Käärme ryömi mahallaan paratiisin puutarhassa. Se kulki
hitaasti ohi sinisten laguunien, loputtoman vihreiden havumetsien ja
elämäntäyteisten, läpitunkemattomien viidakoiden. Joka puolella se kohtasi
elämää ja eläimiä, täydellisia eläinten kuvia, virheettömän sileäturkkisia
tiikereitä ja valtavia elefantteja, jotka elivät täydellisessä harmoniassa
keskenään. Leijonat eivät syöneet seeproja, niiden ei tarvinnut, sillä tässä
paratiisin puutarhassa kenenkään ei tullut nälkä tai jano, ei ollut puutetta
tai kärsimystä. Ei kenelläkään muulla, kuin käärmeellä.
Käärme
oli vuosituhansia sitten tuomittu ryömimään tomun ja tuhkan seassa,
matalimmaksi kaikista paratiisin olennoista, koska hän oli johdattanut ihmisen
rikkomaan luojansa tahtoa vastaan. Silti tämä merkillinen jumala oli päättänyt
karkoittaa ihmiset paratiisista, vaikka tämä luomistaan matalin ja
moraalittomin oli heidät syntiin johdattanut. Hän oli kyseenalaistanut jumalan
käskyä, hän oli istuttanut ajatuksen Eevan aivoihin, hän oli johdattanut tämän
Hyvän ja Pahan Tiedon Puulle, hän oli ehdottanut tajunnan laajentamista ja
ymmärryksen kasvattamista. Hän yksin oli sopeutumaton ja kapinallinen, ihminen
vain tyhmä ja helposti johdateltavissa.
Käärme
ryömi väsymättä, hämmentyneenä ja mietteliäänä läpi jumalaisen väriloiston,
kaikkien sateenkaarten molempiin päihin ja pidemmälle, läpi valtavien merten ja
kylmien vuoristojen, joiden kauneus olisi varmasti miellyttänyt kenen tahansa
silmää, jos hänellä olisi ollut aikaa pysähtyä niistä nauttimaan. Mutta Käärme
ei nähnyt mitään tästä kauneudesta, sillä häntä askarruttivat suuremmat ja
vaikeammat asiat.
Lopulta
hän saapui valtavan unikkopellon laitaan. Tuon kirkkaan, punaisen kirjavan
pellon keskellä seisoi Metsien Metsä, jossa kasvoi tarkkaan vartioitu Hyvän ja
Pahan Tiedon Puu, joka oli syntiinlankeemuksen jälkeen suljettu ja jätetty
hoitamatta. Sen hedelmät olivat aikaa sitten kuihtuneet ja sen oksat kuivuneet,
paitsi sen latva, jonne jumala oli rakentanut itselleen tönön, säälittävän ja
vaatimattoman lautamörskän, jossa hän yhä suri ihmisen menetystä, eikä
suostunut tulemaan alas. Tuo latva hohti kirkkaana tiedosta ja viisaudesta,
mutta myös sen varjot olivat syvemmät, kuin mitkään muut varjot luomakunnassa.
Siellä odotti jokainen uusi tuhoase, jokainen kone, jolla pystyi tekemään
luomakunnan tyhjäksi ja tarpeettomaksi.
Unikkopelto
tuoksui oopiumille, täällä jokainen nuuhkaisu oli kuin täysi annos puhtainta
mahdollista heroiniia. Käärme tunsi sen, ja ajatustensa painosta huolimatta
antoi sen typerryttää itsensä ohikiitäväksi hetkeksi. Hän ei kuitenkaan
tahtonut antaa periksi nautinnoille, se ei koskaan ollut kuulunut hänen
luonteeseensa. Hän oli terävämielinen ja tarkkanäköinen kyseenalaistaja, joka
ei tahtonut vastauksia ilman selityksiä, ei auktoriteettia ilman kunnioitusta.
Nyt hän oli ryöminyt vuosituhansia epätietoisen hämmennyksen vallassa, tuntien
syyllisyyttä ja halveksien itseään sen johdosta, mitä oli tapahtunut silloin
kauan sitten.
Miksi
hän oli saanut jäädä, ja ihmisen oli mentävä? Mikä sai jumalan rankaisemaan
ihmisiä, eikä häntä? Ehkä jumala raivostui nähdessään itsensä, oman kuvansa,
olevan niin helposti harhaanjohdettavissa ja eksytettävissä. Ehkä hän raivostui
itseensä enemmän, koska oli luonut ihmiset olennoiksi, joissa eli kyky
hairahtua. Miksi hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä kaikkea? Eikö hän
kyennytkään näkemään niin kauas tulevaisuuteen, että olisi voinut ennakoida
tämän? Ja jos hän kykeni, miksi hän loi ihmisen paratiisin puutarhaan
alunperinkään, jos tiesi että tulee karkoittamaan heidät pois, tuottamaan
heille tuhansia vaivoja ja kärsimyksiä? Eikö se vaikuta kaikenkaikkiaan vähän
kohtuuttoman julmalta ihmistä kohtaan?
