Näytetään tekstit, joissa on tunniste blues. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste blues. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. lokakuuta 2013

Älä Välitä, Vaik' Ihmiset Sulle Virnuaa



Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.
                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!
                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.
                             Hänen onnensa katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä hän näki sataman väen tungoksessa mustapukuisen poliisimestarin. Hän ajatteli, ettei tämä voinut mitenkään olla kiinnostunut hänestä, mutta heti poliisin huomattua hymyilevän nuoren miehen kasvot hän lähti kulkemaan suoraan tätä kohti. Äkkiä nuorukainen huomasi ympärillään muitakin poliisin asuun sonnustautuneita miehiä. Huvittuneena hän kerkesi panna merkille, että useimmilla näistä oli viikset.
                             Hänet oli saarrettu, eikä mitään ollut tehtävissä.  Hän yritti paeta, mutta väkeä oli liikaa ja poliisit saivat hänet kiinni heti. Yksi heistä löi häntä pampulla päähän niin, että hän putosi polvilleen maahan, toinen oli jo laittamassa hänelle käsirautoja ennen kuin hänen polvensa osuivat katuun. Ihmiset tekivät välittömästi tilaa, kerääntyen ringiksi tapahtumien ympärille, nähdäkseen paremmin.
                             Poliisimestari tuli hänen eteensä ja luki hänelle syytteen kuuluvalla äänellä: ”Josef Lang, teidät on pidätetty epäiltynä Hermann Schultzin taposta Frankfurtissa 6. kesäkuuta 1900. Lisäksi meillä on syytä epäillä, että yrititte pyrkiä maahan väärennetyillä papereilla ja oleskelette täällä laittomasti.”
                             ”Mistä te minut muka joksikin murhaajaksi epäilette?! ” Josef kysyi epäuskoisena ja vieläkin hieman lyönnistä sekaisin. ”Minä olen Hermann Schultz, ihan totta!”
                             ”Älkää jauhako paskaa, herra Lang, virkaveljemme Saksasta ilmoittivat tulostanne jo etukäteen. Olitte todistajan silminnäkijähavainnon mukaan kerskuneet baarissa kovaan ääneen, miten lähdette uuteen maahan kyseessä olevan asianajaja Schultzin papereilla ja jätätte kaiken menneen taaksenne. Lisäksi laivan henkilökunta, joka oli tietoinen läsnäolostanne, sähkötti meille tarkat tuntomerkkinne ennen maihin saapumistanne!”
                             Poliisit retuuttivat hänet kovakouraisesti ja naureskellen asemalle, kuljettivat häntä sellirivistön ohi. Muut vangit tuijottivat häntä vaimean uteliaina, kuitenkaan kiinnostumatta edes huutelemaan tulokkaalle mitään halventavaa. Vartijat avasivat yhden kalterioven, heittivät hänet selliin ja jättivät sinne. Metallikalterisen oven kylmä ja raskas kirskahdus ja sitä seuraava pamaus soi kivisessä kopissa pitkään, eikä hölmistynyt Lang voinut tehdä juuri muuta kuin tuijottaa kaltereita ihmeissään.              Vastahan hän oli ollut vapaa mies ja.. Vastahan.. mitä? Kaikki tuntui hänestä niin absurdilta, ettei hän saanut siitä mitään otetta. Oliko hän oikeasti ollut niin tyhmä, että oli kerskunut baarissa näyttävästi? Koko homma tuntui hänestä jotenkin hämärältä, mutta hän muisti kyllä olleensa humalassa. Ajatukset, muistot ja valheet kietoutuivat hänen päässään yhdeksi isoksi köydeksi, joka tuntui kietovan solmun hänen kaulansa ympärille ja sinetöivän koko homman.
                             Hän oli varma, että tämä olisi hänen loppunsa. Hän joutuisi pakkotyöhön tai mestattavaksi, tai hänet lähetettäisiin takaisin kotiin mestattavaksi. Hän oli varma, ettei hänelle olisi enää pelastusta. Vartija toi ruokaa, kuivan leivän palan, keittoa ja vettä, jotka erotti toisistaan lähinnä siitä, että toinen oli lautasella ja toinen lasissa. Molemmat näyttivät yhtä likaisen rasvaiselta.
