Viimeinen Hetki

”Mitä kello on?” Kysyin isältäni, joka istui ruokapöydän ääressä lukemassa lehteä.

”Varttia yli kahdeksan” hän vastasi vilkaistuaan kallista rannekelloaan.

”Ai.. Moneltako se taas tapahtuikaan?”

”Tuossa parin tunnin päästä..” Isä mutisi nostamatta katsettaan lehdestä.

Ilmassa oli jännittynyttä, sähköistä odotusta. Yritimme puhua mahdollisimman vähän välttyäksemme huutamasta toisillemme, taas.

                             Katsoin ulos ikkunasta, jossa keväinen, tumman sininen ilta alkoi pimentyä mustaksi yöksi. Lumet olivat jo hävinneet ja ilma oli mukavan leuto.  Yöt viilenivät silti vielä yllättävän kylmiksi. Taivas oli kirkas, mikä kertoi siitä että tästäkin yöstä tulisi luultavasti viileä. Sillä ei toisaalta olisi juurikaan väliä, koska muutaman tunnin päästä meitä ei olisi enää olemassa. Ajatus siitä laittoi värähtämään tahtomattakin. Kaivoin taskustani sätkäkamat ja aloin kääriä tupakkaa. Tämä kaikki oli niin hullua. Tämä kaikki oli kerrassaan järjetöntä.

                             Kaikki sai alkunsa jo vuosia sitten, oikeastaan kun olin vielä pieni. Isäni oli jo nuorena miehenä kiinnostunut kaikesta oudosta, avaruusolennoista ja sen sellaisesta. Hän oli vakuuttunut siitä, että avaruusolennot olivat tulleet maan päälle opettamaan ihmiset rakentamaan pyramideja, jotta nämä voisivat navigoida paremmin tähtien välisessä avaruudessa. Isä oli laskenut, että kautta historian ihmisten teknologian kehitys oli muutaman tuhannen vuoden välein harpannut merkittäviä askelia eteenpäin, ja että juuri noina aikoina ihmiset olivat herkemmin kuvailleet taiteessa ja kirjallisuudessa yhteydenpidosta jumalan kanssa.

                             Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa hullulta. Sanoinhan sen jo itsekin. Juuri nyt se kuulostaa siltä minustakin. En vieläkään tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Isäni on aina sanonut, että elämme nyt aikaa, jolloin avaruusolennot tulevat viimeisen kerran, hän oli laskenut päivän ja ajan ja paikan, oman syntymäpäivänsä.  Naapurit pitävät isää täytenä kahjona, totaalisen kajahtaneena, eivätkä käyneet meillä. He sanovat isän seonneen äitini kuolemasta, ja että sen takia hän on todella outo. He eivät tunne meitä. Kukaan ei tunne.

                             Me olemme eläneet isän kanssa kahdestaan siitä asti, kun äiti kuoli. Meillä on iso omakotitalo, oma piha, jonka perällä on tyhjä navetta, jonka isä on laittanut omaksi tutkimustilakseen. Siksi hän sitä kutsuu, tutkimustilaksi. Hän työskenteli vuosia rakennustyömailla työnjohtajana, oli helvetin hyvä ja reilu kaikessa mitä teki, eikä kellään ole siihen mitään nokan koputtamista. Isä oli kova työmies, kunnes kaksi vuotta sitten sai hermoromahduksen ja joutui varhaiseläkkeelle.  Siitä asti hän on istunut päivät ja yöt navetassa laskeskelemassa ja tutkimassa, ja minä olen nähnyt häntä lähinnä iltaisin. Taloudenpito on ollut minun vastuullani. Teen silloin tällöin pätkätöitä läheisellä sahalla. Ei meillä kauheasti rahaa ole, mutta pärjäämme.

                             ”Käyn tupakilla..” sanon isälleni ja kävelen ovesta kuistille. Isä vain murahtaa vastaukseksi.