Käärme
tahtoi tavata jumalan, joka oli siitä lähtien mököttänyt ylhäisessä
korkeudessaan, vihaten ihmistä ja itseään ihmisessä. Toki sen jälkeen monesti
ihminen on luullut jumalan vaikuttaneen historiansa kulkuun, mutta jos he
kykenisivät näkemään läpi kaikista niistä veriteoista, joihin tämä ”jumala” on
syyllistynyt, he voisivat huomata sen olleen vain ja ainoastaan Perkeleen
työtä. Hän tulee luoksenne kauniissa
vaatteissa ja kalliiden lahjojen kera, mutta jos pitäisitte katseenne hänessä,
ettekä hänen lahjoissaan, voisitte huomata viitan alla vilahtavan hännän tai
sorkan satunnaisen kopsahduksen.
Paholainen
on esitellyt ihmiselle suuria viisauksia, Hyvän ja Pahan Tiedon valoja, vain
jotta voisi johdattaa ihmisen syvemmälle niiden varjoihin, ydinpommeihin ja
suurimpaan mahdolliseen tuhoon. Ihminen on kulkenut lampaan tavoin
talutushihnassa, luovuttaen raajojaan aina kun paholaisen on tullut vähänkään
nälkä, uskoen vuotavansa verta Jeesukselle ja pelastukselle. Niitä harvoja,
jotka ovat nousseet pystyyn huutamaan asioiden todellista laitaa, he ovat
kivittäneet kilpaa hengiltä, syöttäneet leijonille ja leimanneet hulluiksi.
Käärme
kohtasi unikkopellossa perhosen toukan. Perhosen toukka pyöri unikon lehdissä,
nuuskien ilmaa ja pudoten aina takaisin maan tasalle, josta se aloitti hitaan
kohoamisensa, kunnes oopiumin tuoksu kävi taas liian pyörryttäväksi ja pudotti
hänet takaisin maan tasalle.
”Mitä
sinä oikein teet?” kysyi Käärme ihmeissään. Perhosen toukka kääntyi katsomaan
häntä melko matalalta lehdeltä puoliksi suljetuin silmin, ja putosi takaisin
multaan. Se huusi kovaan ääneen, nousi hitaasti pystyyn puistellen itseään, ja
mulkoili Käärmettä vihaisesti.
”Katso
nyt! Sinun takiasi minä putosin taas maahan! Sinun syysi! Sinun syysi!” Se
huusi kimeällä, riitasointuisesti soivalla äänellä.
”Mitä
sinä oikein teet?” kysyi Käärme uudestaan. ”Mihin sinä oikein olet menossa?”
”Minnekö
olen menossa?! Miltä näyttää?! Minä kiipeän ylös ihanan unikon kukkaan, jotta
voin koteloitua, aloittaa uuden elämäni kauniina Perhosena, kauneimpana ja
ainutlaatuisimpana kaikista olennoista!” perhosen toukka raivosi, ihastuneena
omista näyistään.
”Minusta
näyttää vähän siltä, että, anteeksi vain, yrität jotain mahdotonta. Aina kun
pääset vähänkin maan pinnan yläpuolelle, jonne tuuli kuljettelee oopiumin
tuoksuaan vähänkin vahvemmin, et voi vastustaa sen kiusausta ja putoat takaisin
pohjalle. Eikö olisi helpompi rakentaa kotelonsa vähän alemmas, jotta pääsisit
aloittamaan elämäsi Perhosena äkimmin?” Käärme yritti havainnollistaa, luullen
auttavansa toukkaa.
”Ei,
Ei, Ei, EI!” toukka takoi maata niin, että hiekka pölisi. ”Minun täytyy päästä
unikon kukkaan, muuten kaikki on turhaa! Ja nytkin, nyt olisin onnistunut ellet
sinä olisi tullut häiriköimään siihen, senkin luikero! Aina joku muu tulee
minun ja onnistumiseni väliin, muut estävät minua pääsemästä ylös asti, milloin
se on Myyrä moraalisaarnoinensa tai joku ohi luikerteleva mato! Aina joku muu!”
toukka vaikeroi kohti taivaita. Tuuli toi oopiumin tuoksun taas alemmas, sen
nenään, ja se värähti hyvästä olosta. Se kääntyi katsomaan käärmettä laiskoin
silmin.