                             ”Et sitten sotke siellä..” Vartija tuhahti hänelle ja jatkoi ruoka-annosten jakamista muihin selleihin. Käytävän toisella puolella Josef näki omituisen näköisen, harmaantuvan punapartaisen ja –hiuksisen miehen. Tämä katseli häntä kiinnostuneena, mutta hiljaisena. Mies jyrsi hänelle annettua leipää, mutta jätti veden ja keiton koskematta. Tarkemmin katseltuaan Josef huomasi tämän olevan nälkiintynyt. Heidän katseensa kohtasivat ja katosivat jonnekin selliensä seinille. Molemmat miehet vetäytyivät omiin oloihinsa punkkiinsa.


Päivät kuluivat. Josef alkoi hitaasti hyväksyä tilanteensa, etenkin kun sheriffi kävi tasaisin väliajoin päivittämässä hänelle tilannetta, hänet hirtettäisiin joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa ilman oikeudenkäyntiä, sillä joku nouseva kiihkomielinen poliitikko tahtoi tehdästä hänestä ennakkotapauksen vaarallisena laittomana maahanmuuttajana. Hänestä oli maalailtu kuvaa hurjana olentona, Vanhan Maailman Villinä, joka ei säästäisi ketään, jos pääsisi vapaaksi. Kuka tahansa, joka näkisi pienikokoisen Langin omin silmin nauraisi varmasti itsensä tärviölle tuollaisen ilmauksen jälkeen  ja saattaisi jopa kyseenalaistaa  sen, josko tuollainen rääpäle kykenisi tappamaan ketään alunperinkään.
                             Ei hänen vankeutensa sentään aivan helvettiä ollut. Hän tutustui vastapäisen sellin kaveriin, joka tunnettiin Vanhana Willienä. Hänet oli pidätetty julkijuopottelusta ja huoraamisesta, hänen oikeudenkäyntinsä saataisiin järjestettyä tällä aikataululla muutamissa viikoissa, mikä sai Langin pohtimaan omaa tilannettaan hieman synkeämmin.  Willien jatkuva pään rääpiminen teki kuitenkin kaikesta vähän kevyempää, usein hän saattoi lauleskella kuljeskelevilta neekereiltä oppimiaan lauluja saadakseen ajan kulumaan. Vaikka hänen äänensä oli viinan pilaama ja rujo, laulu sai Josefin lähes aina hyvälle tuulelle. Hän pyysi Willietä opettamaan hänelle joitakin niistä lauluista, ja välillä koko kivinen käytävä raikui heidän epävireisistä duetoistaan.
                             Myös vanginvartijan asenne häntä kohtaan lientyi hänen nähtyään nuoren miehen ahdingon.  Hän ei jaksanut vaimentaa miesten yhteislaulutuokioita, koska ne tuntuivat piristävän hieman koko käytävän ilmapiiriä. Toisinaan hän jopa pysähtyi hetkeksi juttelemaan Josefille kaltereiden läpi, vaikka saikin kuunnella toiselta puolelta Willien naljailua siitä miten muut saivat odottaa ruokaansa, kun yksi sai erityiskohtelua. Vartijan nimi oli Buck, hänellä oli ollut suunnilleen Langin ikäinen poika, joka tosin oli paennut hänen luotaan vuosia sitten. Hänellä oli tapana toisinaan vähän ryypiskellä ja saattoi äityä vähän turhan kovakouraiseksi lastansa kohtaan, mistä syystä tämä oli sitten ottanut hatkat. Nyt hän tuntui näkevän Langissa mahdollisuuden jonkinmoiseen hyvitykseen ja ajatteli edes tehdä tämän viimeisistä päivistä siedettävät.