Liiketunnistimella toimiva pihavalo syttyy tullessani ulos, ja naapurin kissa lähtee livohkaan läheisestä puskasta. On jo melko viileä.  Katselen ympärilleni. Pihasta voisi pitää parempaa huolta tänä kesänä. Jos sillä olisi mitään väliä. Mikäli isää on uskominen, avaruusolennot jostakin merkillisestä aurinkokunnasta tulevat ja tuhoavat maan, koska heidän oma planeettansa tarvitsee meidän planeettamme sisällä olevan rautaytimen polttoaineekseen. Kajahtanutta, eikö? Niin se oli minustakin. Mutta isä on niin vakuuttunut, niin varma kaikesta, hän ei jätä epäilyksen sijaa ja vastaa jokaiseen kysymykseen, jonka keksin esittää. Hänen selityksensä on niin aukoton, että olen alkanut uskoa itsekin. Pakkohan siinä on jotain perää olla.

                             Naapurit eivät ole käyneet enää vuosiin, enkä minäkään ole käynyt naapureillamme. Jossain vaiheessa eräs vanhempi rouva vielä huolehti jaksamisestamme ja pärjäämisestämme, mutta hänkin kuoli pois. Ketään ei enää kiinnosta.

                             Nostan katseeni ylös taivaalle. Kai niiden pitäisi jo näkyä taivaalla, jos meinaavat parin tunnin päästä olla täällä. Näen vain tähtiä, ja kuun, joka on melkein uusi. Tuuli puhaltelee vähiä roskia ympäri pihaa. Tupakka rauhoittaa hermojani vähän. Palaan sisälle, isä on laittanut päälle radion, kuunnellakseen kohinaa. Josko sinne sekaan eksyisi merkittäviä viestejä. Välillä hän laskee lehtensä ja kääntyy tarkkaavaisesti kohisevan radion puoleen. En erota sieltä mitään.

                             Rojahdan sohvalle makaamaan ja alan miettiä kaikkea tätä. Mitä jos oikeasti kuolen? Alle kaksi tuntia aikaa. Kello käy, tik, tak, tik, tak. Joka hetki lähempänä kuolemaa, sitä hetkeä, jolloin minua ja isää, eikä mitään muutakaan enää ole. Ajatus on vähän pelottava, kutkuttava. Isäni puristaa lehteä välillä rystyset valkeina ja nieleskelee raskaasti. Tiedän hänen ajattelevan samoja asioita, omaa elämäänsä, äitiä. Mitä äiti tästä kaikesta sanoisi? Hän oli vanhemmistani se järkevä. Hän sanoi aina, että tärkeintä on käydä koulut hyvin ja mennä töihin, olla valmiina elämää varten siinä vaiheessa, kun joku kiva tyttö sattuu kohdalle. Tiedän isän kaipaavan äitiä kovasti, enkä voi olla ajattelematta kyläläisten juttuja isän sekoamisesta.

                             Mutta ei isä sekaisin ole. Hän on rauhallinen, harkitseva, kaikin puolin tolkun mies. Välillä hän voi menettää hermonsa, ja olla julma ja vähän pelottavakin, mutta kukapa ei? Katselen ulos ikkunasta. Kissa hiippailee takaisin, mutta pakenee uudestaan laukaistessaan liiketunnistimen. Yritän tähyillä taivaalle, mutta en näe siellä mitään. Aika kuluu. Enää tunti, sitten puoli tuntia.

                             Näen isän jännittyvän silminnähden. Hän karauttaa kurkkuaan vähän väliä, kaataa itselleen lasin vettä pöydälle tuomastaan kannusta ja lukee samoja lehtijuttuja jo ties kuinka monetta kertaa. Hän vilkaisee kelloaan.

                             ”Jaaha, viisitoista minuuttia..” Hän sanoo hermostuneena. ”Mennäänpä sitten..”

                             ”Okei..” kuiskaan ääni vähän väristen. Huomaan pelon hiipivän vatsani pohjalle ja repivän suoleni täyteen reikiä, joista se kaataa sisään lyijyä, tunne on todella epämukava ja raskas. Puen päällystakin ylleni ja saappaat jalkaani, seuraan isää pienen peltokaistaleen laidalle. Värisemme molemmat, osin kylmästä, osin jännityksestä. Joka puolella on kuoleman hiljaista. Korva tottuu ja alkaa erottaa tuulen temput, läheisen metsän humisevat puut, harvat linnut, pienet rasahdukset puskissa.