”Mistä
me nyt taas puhuimmekaan...? Ai niin... Ne.. Muut. En koskaan...minä”
Käärme katsoi toukkaa, eikä voinut estää säälin tuntemuksia.
Oli aivan sama tulisiko toukasta koskaan perhosta. Luultavasti ei. Se jatkaisi
kiipeämistään ja putoamistaan, koska ei osannut tehdä muutakaan, se putoaisi ja
kiipeäisi uudelleen, kunnes kerran putoaa liian korkealta. Sillä on ikuisuus
aikaa. Se on käyrä, joka lähestyy nollapistettä saavuttamatta sitä ikinä.
Käärme
jatkoi matkaansa toukan sylkiessä kaikkiin käsiinsä ja lähtiessä taas laiskasti
kiipeämään ensimmäistä kortta pitkin ylös pystysuoraa seinäänsä. Käärme ryömi
rauhallisesti eteenpäin, eihän hänellä
ollut kiire paikassa, jossa ei varsinaisesti ollut aikaakaan. Hän rauhoittui
vähän ja ihasteli ohikulkiessaan jokaista unikkoa, pysähtymättä kuitenkaan nuuskimaan
ilmaa kielellään. Sillä käärme tiesi, että paratiisiinkin voi jäädä vangiksi,
mikäli ei ole varovainen. Mikäli unohtaa itsensä ja oman mielensä, ja
hukuttautuu yhdeksi sen kanssa. Paratiisiin Käärme ei kuulunut, mutta eipä
häntä oltu viskattu sieltä uloskaan.
Aikansa
madeltuaan se kuuli maan alta kumeaa huminaa ja räminää. Se pysähtyi
ihmettelemään ja aistimaan värähtelyä. Humina ja värähtely ja räminä kovenivat
kovenemistaan, kunnes se yltyi jopa pienimuotoiseksi jylinäksi. Äkkiä maan alta
puski esiin hurjana pyörivä poran terä, jota seurasi juomatölkin kokoinen,
monimutkaisen näköinen höyrykone, joka suhisi ja rämisi ja kolisi äänekkäästi.
Se kulki pienillä piikikkäillä pyörillä ja näytti olevan viimeistä piirtoa
myöten täydellisyyteen asti hiottua työtä. Jokainen mitta oli laskettu oikein
ja rakennettu huolella ja tarkkuudella. Kone sammui, ja sen päältä aukesi
luukku, josta työntyi ulos Myyrä, ensin valtavine lapiokäsinensä, joita seurasi
sen lähes sokeat tihrusilmät sen isossa päässä.
”Päivää,
Myyrä!” Käärme huusi kohteliaasti, puhuen kovaa koska ajatteli Myyrän
kuuroutuneen kaikesta koneen pitämästä metelistä.
”Ei
tarvitse huutaa!” Myyrä tiuskahti takaisin, ja otti korvistaan kummallisen
näköiset tulpat, jotka näyttivät olevan täynnä pientä elektroniikkaa, jolla
pystyi säätelemään sisään kulkeutuvan äänen määrää. ”Mutta hyvää päivää
sinullekin, Luikerteleva Petturi!”
”Mistä
hyvästä tuollainen nimi?” Käärme kysyi vähän hämmentyneenä
”Kaikki
vähänkin viisaammathan sen tietävät, että sinä se olet joka ajoi Jumalan puuhun
ja luomakunnan hunningolle!” Myyrä vastasi halveksivasti.
”Sepä
ei olekaan salaisuus, mutta en minä sitä pahalla tehnyt. En minä kataluuttani
tai katkeruuttani ihmisiä Puulle johdattanut-”
”Johdatitpa!
Kyllä minä Sinun tyyppisesi olennot tunnen! Olenhan lukenut itseni psykologian
ja ties kuinka monen muun alan tohtoriksi. Moraaliton ja paha olento sinä olet,
dualistisen maailmankuvan pahuus ja kierous, Jumalan vihollinen ja luomakunnan
rappion syy ja juuri! Sinä ja sinun suuri suusi ja vähäinen tietämyksesi
mistään.”
Käärme
meinasi suuttua, mutta pyrki hillitsemään itsensä, koska vihastuminen ei ollut
koskaan johtanut hänen kokemuksensa mukaan mihinkään hyvään. Hän katseli Myyrää
hetken pohtivasti, ja puhui sitten hitaasti.