                             Ruoka ei siltikään parantunut, Josef söi vähänlaisesti ja laihtui nopeasti.  Parissa viikossa hänen naamansa oli jo lähes yhtä karvainen, kuin Willien turpa käytävän toisella puolella. Välillä tämä huutelikin pilkatakseen kurnuttavalla äänellä:
                             ”Hei poju, haluutko nähä peiliin? Kato vaan, kaikki vangit näyttää samalta kumminki heti viikon päästä!”
                              ”Hei, Buck! Ootko sä vaihtanu pojun johonki gorillan pentuun? Lähtikö Lang sirkukseen sen tilalle, mitä? Mitähän sheriffi tekee, ku saa kuulla tästä, ei sulle hyvä heilu..”
                             Erään kerran sheriffi sattui olemaan vierailulla Buckin luona juuri Willien hauskuuttaessa vankeja tähän tapaan. Sanaakaan sanomatta hän käveli Willien sellin eteen, mies kalpeni silmin nähden niin paljon, että Josef olisi voinut vaikka vannoa vähänkin punaisen hilpaisevan hänen hiuksistaan jonnekin varpaiden päähän asti karkuun.  Sheriffi avasi sellin oven, löi miestä niin, että tämä heilahti jonnekin häkkinsä toiseen päähän, sulki oven ja lähti pois.
                             Sheriffin mentyä Buck tuli tarkastamaan Willien pahemman, näkyvän vamman varalta. Hän ei löytänyt mitään, käski tätä pitää jatkossa turpansa kiinni, ja lähti hakemaan vankien iltaruokaa. Willie katsoi Josefia vakavana ja liikahtamatta niin kauan, että tämä vaivaantui.
                             ”Oikeastaan tää on sun syys poika. Suahan tässä pitäis läimäyttää ympäri korvia. Antaiskohan Buck käydä siellä...” Hän lopetti lauseensa uhkaavaan, pitkään hiljaisuuteen, jonka jälkeen hän räjähti äänekkääseen nauruun. Josefkin nauroi hieman vaikeana. Vankeus aika ei todellakaan ollut hänelle mitään mieleistä herkkua, jota hän olisi lusikoinut innokkaasti naamaansa, toisin kuin se tuntui Willielle olevan. Oikeastaan se oli hänestä melko samanlaista, kuin vankilassa tarjottava keitto, rasvaista, likaista ja oksettavaa. Ainoa, mikä toi hänelle lohtua oli laulaminen. Se oli ainoa asia, mistä hän oli vankeudelleen kiitollinen, sitä ennen hän ei ollut koskaan laulanut. Vaikka Buck ei kehdannut myöntää sitä kenellekään, pojan ääni oli hänestä niin kaunis ja korkean sointuva, että se sai hänet toisinaan jopa itkemään. Se toi hänen mieleensä häkkiinsä suljetun linnun, jonka ainoana ilona oli livertää sydäntäsärkevän kauniisti...

Eräänä yönä se sitten tapahtui. Willie ja Josef olivat aavistelleet pahaa jo illalla, kun Buck oli passitettu matkoihinsa ja hänen tilalleen oli istutettu ilkeän näköinen  nuorempi vartija. Tällä oli mustat, lyhyet hiukset, kookas nenä ja vahvat kulmakarvat, hän oli melko lyhyt, mutta vahvarakenteinen ja häneltä puuttui vasen etusormi. Willie oli tietysti heti yrittänyt nälviä tulokasta tästä vammasta, mutta tämä oli työntänyt vasemman keskisormensa hänen silmäänsä ja läimäyttänyt niin lujaa perään, että Willie oli pudonnut polvilleen. Se oli hiljentänyt kaikkien vankien sellit välittömästi.
                             Josef oli ollut varma, että nyt se tapahtuisi. Hänet hirtettäisiin ilman oikeudenkäyntiä ja vailla mitään mahdollisuutta puolustaa itseään. Hän kuuli ihmisjoukon huudot ja kohinan, tunsi sen painostavan massan ja murhanhimoisen hengityksen jo kauan ennen kuin näki yhtäkään heistä. Miten ihmisyys saattoikaan olla näin kurjaa? Millaista joukkoa tässä maassa asui, jos he sallivat tällaisen vääryyden tapahtua? Millaiset ihmiset tekivät tällaista?
