Kauniit Ihmiset

Raudanharmaata taivasta riitti niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mitä lähemmäs horisonttia mentiin, sitä enemmän se alkoi ruostua ruskean ja vihreän raiskaamiin sävyihin, mutta synkkyys ja valottomuus olivat päällimäiset niistä asioista joita mielessäni pyöri katsellessani ympärilleni. Joka puolella oli aivan tasaista. Erämaata, jolla kasvoi vain rikkakasveja, kuolleita oksia, ja joitain merkillisiä, silmän kantamattomiin pilvien keskelle kasvavia rautaisia puita. Niitä oli tietyin välimatkoin siellä täällä, joka puolella ympärilläni. Ne olivat kolme kertaa miehen paksuisia ja katosivat jonnekin suhteellisen alhaalla leijuvien pilvien sekaan. Ei ollut mitenkään erityisen kylmä, mutta tunsin niveliäni kolottavan pahasti.
Tuuli ujelteli itsekseen, jostain kuului rytinää, aivan kuin myrskyn ääniä, mutta jollakin tavalla merkittävästi erilaista. Se ei ollut ukkonen. Tuuli oli kyllä lämmin, mutta jokin sisälläni sanoi, että tässä paikassa ei juurikaan ukosta. Sen täytyi olla jotain muuta. Katselin ympärilleni. Tuuli kuljetteli hiekkaa ja kevyempiä risuja ympärilläni. Se tuntui olevan rehellisesti innoissaan saaden edes jonkun leikkikaverikseen tyhjyyden keskelle. Ilma maistui tuhkalle ja raudalle. Revin paidastani hihan irti ja kiedoin sen suuni ja nenäni suojaksi. Olisi parasta liikkua edes jonnekin.
Valitsin suunnan, jossa näytti olevan eniten rautaisia puita jonossa, ja lähdin kävelemään niiden saattelemana eteenpäin. Tuuli ujelsi perässäni kaivaten jo uutta leikkikaveria ikuista tyytymättömyyttään kuuntelemaan. Lähestyessäni rautaisia puita tajusin niiden olevan valtavia pilareita. Ne siis selkeästi kannattelisivat jotakin, ja päätellen niiden määrästä niiden täytyi kannatella jotakin todella painavaa.
Kävelin ikuisuuden. Kävelin kenkäni puhki ja vielä monia kilometrejä paljain jaloin. Elävimmät olennot olivat muutamat käärmeet ja rotat joita satuin näkemään vilistelevän piiloihinsa tai makaavan hiekassa selkeästi viimeisillään ravinnon puutteessa. Lopulta näin etäisyydestä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jokin rautainen puu näytti kasvattaneen juurelleen käävän. Lähestyessäni sitä tajusin sen olevan pieni puista ja pahveista ja teipistä rakennettu hökkeli. Se toi mieleeni kaikki kolmannen maailman ghetot, joita olin nähnyt televisioiden hyväntekeväisyysgaaloissa ja lehtikuvissa, paitsi että se näytti vieläkin säälittävämmältä tönöttäessään mahtavan rautaisen pilarin juurella yksin.
Kun pääsin vielä vähän lähemmäs, melkein ovelle asti, minut pysäytti takaani kuuluva kiväärin latausääni. Pulttilukko vetäytyi taakse ja asettui paikalleen, valmiina polkaisemaan ulos luodin joka puolestaan olisi valmis täräyttämään aivoni hiekalle ja pahviseinälle.
”Mikä mies?” kuului säikähtänyt, mutta kimeä ääni takaani. Se ei ollut aikuisen miehen ääni, se kuului varmasti lapselle.
”Olen vain ohikulkija.... Ole kiltti ja älä tapa minua! Tahdon oikeastaan itsekin tietää, että missä helvetissä minä oikein olen.”
”Helvetissä hyvinki.. Kolmannessa Helvetissä, jos tarkkoja ollaa. Miten niin sä et sitä muka tiedä, taidat kusettaa!” kimeä ääni muuttui epäluuloisen vihamieliseksi ja kuulin hänen korjaavan asentoaan takanani.
”Minä.. heräsin täältä tietämättä mistään mitään ja vaikka se kuulostaakin hullulta, en tajunnut edes ajatella paikkaa ennen kuin vasta nyt. Tiedän vain että olen kävelly muutaman ikuisuuden ajan ilman sen kummempaa päämäärää.. Ei minulla mitään aseita ole, voidaanko puhua ihan kasvotusten...? Olisiko se liikaa pyydetty?” Toivoin todella, etten menettäisi päätäni ja suljin silmäni, odottaen kuolemaa, eihän tarinaani voinut kukaan uskoa.