”Jos
sinä olet oman näkemyksesi mukaan niin viisas vain siksi, että olet älykäs,
olet nähdäkseni väärässä. Olet toki paljon minua älykkäämpi, mutta se ei kulje
aina käsi kädessä viisauden kanssa.”
”Mitä
sinä viisaudesta tiedät?” Myyrä kysyi ylimielisyyttään alaspäin tihkuen.
”En paljoakaan,” Käärme vastasi
miettien itsekin asiaa syvemmin, ”mutta tapasin kerran vanhan Leijonan, joka
oli paljon sinua älykkäämpi. Hän oli kulkenut läpi koko paratiisin puutarhan,
keskustellut kaikkien vastaantulevien olentojen kanssa, oppinut jokaiselta
olennolta jotain ja opettanut monille paljon tärkeitä asioita, mutta ennen
kaikkea hän oli oppinut myötätuntoa. Myötätuntoa heikompiaan kohtaan, jaloutta,
jota ei voi oppia kirjoja lukemalla. Henkistä kauneutta. Hän oli jumalan luomista
olennoista viisain ja älykkäin, mutta silti hän sanoi aina vaatimattomasti,
että hänellä on paljon opittavaa. Hän ymmärsi oman vajavaisuutensa, koska oli
vain astia jumalan viisaudelle, eikä kyennyt ylittämään sitä viisautta ja
ymmärrystä mitään kautta.”
”Kuulostaapa
hölmöltä, kuluttaa nyt aikansa juoksentelemalla ympäriinsä!” Myyrä tuhahti
nojaillen luukkunsa laitoihin valtavilla käsillään.
”Hölmöltä
minustakin kuulostaa, että Myyrä, joka luonnostaan on yksi etevimpiä kaivajia
maailmassa, istuu valtavan koneen sisällä painamassa nappeja sillä aikaa, kun
kone hoitaa kaivamisen.” Käärme vastasi hänelle kyllästyneenä Myyrän
asenteeseen.
”Se
on tehokkuutta! Kehitystä, teknologiaa! Sen ymmärtäminen vaatii aivoja ja älyä,
jota sinun kaltaisiltasi ei voi koskaan löytyä!” Myyrä pauhasi peltisestä
saarnatuolistaan.
”Etkö
mieluummin tekisi sitä kuitenkin itse? Sen sijaan istut paikallasi vahtimassa
konetta, joka tekee työn puolestasi. Eikö olisi mielekkäämpää tuntea multa
sormiensa välissä, kaivaa omin käsin, ja nähdä niiden jälki? Etenkin, kun
sinulla on vielä noin komeat kädet, jotka on luotu nimenomaan kaivamiseen. Eikö
se ole tarkoituksesi ja olemassaolosi arvon alentamista vahtia vain jotakin
teknologian saavutusta työssään?”
Myyrä
suuttui Käärmeelle täysin, kaivoi kaiken irtoavan koneensa pohjalta ja alkoi
viskoa esineitä kohti Käärmettä, joka päätti jatkaa matkaansa väsyneenä
puolisokeisiin eläimiin. Hänestä oli vähän mieletöntä pohtia hänen oman tekonsa
moraalisia tarkoitusperiä ja oikeutuksia, koska hän katsoi aikanaan toimineensa
oikein sen ymmärryksen pohjalta, joka hänellä ihmisistä oli. Ihmiset olivat onnellisia, mutta
vajavaisia. He eivät olleet lunastaneet omaa ihmisyyttään, he eivät nähneet
omaa potentiaaliaan ja ymmärryksensä laajuutta. Sen sijaan he hukkasivat
päivänsä vain ollen, arvostamatta sitä olemassaoloa. Käärme oli kuullut puusta,
jonka hedelmien maistaminen näytti olennoille heidän todellisen olemuksensa
ylhäältä päin, ulkopuolisin silmin. Nuo hedelmät tekivät olennot tietoisiksi itsestään,
ja niiden toiminta kiinnosti Käärmettä suuresti, vaikkei hän ollutkaan voinut
maistaa niitä, koska ei kyennyt kiipeämään puuhun. Muuten hän epäilemättä
olisi.
Ja
ihmisen poistumisen jälkeen, kun jumala oli sulkenut itsensä puuhun ja alimmat
oksat olivat pudottaneet kaikki hedelmänsä, hän olikin maistanut. Hän oli
syönyt jokaisen hedelmän, jonka oli voinut, tullen aina vain tietoisemmaksi
omasta itsestään, omasta olemassaolostaan ja ymmärryksensä rajallisuudesta. Hän
tuli tietoiseksi myös paratiisin puutarhasta, kaikesta mitä se piti sisällään
ja mitä se sulki ulos.
