Viimeiset

Heidän keuhkonsa olivat täynnä liitua
kun he ryömivät läpi maan
mullan
ei, mudan.
Sotkuisina ja tahrattuina
järsien kananluita ja jäniksen korvia
ja hieroen naamaansa tuhkaa
ettei heitä löydettäisi,
maailma oli jättänyt heidät keskenään
he puhuivat vähän
kovin vähän
harvoin mitään
joskus kuitenkin jotain
sanat olivat tiukassa
ja molemmat välttelivät niitä,
se oli kuin graniittia jota kumpikin
löi taltalla,
esiin sieltä kuoriutui kuva ja toinen antoi
sille muodon vasta kun oli aivan pakko,
sanoi jotain mitä ei voinut kiertää
mikä oli pakko sanoa.
Viimeiset sanat heidän huuliltaan,
valuivat kuin lima tai oksennus
nukahtaneen suusta
ja ne olivat nämä:
VIELÄ TULEE AIKA
JOLLOIN JUMALAT KUISKIVAT
PELOKKAINA JA KAIVATEN
IHMISTEN NIMIÄ.