”Miksi sä pidät silmiäs kii?” Uskalsin avata ne. Poika oli äänettömästi hiipinyt eteeni ja katseli minua uteliaana, kivääri olallaan. Hän oli musta, kihartuvat hiukset olivat kasvaneet olkapäille asti ja hänellä oli vaatteinaan muutamia riepuja ja rättejä, kaikki käsittämättömän likaisia. Hänen vatsansa pullotti aivan kuin niillä Afrikan nälkäisillä lapsilla, ja hänellä oli märkiviä paiseita, aivan kuten Afrikan nälkäisillä lapsilla. ”Näkeehän susta ettet oo täältä. Ei kellään täällä oo noin puhtaita vaatteita” poika sanoi ihan kuin se yhtäkkiä olisikin itsestäänselvyys.
”Tuota... Voisitko oikeasti auttaa minua? Tahtoisin tietää, missä oikein olen, ja mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Onko tuo sinun hökkelisi? Asutko yksin tuossa hökkelissä”
Poika sulki silmänsä, löi kantapäänsä yhteen ja heristi minulle tomerasti kaikkia viittä sormeaan.
”LIIKAA KYSYMYKSIÄ! Ei voi puhuu nälkäsenä. Laitan sapuskaa ensin!” poika ärähteli ja kaivoi jostain riepujensa kätköistä yhteensä viisi rottaa. Katsoin hämmentyneenä kuinka nopeasti ja varmoin ottein poika nylki rotat ja sytytti tulitikuilla niiden turkit palamaan pieneksi nuotioksi. Haju oli aivan hirveä. Poika käveli mökilleen ja potkaisi muutaman isomman risun irti, katkoi ne ja laittoi nuotioksi. Yhdestä hän teki tikun, jolla rottia voisi paistaa.
”No totanoin.. Sä olet Kolmannessa Helvetissä, ydinsota, on joo, ja joo, asun.” poika vastasi kerralla kaikkiin kysymyksiin ja ojensi minulle rotan tikun päähän tungettuna. Hämmentyneenä työnsin sen liekkeihin ja tuijotin poikaa suu auki.
”Ydinsota..? Siis se, se, sellainen ydinsota jota ihmiskunta on pelännyt iät ja ajat? Ohjukset lentävät ja ihmisiä kuolee, niinkö?” kysyin varovaisen uteliaana
”Se sellanen joo. Onko niitä muka muita?”
”No.. eipä kai.. Kai sinä tiedät paremmin. En minä ole ydinsotaa nähnyt.”
”En mäkää ole. Mä olen kakstoista, en kakstoistatuhatta!” poika tuhahti itsestäänselvyytenä.
”Siis.. Mik... mikä vuosi nyt on?”
”Vitustako mä tiijän, mikä kysymys toi nyt oli?”
”No mistä tiedät että ydinsodasta on 12 000 vuotta?”
”En tiijäkää, äiti sano aina niin ja mä uskoin. Äiti on kuollu nyt.”
Hiljalleen poika, jonka nimesin Rotaksi, alkoi kertoa minulle lisää, ja sain rakennettua jonkinlaisen kuvan siitä mitä ympärilläni oikein tapahtui. Poika kertoi että hänen äitinsä mukaan maailma oli kerran ollut kaunis ja hyvä, elänyt yltäkylläisyydessä, eikä ihmiseltä puuttunut mitään, paitsi tarkoitus. Tarkoitus, ja järki ajatella asioita huomista pitemmälle. Ihmiset olivat saaneet voimansa suurista myllyistä, joissa jauhettiin säteilevistä kivistä energiaa. Ymmärsin pojan tarkoittavan ydinvoimaloita.

Ihmiset olivat väestönkasvunsa mukana rakentaneet ydinvoimaloita, jotka yksitellen olivat vanhentuneet ja alkaneet vuotaa ja aiheuttaa suuria ongelmia, ja ne oli suljettu yksi kerrallaan suuriin rautakuoriin. Rautaiset sarkofagit olivat rapistuessaan saaneet ylleen uusia sarkofageja, ja lopulta ihminen oli rakentanut maan täyteen rautaisten sarkofagien verkostoja, ja näiden päälle oli alkanut syntyä uutta asutusta, rikkaitten ja yltäkylläisyydessä elävien ihmisten alueita. Vain kaikkein kauneimmat ja täydellisimmät ihmiset saivat asua turvassa sarkofagien päällä. Kaikki muut elivät pohjalla, saastuneella maan pinnalla, sairastuen ja kuollen ja kärsien.
