän ja ajan ja paikan, oman
syntymäpäivänsä. Naapurit pitävät isää
täytenä kahjona, totaalisen kajahtaneena, eivätkä käyneet meillä. He sanovat
isän seonneen äitini kuolemasta, ja että sen takia hän on todella outo. He
eivät tunne meitä. Kukaan ei tunne.
Me olemme eläneet
isän kanssa kahdestaan siitä asti, kun äiti kuoli. Meillä on iso omakotitalo,
oma piha, jonka perällä on tyhjä navetta, jonka isä on laittanut omaksi
tutkimustilakseen. Siksi hän sitä kutsuu, tutkimustilaksi. Hän työskenteli
vuosia rakennustyömailla työnjohtajana, oli helvetin hyvä ja reilu kaikessa
mitä teki, eikä kellään ole siihen mitään nokan koputtamista. Isä oli kova
työmies, kunnes kaksi vuotta sitten sai hermoromahduksen ja joutui
varhaiseläkkeelle. Siitä asti hän on
istunut päivät ja yöt navetassa laskeskelemassa ja tutkimassa, ja minä olen
nähnyt häntä lähinnä iltaisin. Taloudenpito on ollut minun vastuullani. Teen
silloin tällöin pätkätöitä läheisellä sahalla. Ei meillä kauheasti rahaa ole,
mutta pärjäämme.
”Käyn tupakilla..”
sanon isälleni ja kävelen ovesta kuistille. Isä vain murahtaa vastaukseksi.
Liiketunnistimella
toimiva pihavalo syttyy tullessani ulos, ja naapurin kissa lähtee livohkaan
läheisestä puskasta. On jo melko viileä. Katselen ympärilleni. Pihasta voisi pitää
parempaa huolta tänä kesänä. Jos sillä olisi mitään väliä. Mikäli isää on
uskominen, avaruusolennot jostakin merkillisestä aurinkokunnasta tulevat ja
tuhoavat maan, koska heidän oma planeettansa tarvitsee meidän planeettamme
sisällä olevan rautaytimen polttoaineekseen. Kajahtanutta, eikö? Niin se oli
minustakin. Mutta isä on niin vakuuttunut, niin varma kaikesta, hän ei jätä
epäilyksen sijaa ja vastaa jokaiseen kysymykseen, jonka keksin esittää. Hänen
selityksensä on niin aukoton, että olen alkanut uskoa itsekin. Pakkohan siinä
on jotain perää olla.
Naapurit eivät ole
käyneet enää vuosiin, enkä minäkään ole käynyt naapureillamme. Jossain
vaiheessa eräs vanhempi rouva vielä huolehti jaksamisestamme ja
pärjäämisestämme, mutta hänkin kuoli pois. Ketään ei enää kiinnosta.
Nostan katseeni
ylös taivaalle. Kai niiden pitäisi jo näkyä taivaalla, jos meinaavat parin
tunnin päästä olla täällä. Näen vain tähtiä, ja kuun, joka on melkein uusi.
Tuuli puhaltelee vähiä roskia ympäri pihaa. Tupakka rauhoittaa hermojani vähän.
Palaan sisälle, isä on laittanut päälle radion, kuunnellakseen kohinaa. Josko
sinne sekaan eksyisi merkittäviä viestejä. Välillä hän laskee lehtensä ja
kääntyy tarkkaavaisesti kohisevan radion puoleen. En erota sieltä mitään.
Rojahdan sohvalle
makaamaan ja alan miettiä kaikkea tätä. Mitä jos oikeasti kuolen? Alle kaksi
tuntia aikaa. Kello käy, tik, tak, tik, tak. Joka hetki lähempänä kuolemaa,
sitä hetkeä, jolloin minua ja isää, eikä mitään muutakaan enää ole. Ajatus on
vähän pelottava, kutkuttava. Isäni puristaa lehteä välillä rystyset valkeina ja
nieleskelee raskaasti. Tiedän hänen ajattelevan samoja asioita, omaa elämäänsä,
äitiä. Mitä äiti tästä kaikesta sanoisi? Hän oli vanhemmistani se järkevä. Hän
sanoi aina, että tärkeintä on käydä koulut hyvin ja mennä töihin, olla valmiina
elämää varten siinä vaiheessa, kun joku kiva tyttö sattuu kohdalle. Tiedän isän
kaipaavan äitiä kovasti, enkä voi olla ajattelematta kyläläisten juttuja isän
sekoamisesta.