                             Koko laitos muurattuine kivineen tuntui nitisevän jännityksen kitkasta ja odotuksesta. Joku vanki huusi jo näkevänsä soihtuja pienestä ikkunastaan. Muut vangit tietysti hätääntyivät huomattavasti tämän tapauksen edellä, jokainen oli varma, että lähtö oli tulossa juuri hänelle. He paukuttivat kaltereitaan ja huusivat, ihmisjoukon kuhina kuului jo selvänä. Vartija tuli Josefin oven eteen ja virnuili hänelle julmasti. Hän avasi sellin oven juuri, kun puinen ovi käytävän päässä lähes räjähti auki, virraten sisään ihmisiä, jotka vain vaivoin hillitsivät intoaan julkisen lynkkauksen edessä.
                             Ihmisjoukon kärjessä kulki hyvin pukeutunut pitkä hahmo, irlantilais-syntyinen Frank Banfield. Hän oli vaikuttavan karismaattinen, mutta julma mies, joka tavoitteli seuraavan kaupungin pormestarin virkaa. Hän oli luvannut kitkeä koko kaupungin laittomista maahanmuuttajista, murhaajista, raiskaajista ja syöpäläisistä, puhdistaa kadut niistä aineksista, jotka eivät hyödyttäneet yhteisöään millään tavalla. Tästä syystä Josef Langiksi tunnistettu laiton maahanmuuttaja, oletettu murhamies, osoittautui hänelle täydellisen sopivaksi kohteeksi.
                             Vartija otti Josefin kädet, taittoi ne selän taakse ja laittoi rautoihin, potkaisi tätä takapuoleen, jolloin hän horjahti ulos sellistä, suoraan Banfieldin käsiin. Mies otti hänet kiinni, katsoi halveksivasti silmiin ja sylkäisi tätä kasvoihin. Josef sylkäisi heti takaisin hänen kasvoihinsa, osuen vielä auki roikkuvaan suuhun ja saaden miehen kakomaan. Mitä hävittävää hänellä olisi?
                             ”Hyvä poju, tappele vastaan! Älä anna niiden lynkata ittees!” Willie nauroi ja kannusti, roikkuen häkkinsä kaltereissa, kuin apina. Hän alkoi laulaa sydämensä pohjasta asti täydellä voimalla laulua, jonka oli opettanut Josefillekin heti alkajaisiksi:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.
                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.
                             On syytä muistaa tää, vain tosi ystävä vierees jää,
                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.
                             Äitis saattaa susta juoruilla,
                             Veljes ja siskoskin varmana,
                             Vaik’ kuinka muuttua koittaisit
                             Ne susta jauhaa siltikin,
                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa...”

Willien ääni jäi kuulumattomiin väkijoukon metelin alle, mutta Josef, jota kannettiin nyt kovakouraisesti retuuttaen, lauloi loput laulusta lähes karjuen, huutaen niitä kivisille seinille ja sitten kylmälle yölle, taivaalla kelluvalle täysikuulle ja ihmisten pelottaville soihduille:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa
                             Ne koittaa sua pompottaa,
                             Ne sua ympäriinsä juoksuttaa,
                             Kun selkäs kääntää uskallat,
                             Ne heti sut murskaavat
                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa
                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa!”

Tätä laulaen syntipukkia kannettiin läpi pimeän yön kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa hirsipuuta, ihmiset yrittivät vaimentaa häntä, sohivat soihduillaan uhkaavasti häntä kohti ja huusivat, kuin hurmion vallassa salaisiin menoihinsa kerääntyneet noidat. Josef ei enää pelännyt, hän oli valmis kuolemaan, hyväksynyt kuolevaisuutensa ja kohtalonsa. Viimeisellä hetkellä hänet täytti valtava rauha.