Sitä
hän ei sen sijaan ymmärtänyt, miksi jumala, jonka koko olemassaoloa hän oli
pitkän sulkeutumisen jälkeen alkanut epäillä, olisi luonut hänet
alullepanijaksi ihmisten syntiin. Tai ehkä se juuri oli hänen olemassaolonsa
ainoa tarkoitus, saada ihmiset karkoitetuksi paratiisista. Ehkä jumala tiesikin
luovansa moraalisesti mädän olennon, joka kykenisi paljoon pahaan, mutta hänet
oli ensin luotava paratiisiin, jotta hänet voisi myös karkoittaa sieltä pois,
sulkea lopullisesti sen ulkopuolelle. Mikään ei koskaan ole niin
mustavalkoista, kuin miltä se paperilla näyttää.
Mietteissään
Käärme luikerteli eteenpäin, kohti unikkopellon keskustaa. Se tuli pienen,
kolmen puun muodostaman koivikon kohdalle, ja tunsi jonkin epämääräisen
lentävän yläilmoista viereensä. Perään hän kuuli räjähtävän ilmoille
sekopäisen, räkäisen naurun. Hän kääntyi katsomaan ylös puihin, joiden välissä
keikkui hullusti pyörien Apina, joka oli heittänyt ulosteensa häntä kohti.
Käärme sähähti kuvottuneena, mikä sai Apinan nauramaan vain kovemmin.
”Miksi
sinä noin teit?!” Käärme huusi Apinalle puuhun.
”Miksi
en? Ei minua kiinnosta! Ei minua kiinnosta yhtään mikään!” Apina nauroi
vastaukseksi, katkaisten oksan ja heittäen sen Käärmettä kohti.
”Täälläkö
sinä pyörit kaikki päivät niissä kolmessa pienessä puussa, välittämättä mistään,
heitellen kaikkia ohikulkijoita ulosteilla ja oksilla?” Käärme kysyi
epäuskoisena.
”Eikös
olekin todella tasa-arvoista?” Apina huikkasi ja räjähti uuteen nauruun.
”Otatko
sinä yhtään mitään vakavasti?”
”En
tietenkään, miksi ottaisin?”
”Eikö
se käy pitemmän päälle tylsäksi?” Käärme kysyi väistäen uuden paskakasan.
”Ei,
en voisi kuvitella parempaa elämää!”
Käärme aisti tämän olevan totta,
ja siksi myös keskeinen ero ihmisen ja apinan välillä. Apina ei voinut
kuvitella olemassaololleen parempaa tarkoitusta, kuin jatkuva muiden elämän
hankalaksi tekeminen, vastaan vänkääminen ja tuhoaminen. Hänessä ei koskaan
herännyt ihmisen intoa rakentaa ja luoda, jonka mahdollinen jumala oli
istuttanut ihmiseen, omaan kuvaansa. Sen sijaan apina tahtoi vain tyydyttää
oman huvittumisen tarpeensa nopeasti ja helposti, välittämättä muista. Ainoa
onnettomuus on, että niin monet apinat kulkevat ympäriinsä julistamassa itseään
ihmisiksi.
Matala
matkaaja huomasi, ettei Apinasta voisi saada irti mitään hyödyllistä, tai edes
asiallista, ja jatkoi matkaansa kiiresti, välittämättä enää Apinan solvauksista
tai vastalauseista. Pian ne jäivätkin taakse pelkiksi kaiuiksi ja ontoiksi
älähdyksiksi, jolla ei ollut mitään tarjottavaa kenellekään, joka sattui ne
kuulemaan. Käärme tunsi väsyneensä
matkaansa jo nyt, ja pohti, olisiko jumalan tapaaminen todellakaan kaiken
vaivan arvoista, etenkin, kun siitä ei ollut edes mitään varmuutta. Jos jumala
ei ollut tavannut ketään sen jälkeen, kun oli käännyttänyt lempilapsensa
paratiisista, miksi hän tahtoisi nähdä käärmeen? Vaatimattoman, pienen, olennon
kaikkien luomiensa keskuudessa.
Hän
kulki kohti iltaa, joka alkoi laskea vähitellen unikkopellon laidalle. Hän
tahtoi saavuttaa jumalan ennen yötä. Siellä täällä unikkopellon keskellä kasvoi
mitä kummallisempia valikoimia puita, pyökkejä, lehmuksia, kirsikkapuita, jopa
yksi valtava jättiläispunapuu. Täällä oli Metsien metsä, täydellisen metsän
idea, joka piti sisällään kaikki kuviteltavissa olevat puut. Lukuisat eläimet
nauttivat olostaan ja täydellisestä tasapainosta, linnut soittivat äärettömän
täyteläisiä orkestraatioitaan, kissapedot kehräsivät oksilla ja hyönteiset
sirittivät taukoamatta. Kenenkään ei ollut tarve satuttaa toista.