Alkanut ydinsotakaan ei ollut niin paljoa sota, kuin se oli järjestäytynyt massateloitus. Yltäkylläisyydessä elävät kauniit ihmiset kyllästyivät kuuntelemaan alamaailman huutoja, vasaroiden pauketta, satunnaisia seiniä pitkin kiivenneitä laittomia loisia ja kaikkea sitä kurjuutta, joka jollakin tavalla oli johdettavissa heidän, ja heidän yritystensä syyksi. Sillä nämä olivat niitä ihmisiä, jotka rahan kiilto silmissään olivat olleet valmiita tinkimään materiaali- ja turvallisuuskustannuksissa, jotka olivat joutuneet selittelemään näitten laitosten kestävän aivan mitä hyvänsä, tämä yksi katastrofi nyt vain oli huonoa tuuria. Tätä mantraa he toistelivat yksi toisensa jälkeen.
Vain heidän kauniilla kasvoillaan on oikeus nähdä aurinko, joka loistaa maan rautaisen kerroksen päälle keinotekoisten puutarhojen, lähteitten ja jopa yhden täysin keinotekoisen meren iloksi ja armoksi. Rautamaailman alapuolella leijui sankka saastepilvi, siellä puhalsivat kuumat sotien ja erimielisyyksien tuulet yhä, siellä kuului huuto ja suru ja kärsimys, joka ei koskettanut kauniita ihmisiä. Kauniit ihmiset paistattelivat omassa täydellisyydessään ylhäällä, ja päättivät painaa huolensa maan alle paitsi asumalla näitten kurjien itse rakentamassa ilon ja autuuden valtakunnassa, myös tappamalla jokaisen heistä.
Tässä he eivät tietenkään onnistuneet, vaikka heidän ydinasearsenaalinsa olisi riittänyt armageddonin tuomiseen maan päälle. Eiväthän he tajunneet laitteistoista mitään, ja heidän koko hieno suunnitelmansa kusi. He tappoivat kyllä valtavan määrän ihmisiä, mutta eivät lähellekään kaikkia. He onnistuivat tekemään maan pinnasta elinkelvottoman moniksi sukupolviksi, ja ihmiset asuivat maan alla, tunneleissa jotka nämä rikkaat olivat alunperin varanneet itselleen, mutta hylänneet Rautamaailman valmistuttua. Vasta viimeisen sadan vuoden aikana olivat ihmiset uskaltautuneet ulos luolistaan koittaen pelastaa sen, mitä maailmasta pelastettavissa oli.
Rotta oli kulkenut äitinsä kanssa pitkän matkaa turvalliselta tunnelinsuulta, joka oli ainut maailma, jonka poika oli nähnyt. Hän oli pettynyt tähän maailmaan suuresti, siinä ei ollut yksikään asia paremmin kuin tunneleissa, joissa oli ollut edes muutamia muita lapsia joiden kanssa leikkiä. Ruokaa jouduttiin metsästämään itse, usein liian laihoin tuloksin, ja äiti olikin huolehtinut poikansa syömisestä ja opettanut tätä pärjäämään itsekseen, minkä jälkeen hän otti ja kuoli.

Alkoi ilmeisesti olla ilta. Täällä alhaalla kaikki vuorokauden ajat näyttäisivät ja tuntuisivat samalta. Rotta nousi ja venytteli jäseniään, vei kiväärinsä pieneen mökkiinsä ja kysyi aikoisinko jäädä yöksi.
Samassa muistin suunnitelmani ja sen, että tuntui tämä kuinka todelliselta hyvänsä, sen oli pakko olla jonkinlainen lääkehuumeuni, ja minun oli pakko päästä hereille, ennen kuin kaikki menisi pieleen.
”Onko sinulla se veitsi jossakin siinä käden ulottuvilla?” kysyin pojalta, joka kaivoi sen ripeästi esiin jostain salataskustaan. ”Saisinko lainata sitä hetkeksi?”
Rotta heitti veitsen minulle hölmistyneen näköisenä, ja mietin hetken tekoni viisautta, ennen kuin survaisin puukon vasempaan käsivarteeni, huudahtaen kivusta.