                             Josef värähti vähän nähdessään pyövelin ja köyden muutaman soihdun valaisemana. Kaikki oli valmiina, odottamassa häntä. Hän lähes murtui sillä hetkellä, mutta aloitti laulunsa alusta peittääkseen epävarmuutensa. Hänen oma äänensä antoi turvaa ja suojaa, kuljetti hänet pois koko tuosta pelottavasta ja ihmeellisestä tilanteesta, kauas kaikesta järjettömyydestä takaisin Frankfurtin kaduille, jotka hän oli tuntenut kuin omat taskunsa.
                             Hän muisti erään hotellin aulassa istuvan vanhan miehen, joka oli joskus tarjonnut hänelle tupakin tai pari hänen sattuessaan kulkemaan yöaikaan siitä ohi. Tämä oli silmälasipäinen, möhömahainen herrasmies, joka otti asiakkaat vastaan omalaatuiseen tapaansa, joskus istuen kaksikin täyttä minuuttia lukemassa lehteään, vaikka potentiaalinen asiakas röhisi vieressä kärsimättömänä. Lisäksi asiakkaat saattoivat röhiä siksikin, että hän poltti ketjussa, jatkuvasti, koko aula kylpi tupakinsavussa, vaikka siellä ei olisi ketään muita hänen lisäkseen ollutkaan.
                             Tuo mies oli kerran tokaissut hänelle ohimennen, että oli aivan sama, miten pitkään tai miten kauas ihminen juoksisi omia ongelmiaan pakoon, meistä kaikista tulee, kuitenkin vain maan multaa.
                             Napakka lyönti takaraivoon palautti Josefin todellisuuteen, häntä retuutettiin väkisin ylös huonosti tehtyjä portaita, epätasaiselle lankkulavalle. Ilmeisesti kukaan ei ollut saanut valituksia siitä, miten hätäisesti hirsipuu oli kyhätty, kun useimmat asian merkille panijat tavallisesti kuolivat hyvin äkkiä huomionsa jälkeen. Josef mietti mielessään, että mitä jos he päättäisivätkin hirttää jonkun reippaasti yli satakiloisen, ja koko paska vain romahtaisi sillä hetkellä, kun luukku aukeaa? Hän nauroi ääneen ajatukselle, ja ihmiset luulivat hänen seonneen.
                             Lopulta hän seisoi siinä, luukun päällä, köysi kaulassaan, Banfieldin ja pyövelin seurassa. Banfield piti patrioottista palopuhetta, liikuttuen omista sanoistaan ja heilutellen käsiään dramaattisesti. Lang oli ylpeä siitä, etteivät hänen maanmiehensä tulisi koskaan enää lähtemään tuollaisten kansankiihottajien matkaan. Rautakanslerin muisto tulisi toki leijumaan hänen kansansa yllä, mutta sekin pitäisi osaltaan huolen siitä, etteivät tuollaiset saastat pääsisi enää vallan kahvaan.
                             Banfield pääsi ylidramaattisen ja puuduttavan puheensa loppuun, kääntyen kohti Langia, tiedustellen tämän viimeisiä sanoja. Ei ollut puhettakaan siitä, että hän saisi puolustautua, hän oli syyllinen ja hän olisi Banfieldin aatteen uhri, symbolinen muistomerkki puhdistuksesta ja siitä, että lupauksille oli olemassa myös kate.
                             Josef Lang kohotti hartiansa ylös, katsoi Banfieldiä uudenlainen uhma silmissään. Hän veti syvään henkeä ja alkoi lausua juhlallisesti viimeisiä sanojaan:
                             ”Meistä kaikista tulee maan mult-” Pyöveli oli vetänyt kärsimättömänä vivusta ja katkaissut hänen lauseensa äkilliseen korinaan. Josef Lang tanssi  hetken aikaa narun päässä, kuin sähköiskun saanut muurahainen, kunnes lopulta tukehtui ja jäi keinumaan narahdellen.
                             Ihmiset hurrasivat, Banfield kumarteli ja otti suosionosoituksiaan vastaan. Jotkut heittelivät roikkuvaa ruumista vielä kivillä, sitten kaikki menivät nukkumaan ja ruumis jätettiin killumaan siihen kolmeksi päiväksi, varoittavana merkkinä kaikille muille syöpäläisille...

lauantai 20. lokakuuta 2012

Joki



Seison lautalla, joka kulkee hiljalleen joen vietävänä. Se on kasattu styroksilevystä ja laudoista, sen päälle on tehty halvasta rihkama-sälekaihtimesta bambumatto, jotta siinä on mukavampi olla. Joki kulkee harvan metsän keskellä, rannassa pienistä koivikoista esiin puskevat lepät ja satunnaiset kuuset humisevat ja havisevat kevyessä tuulessa. Aurinko paistaa lähes tyhjältä taivaalta, muutamat pilvetkin tuntuvat olevan taivaalla vain voidakseen antaa minun arvailla muodostamiensa eläinten hahmoja. Tuolla näkyy notkokaulainen korppikotka, tuolla leijonan pää... hitaasti ne kulkevat tuulten mukana, hajoavat, muuntuvat toisiksi olennoiksi ja muodostavat outoja uusia kimairoja, eläimiä jotka ovat silmilleni ja mielikuvitukselleni vieraita.
                      Asetun makuulleni lautan päätyyn. Toisessa päässä seisoo vanha musta mies joka meloo lähinnä jotain tehdäkseen lauttaa eteenpäin katkenneella veneen airolla ja laulaa iloiseen nuottiin laulua tuomiopäivästä. Voin kuvitella hänen taustalleen kokonaisen yhtyeen samanlaisia merkillisiä hahmoja, soittamassa samaa, kovaäänistä laulua. Yhtäkkiä lautta on täynnä torviensoittajia, kitaran soittajia, valtavan kokoinen kontrabasisti, jonka hattu on isketty niin syvälle päähän, että hänen silmiään on mahdotonta nähdä, rumpaleita, tanssijoita, kymmeniä ihmisiä pienellä lautallamme, joka kulkee verkkaisesti eteenpäin. Lautta keikkuu uhkaavasti, tarraan reunoista kiinni pysyäkseni paikallani. Lautturi lopettaa laulunsa ja nauraa ääneen.
                      Musiikki yltyy yhä kovemmaksi ja kaoottisemmaksi, kaikki lähenee kohti merkillistä, raivoisaa kliimaksiaan. Suljen silmäni, puristan lautan reunoja rystyset valkoisena ja huudan. On täysin hiljaista. Kuulen vain oman huutoni, ja puusta lehahtavan varis-parven raakkumisen. Avaan silmäni varovasti. Taivas on mennyt harmaaksi, aurinko on piiloutunut huutoani pilviverhon taa. Lautturi tuijottaa minua silmiin noin 15 senttimetrin päästä. Hänen kellertävät silmämunansa tuntuvat hyppäävän ulos hänen tummanruskeista kasvoistaan. Hetken aikaa on aivan täysin hiljaista. Hän hengittää raskaasti, alkaa puuskuttaa. Hän räjähtää nauramaan äänekkäästi ja väkivaltaisesti. Säikähdän ja painaudun tiukasti lauttaa vasten. Mies kääntyy minusta pois päin, nauraen, hyppien ja huutaen niin, että koko joki raikaa. Hän kääntyy katsomaan minua lautan toisesta päästä, osoittaa sormellaan ja hymyilee salaperäisesti. Hän jatkaa saman, ikivanhan ja pölyyntyneen laulun laulamista.
                      Hänen äänensä saa oudon, raakkuvan nuotin. Äkkiä hän levittää siipensä ja lentää variksena taivaalle. Jään tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä ja epäuskoisena, käsittämättä tästä kaikesta juuri mitään. Alkaa sataa tihuttaa. Sade maistuu häiritsevästi metallilta. Käännyn katsomaan rannoille. Molemmilla puolilla rantaa seisoo lauma susia, toisella puolen valkoisia, toisella mustia. Ne tarkkailevat minua hiljaa, valmiina. Aivan kuin odottaen, josko lautta ajautuisi liian lähelle jompaa kumpaa rantaa. Ne ovat kärsivällisiä. Puut ovat käyneet karummiksi, havupuut ovat vallanneet rannat. Suurin osa niistä on kuolleita ja käppyräisiä kelomäntyjä, mutta siellä täällä yrittää urheasti kasvaa muutama eläväkin puu.
                      Lautta kulkee yhä vain eteenpäin. Koitan katsoa heijastustani vedestä, mutta vetäydyn äkkiä taaksepäin lautan reunalta säikähtäneenä. Allani ei ole vettä. Lautta kulkee miljardien tulimuurahaisten harteilla. Ne kantavat minua kohti pesäänsä, kuljettavat minua yhteisen tahdon vetäminä kohti kotiaan. Nappaan niitä reunan yli kourallisen, alan syödä niitä ahnaasti. Ne purevat ja polttavat kieltäni ja kurkkuani, juoksentelevat suustani ulos ympäri kasvojani, pyörien pakokauhun vallassa ympyrää. Syön niitä kaksin käsin, kurotellen kauempaa laidan yli saadakseni enemmän niitä. Ne huutavat ihmiskorvin kuultavalla kimeällä äänellä kauhusta.
                      Syön niistä jokaisen, kunnes lautta pysähtyy kuivuneen uoman pohjalle, kunnes yksikään tulimuurahainen ei enää huuda. Katson taivaalle, joka on synkentynyt iltaa kohti. Kuu on noussut taivaalle, pilvet repeävät hiljalleen paljastaen sen kalpeat ja väsyneet kasvot.
Sen valo paljastaa minut susille, jotka katsovat tilaisuutensa vihdoin koittaneen. Ne hivuttautuvat alas uoman reunoja, ja piirittävät minut. Valkoiset vasemmalla, mustat oikealla puolella. Ne alkavat kuitenkin repiä toisiaan, enkä minä enää kiinnosta niitä. Katselen vierestä kuinka ne repivät toisensa palasiksi, valkoiset turkit värjäytyvät punaisen ruskeiksi verestä, mustilla turkeilla se vain kiiltää kuun valjussa valossa. Näissä eläimissä ei ole mitään kaunista tai arvokasta, ne ovat vain petoja, repimässä toisiaan palasiksi. Kun viimeinenkin niistä on lyhistynyt kasaan veren hukasta, en kykene sanomaan onko se alun perin ollut musta vai valkoinen. Se on vain likainen mudasta ja verestä. Saastainen, tyhmyytensä tappama olento. Alan ripustaa niitä leuoista roikkumaan käppyräisten mäntyjen oksiin. Männyt narisevat vastahakoisesti niiden painosta, valittavat kuolleiden eläinten löyhkästä.
                      Kun kuu tähtien saattueineen alkaa viimein tehdä taivaalle tilaa auringon hitaalle ja vaivaiselle nousulle, saan viimeisenkin harmaan raadon ripustettua oksaan. Katson itään, joen suuntaan, josta valo nousee nopeasti, pyyhkäisten yli koko joen, käppyräisten mäntyjen, raatojen, minun itseni. Katson käsiäni, jotka tuntuvat puutuneilta kaiken raatamisen jälkeen. Ne ovat kuivat, käteni uurteet ja arvet tuntuvat syvenevän ja kuivuvan entisestään. Maailma näytti nousevan auringon valossa kylpiessään raskaammalta, väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin. Tunnen itsenikin väsyneeksi. Katson miten sormeni alkavat hitaasti versoa oksia, miten kasvan ja lasken juureni syvälle maahan. Ajattelinkin näin luultavasti käyvän. Uskon, että näin on hyvä. Näin on varmasti parempi. Kaikki vaikuttaa näin niin rauhalliselta, hiljaiselta. Tunnen oloni niin.. väsyneeksi. Jos suljen silmäni, ihan hetkeksi vain.