Ei
kenenkään muun, paitsi Kameleontin. Se napsi hyönteisiä lennosta, vaikka sen ei
ollut nälkä. Se ihasteli omaa muuntautumiskykyään, vaihtaen väriään aina
koskiessaan jotakin uutta. Se ihaili itseään ja omaa väriloistoaan, se piti
itseään jumalan täydellisenä kuvana, eikä jumala ollut täällä sitä
rankaisemassa. Koska muiden eläinten ei täytynyt saalistaa elääkseen, ei kukaan
niistä osannut nousta Kameleonttia rankaisemaan, kenenkään ei ollut tarvinnut
nostaa kynsiään, ja tästä syystä yksi pieni eläin piti hallussaan koko metsää.
Kaikki pelkäsivät sitä ja sen julmuutta. Kukaan ei uskaltanut mainita sitä,
koska ei ikinä voinut tietää, josko se olisi lähellä, piiloutuneena lehvien tai
oksien sekaan.
Kameleontti
kulki silmät pyörien, kieli hyönteisiä nappaillen, pienet sarvet oksiin
vaimeasti kopisten, ylpeänä omasta olemassaolostaan. Koko metsä tuntui
väistävän sitä, ja se tunsi suurta nautintoa. Kaikki pelkäsivät häntä, ja pelko
ja kunnioitus olivat sen pienessä päässä yksi sama asia. Se oli vakuuttunut
siitä, että muutkin näkivät hänen erinomaisuutensa, ja siksi väistelivät sitä.
Siksi se oli yllättynyt, kun yhtäkkiä sen tiellä oli Käärme, joka ei tehnyt
Metsien Metsän Kuninkaalle tilaa, tai ei osoittanut kunnioitusta sitä kohtaan.
”Mitä
on tämä hullutus?” se huudahti ”miksi et tee tilaa minulle, kuninkaalle!”
”Mikähän
kuningas sinä oikein luulet olevasi?” Käärme kysyi ihmeissään.
”Metsien
Metsän Kuningas, taitavin naamioituja koko paratiisissa, pelottavin ilmestys
koko luomakunnassa!” Kameleontti vastasi pyöritellen silmiään. Käärme nauroi
tälle pienelle, säälittävälle olennolle, joka kuvitteli suuria itsestään.
”Sinä
et ole mikään kuningas, etkä todellakaan pelottavin ilmestys. Säälittävimpiä
kaikista niistä olennoista, joita olen jo pelkästään tämän päivän aikana
kohdannut, vaikkakin vahvasti omaan kuvaasi rakastunut.”
Kameleontti
hämmentyi täysin, koska kukaan ei ollut koskaan asettunut sitä vastaan. Se ei
kyennyt ymmärtämään tätä, ei käsittämään mitään siitä mitä hänelle sanottiin.
Hän, pelätty kuningas, vaivaisen luikertajan nöyryyttämänä. Kuullessaan tämän
sananvaihdon muut eläimet kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ikäänkuin
helpottuneina siitä että joku kykeni sanomaan sen ääneen, alkoivat kaikki soimata
pelolla hallinnutta kuningastaan. Äkkiä oli koko pelolla hiljaisena pidetty
kuningaskunta yhtä ääntä ja kapinaa, vastalausetta hirmuhallinnolle. Kaiken sai
aikaan vain se, että Käärme tuli ulkopuolelta sanomaan sen ääneen, puhaltaen
happea sille liekille, joka jokaisen elävän olennon sisällä oli kytenyt, ja
joka äkkiä roihahti ilmiliekkeihin. Äänettömät saivat äänen, ja eläimet
piirittivät Kameleontin, ja osaamatta muutenkaan tätä vallasta syöstä talloivat
sen päälle silkalla ylivoimallaan.