Mutta ei isä
sekaisin ole. Hän on rauhallinen, harkitseva, kaikin puolin tolkun mies.
Välillä hän voi menettää hermonsa, ja olla julma ja vähän pelottavakin, mutta
kukapa ei? Katselen ulos ikkunasta. Kissa hiippailee takaisin, mutta pakenee
uudestaan laukaistessaan liiketunnistimen. Yritän tähyillä taivaalle, mutta en
näe siellä mitään. Aika kuluu. Enää tunti, sitten puoli tuntia.
Näen isän
jännittyvän silminnähden. Hän karauttaa kurkkuaan vähän väliä, kaataa itselleen
lasin vettä pöydälle tuomastaan kannusta ja lukee samoja lehtijuttuja jo ties
kuinka monetta kertaa. Hän vilkaisee kelloaan.
”Jaaha, viisitoista
minuuttia..” Hän sanoo hermostuneena. ”Mennäänpä sitten..”
”Okei..” kuiskaan
ääni vähän väristen. Huomaan pelon hiipivän vatsani pohjalle ja repivän suoleni
täyteen reikiä, joista se kaataa sisään lyijyä, tunne on todella epämukava ja
raskas. Puen päällystakin ylleni ja saappaat jalkaani, seuraan isää pienen
peltokaistaleen laidalle. Värisemme molemmat, osin kylmästä, osin
jännityksestä. Joka puolella on kuoleman hiljaista. Korva tottuu ja alkaa
erottaa tuulen temput, läheisen metsän humisevat puut, harvat linnut, pienet
rasahdukset puskissa.
Jännitys tuntuu
vain kasaantuvan. Isä on laskenut ajan sekunnilleen. Koko hänen elämänsä
kulminoituu tähän hetkeen. Tätä hän on odottanut niin kauan. Tämä hetki
määrittäisi sen, ovatko naapurit olleet oikeassa. Ihmiset ovat niin hanakoita
tuomitsemaan erilaisuutta ja poikkeavia näkemyksiä, mutta niin kankeita
tarkastelemaan omiaan. Ehkä isäni onkin ollut nero koko tämän ajan, osannut
laskea kaiken perusteella täysin oikean hetken maailmanlopulle ja ihmiskunnan
tuholle.
Mutta mitään ei
tapahdu. Isän Hetki tulee ja menee, yhtä hitaasti ja varmasti, kuin kaikki
edellisetkin hetket. Katselen hänen
ilmeettömiä kasvojaan salaa. Ne eivät paljasta mitään tunteita. Ei
minkäänlaista sisäistä kamppailua. Ne ovat täysin tyhjät. Tuuli riepottelee
hänen harmaantuvia hiuksiaan. Hän näyttää ensimmäistä kertaa elämässäni todella
vanhalta. Ja hauraalta. Ensimmäistä kertaa tässä kuun valossa tunnen, että näen
hänet sellaisena, kuin hän todella on, ilman isän ja pojan välisen suhteen
rakentamaa suojaa. Haavoittuvana. Käärin äänettömästi tupakan ja poltan sen.
Seisomme pellolla vielä pitkään senkin jälkeen. Isä nieleskelee raskaasti,
mutta ei osoita minkäänlaisia tappion merkkejä.
”No... Lähdetään
sisään.. Kylmähän täällä tulee.” Hän murahtaa vaimeasti. Nyökkään hiljaa,
ja lähdemme kaikessa rauhassa kävelemään takaisin kohti pellon laidassa
loistavaa taloa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti