Tuolissa istuva kuolema

Yön varjoissa näin häivähdyksen
ja kuulin vaimean askeleen
Istuin hiljaa paikallani kuunnellen
kun kuolema otti tuolin itselleen.
Siinä hän istui, hiljaa vain,
sanomatta sanaakaan.
Istui vain ja katsoi minua hymyillen.
Tunsin sen niskassani,
vaikka yritin jatkaa kirjoittamista
ja jättää sen huomiotta.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
yön tuntien venyessä
sydämen yhä tykyttäessä
kiireisempien hommien tullessa tielle.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
ja lähtisi menemään,
kun vain jatkaisin kirjoittamista,
jättäisin vieraan omaan arvoonsa.
Joten istuin hiljaa,
jatkoin kirjoittamista,
jätin vieraan omaan arvoonsa.
Ja kuolema istui,
ja kuolema katsoi.
Näin jatkui kauan,
kunnes ilma kävi ympärilläni
raskaaksi ja paksuksi
hengittäminen kävi vaikeaksi.
Lopulta nostin katseeni vieraaseen
ja kysyin mitä tahdot,
mutta hän vain katsoi hymyillen
sanomatta sanaakaan.
Aloin huutaa, heittelin tavaroita,
riehuin ja potkin ja huusin lisää.
Mutta kuolemaa ei kiinnostanut ollenkaan.
Hän vain istui siinä,
kunnes väsyin riehumaan.
Sen jälkeen hän jatkoi istumistaan.
Minä olin uupunut,
aivan loppuun poltettu
ja tässä yhä makaan.
Eikä tuolissa istuva kuolema
lähde koskaan mihinkään.
Se istuu tuossa yhä,
parin metrin päässä vain.
Istuu vain hiljaa ja hymyilee,
kuten aina ennenkin...