Eläimet
kiittivät Käärmettä, ja pyysivät häntä jäämään heidän hallitsijakseen, kaikessa
viisaudessaan ja ymmärryksessään johtamaan heitä. Käärme kieltäytyi, sanoen
että hänellä on kiire tapaamiseen, jota ei koskaan tule. Yhä selvemmäksi
hänelle oli käynyt, ettei hän tulisi koskaan tapaamaan jumalaa, mutta mitä
enemmän hän pohti asiaa, yhä vähemmän se häntä haittasi. Häntä myös kävi
sääliksi metsän eläimet, jotka niin helposti olivat vaihtamassa yksinvaltiaan
toiseen, koska eivät uskaltaneet ottaa vastuuta itsestään. Hän toki tiesi,
ettei se ollut ratkaisu mihinkään, vaan eläimet löytäisivät kohta itsensä
entistä syvemmästä orjuudesta, mutta hän ei tahtonut olla sen kanssa missään
tekemisissä.
Ilta
alkoi jo hämärtyä, ja käärme tiesi, ettei hänellä olisi aikaa. Yön tullessa
hänen olemassaolon aikansa olisi täysi. Tämä oli hänen viimeinen iltansa, sen
verran hän tiesi jo varmaksi. Hän ei aivan tiennyt, mitä se tarkoittaisi, mutta
tiesi, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi keskustelemassa jumalan kanssa.
Hän kiirehti matkaansa, ja pääsi nopeasti Hyvän ja Pahan Tiedon puulle, jota
lentelevät kultaiset kerubit vartioivat.
”Seis!
Tästä eteenpäin ei kulje mikään.” Ne sanoivat kuin yhdestä suusta.
”Se
olen vain minä, Käärme..” väsynyt matkamies sai sihistyä hampaidensa välistä.
”Vai
Käärme...” sanoivat kerubit ja päästivät sihisevän äänen taas kuin yhdestä
suusta. ”Siitä on
aikaa, kun sinut täältä pois heitettiin, vaan emme tiedä miksi ei sinua
karkoitettu, totisesti olisit sen rangaistuksen ansainnut!”
”Sitä
en kiistä, ja siksi olenkin täällä. Epätietoisuus on ollut minun kiroukseni
koko tämän ajan, enkä tiedä miksi olen täällä, enkä karkoitettuna..”
”Tutkimattomat
ovat herran tiet.” jylisivät kerubit.
Käärme
pohti jotakin keinoa, jolla saisi kerubit suostuteltua päästämään hänet läpi.
Hän voisi toki purra heistä jokaista. Jumala oli raivostuessaan tehnyt hänestä
niin myrkyllisen, ettei mikään voisi selvitä hänen puremastaan, tahtoessaan
kostaa ihmiselle syntiinlankeemuksensa. Ymmärtämättään hän oli sanoillaan
tehnyt käärmeestä niin myrkyllisen, että myös hän itse voisi puremaan kuolla.
Vai oliko hän sittenkin ymmärtänyt tämän? Oliko se syy, jonka vuoksi jumala oli
linnoittautunut ylös? Käärme luuli alkavansa käsittää tilanteen
monimutkaisuutta. Kerubit lentelivät hermostuneena ympäriinsä, pohtien käärmeen
mahdollisia aikomuksia.
Käärme
tasapainotteli mielessään vaihtoehtojaan. Koko tämän matkan se oli kulkenut
rauhan tietä, tasapainotellut ymmärryksensä mukaan hyvän ja pahan välillä,
auttaakseen muita ja päästäkseen myös omaan päämääräänsä. Oliko kaikki se
rakennettu rauha sen arvoista, että sen voisi muutamalla puraisulla polttaa
tuhkaksi? Puhuen hän ei pääsisi kerubeista ohi. Se oli selvää. Ja tuolla,
hohtavassa latvustossa odotti mahdolliset vastaukset hänen kaikkiin
kysymyksiinsä. Ylhäisessä hiljaisuudessaan odotti jumala, kaikkine
vastauksineen. Hänelle ei jäänyt juurikaan vaihtoehtoja. Muutaman kerubin
kuolema vaikutti pieneltä kaikkien niiden vastausten, sen täydellisen
valaistumisen polulla. Ajatus alkoi tuntua houkuttelevalta, vastustamattomalta.
Kerubit huomasivat jonkin muuttuvan Käärmeen olemuksessa, ja kyselivät
hermostuneena, mitä tämä vielä Puun juurella odotti. Äkkiä ja arvaamatta Käärme
singahti ensimmäisen kerubin kaulavaltimoon kiinni, purren kovaa ja vuodattaen
myrkkynsä tämän pronssisen veren sekaan. Kerubi huusi, ja muut lennähtivät sen
avuksi, nykien käärmettä hännästä. Tämä irrotti otteensa kaulasta ja puri
kiinni tarttunutta ranteeseen. Yksi
kerrallaan hän laski myrkkynsä jokaiseen häneen tarttuvaan kerubiin, upotti
hampaansa pulleaan, pehmeään lihaan ja antoi näiden verenkierron tappaa heidät.
