Viimeinen ihminen (2010)

Ja kun maailma vaikeni tuhansia vuosia jatkuneen huutonsa jälkeen, pystyimme erottamaan tuhkasta kuvioita, ikään kuin hämmentäviä todisteita jostkain oman maailmamme ulkopuolisesta elämästä. Voimme vain arvailla mikä pyyhki heidän maailmansa niin täydellisen puhtaaksi elämästä. Mitä fysiikkaa koskevia säännöstöjä he noudattivat? Tiesivätkö he, ettei aika ole millään tavalla itseensä sidottu käsite, vaan he liikkuivat itsekin ajassa joka päivä eteen- ja taaksepäin? Tuhkaan piirtyvät kuvat kertovat ylimielisestä rodusta, joka jahtasi jotain, mitä se ei koskaan uskonut saavansa kiinni. Ja kun se lopulta sai etsimänsä, se sai yhden ohikiitävän hetken vilkaista tämän hauraan lasisen maailman kaikkeuden ytimeen, johon heidätkin oli kudottu kieliksi ajan ja avaruuden suureen soittimeen, josta 98% oli kaikukoppaa ja kaksi prosenttia itse soitinta, ja silti tuo kaikki sata prosenttia soi samassa sävelessä kaiken aikaa, ymmärtämättä sitä. Heidän maailmansa oli soitin, joka rikkoutui liian kovasta resonanssista, joka kasvoi liian vahvaksi ja mursi rikki rakenteen. Lasinen avaruus, joka soi 52 oktaavia liian matalalta soi hetken aikaa juuri oikealta korkeudelta ja paljasti heille kaikki salaisuutensa, minkä jälkeen se hajosi pirstaleiksi ja putosi heidän niskaansa. Maailma, joka oli ollut heidän hallinnassaan, nielaisi todisteet heidän olemassaolostaan.  Ihan vain vittuillakseen meille. Se ajaa meidät hulluiksi, koska me olemme pohjimmiltamme uteliaita ja tahdomme tietää mikä heidät tuhosi. Mikä oli se lopullinen tapahtumaketju, joka tappoi viimeisen ihmisen?