Hän
ei nauttinut teostaan, mutta ei nähnyt muutakaan tietä. Yksi kerrallaan pienet
enkelit pudota tömähtivät maahan, kuin mädäntyvät omenat, viimeisimmän mukana
myös Käärme, joka itki jokaista tappamaansa enkeliä. Se kääntyi katsomaan kohti
puuta. Se oli ryytynyt ja kuolemaisillaan, sen oksat hipoivat maata niin, että
Käärmeen oli helppo luikerrella niitä pitkin ylos. Hän kiipesi läpi oksastojen,
jotka piilottelivat sisällään kauheita näkyjä palavasta lihasta, hirtetyistä ja
paljaaksi ajelluista, kaasutetuista ihmisistä. Hän näki kaikki ihmisen menneet
kauheudet, tuhot, sairaudet ja tuskat, ja ylemmäs kiivetessään tuli tuntemaan
vielä tulevat, vielä kuvittelemattomat kauheudet ja rikkomukset. Lopulta hän
tavoitti alimmat niistä oksista, jotka vielä kukoistivat. Suuria viisauksia,
kätkettyjä salaisuuksia, syvempää ymmärrystä, kaikki tämä virtasi hänen
tajuntaansa hänen kohotessaan ylemmäs, kasvaessaan viisaammaksi ja
kauniimmaksi, mutta samalla rikkoessaan yhä syvemmin jumalan asettamia
rajoituksia kohtaan. Hän ei välittänyt syvenevistä varjoista, hän pysyi valossa
ja kulki määrätietoisesti kohti pientä lautamörskää, joka näkyi jo selvästi
hänen edessään.
Hän
saavutti sen lahon kynnyksen, katseli sisään hämärään olohuoneeseen. Paksut,
haisevat ja pölyiset samettiverhot oli vedetty ikkunaukon eteen, ja ne
hengittivät tunkkaisuuttaan sisälle huoneeseen. Sisustus oli vaatimaton,
ainakin ajatellen jumalan asuintaloa. Epätasaisista lankuista kasaan hakatulla
lattialla makasi persialainen matto, joka oli epäilemättä kaikkea muuta kuin
aito, pieni vihreä, jousitettu sohva, jolla makasi aukinainen sanomalehti,
pieni pöytä sen ja auki olevan television välissä. Televisio oli vanha,
mustavalkoinen, eikä siihen ollut edes kaukosäädintä. Jumala oli selkeästi
jäänyt eristyksissään kehityksestä jälkeen. Käärme huhuili hetken ennen kuin
luikerteli sisään. Hän kuunteli television kohinaa ja koitti käsittää
tilannetta. Ovi pieneen ja ahtaaseen kylpyhuoneeseen oli raollaan, sieltä
kuului tiputtavaa ääntä. Käärmettä kylmäsi. Hän ryömi kohti kylpyhuonetta,
luikerteli oven raosta sisään ja huomasi uivansa veressä. Se kauhistui, ja
kohotti katseensa, nähden verta tiputtavan sormenpään, joka oli kiinni ammeen
laidan yli retkottavassa kädessä, joka epäilemättä oli kiinni samassa
ruumiissa, kuin laidan yli retkottava jalka. Ainakin ne olivat samaa harmaan
sävyä.
Käärme
nousi ylemmäs, ja katsoi kylmän väristyksiä tuntien ammeeseen. Jumala makasi
vedessä, kasvoillaan rauha, ranteet auki viillettynä ja kaiken elämänsä pois
vuotaneena ylhäisessä yksinäisyydessään, Hyvän ja Pahan Tiedon Puun latvassa,
viimeisenä löytönä kenellekään, joka jatkaisi etsintäänsä riittävän pitkään.
Käärme oli oikeassa. Keskustelua ei koskaan tulisi, eikä hänen olemassaolonsa
koskaan saisi vastauksia niihin moraalisiin kysymyksiin, joita hän oli koko
elämänsä kysellyt. Vaikka hän tiesikin kaiken, mitä opittavissa oli, vaikka hän
oli löytänyt tiensä jumalan taloon, ei hän koskaan voisi saada vastauksia
kysymyksiin, jotka koskivat häntä itseään. Niihin ei ollut olemassa todellisia
vastauksia, vain lisää kysymyksiä. Mikään ei ole mustavalkoista paitsi
paperilla. Käärme oli jo vanha ja väsynyt. Hän asettui kerälle jumalan kuolleelle
otsalle,ja sulki silmänsä pohtien mitä sielulle mahtaa tapahtua kun se kuolee
paratiisissa...