                             Jännitys tuntuu vain kasaantuvan. Isä on laskenut ajan sekunnilleen. Koko hänen elämänsä kulminoituu tähän hetkeen. Tätä hän on odottanut niin kauan. Tämä hetki määrittäisi sen, ovatko naapurit olleet oikeassa. Ihmiset ovat niin hanakoita tuomitsemaan erilaisuutta ja poikkeavia näkemyksiä, mutta niin kankeita tarkastelemaan omiaan. Ehkä isäni onkin ollut nero koko tämän ajan, osannut laskea kaiken perusteella täysin oikean hetken maailmanlopulle ja ihmiskunnan tuholle.

                             Mutta mitään ei tapahdu. Isän Hetki tulee ja menee, yhtä hitaasti ja varmasti, kuin kaikki edellisetkin hetket.  Katselen hänen ilmeettömiä kasvojaan salaa. Ne eivät paljasta mitään tunteita. Ei minkäänlaista sisäistä kamppailua. Ne ovat täysin tyhjät. Tuuli riepottelee hänen harmaantuvia hiuksiaan. Hän näyttää ensimmäistä kertaa elämässäni todella vanhalta. Ja hauraalta. Ensimmäistä kertaa tässä kuun valossa tunnen, että näen hänet sellaisena, kuin hän todella on, ilman isän ja pojan välisen suhteen rakentamaa suojaa. Haavoittuvana. Käärin äänettömästi tupakan ja poltan sen. Seisomme pellolla vielä pitkään senkin jälkeen. Isä nieleskelee raskaasti, mutta ei osoita minkäänlaisia tappion merkkejä.

                             ”No... Lähdetään sisään.. Kylmähän täällä tulee.” Hän murahtaa vaimeasti. Nyökkään hiljaa, ja lähdemme kaikessa rauhassa kävelemään takaisin kohti pellon laidassa loistavaa taloa..

Joki

Seison lautalla, joka kulkee hiljalleen joen vietävänä. Se on kasattu styroksilevystä ja laudoista, sen päälle on tehty halvasta rihkama-sälekaihtimesta bambumatto, jotta siinä on mukavampi olla. Joki kulkee harvan metsän keskellä, rannassa pienistä koivikoista esiin puskevat lepät ja satunnaiset kuuset humisevat ja havisevat kevyessä tuulessa. Aurinko paistaa lähes tyhjältä taivaalta, muutamat pilvetkin tuntuvat olevan taivaalla vain voidakseen antaa minun arvailla muodostamiensa eläinten hahmoja. Tuolla näkyy notkokaulainen korppikotka, tuolla leijonan pää... hitaasti ne kulkevat tuulten mukana, hajoavat, muuntuvat toisiksi olennoiksi ja muodostavat outoja uusia kimairoja, eläimiä jotka ovat silmilleni ja mielikuvitukselleni vieraita.

                      Asetun makuulleni lautan päätyyn. Toisessa päässä seisoo vanha musta mies joka meloo lähinnä jotain tehdäkseen lauttaa eteenpäin katkenneella veneen airolla ja laulaa iloiseen nuottiin laulua tuomiopäivästä. Voin kuvitella hänen taustalleen kokonaisen yhtyeen samanlaisia merkillisiä hahmoja, soittamassa samaa, kovaäänistä laulua. Yhtäkkiä lautta on täynnä torviensoittajia, kitaran soittajia, valtavan kokoinen kontrabasisti, jonka hattu on isketty niin syvälle päähän, että hänen silmiään on mahdotonta nähdä, rumpaleita, tanssijoita, kymmeniä ihmisiä pienellä lautallamme, joka kulkee verkkaisesti eteenpäin. Lautta keikkuu uhkaavasti, tarraan reunoista kiinni pysyäkseni paikallani. Lautturi lopettaa laulunsa ja nauraa ääneen.

                      Musiikki yltyy yhä kovemmaksi ja kaoottisemmaksi, kaikki lähenee kohti merkillistä, raivoisaa kliimaksiaan. Suljen silmäni, puristan lautan reunoja rystyset valkoisena ja huudan. On täysin hiljaista. Kuulen vain oman huutoni, ja puusta lehahtavan varis-parven raakkumisen. Avaan silmäni varovasti. Taivas on mennyt harmaaksi, aurinko on piiloutunut huutoani pilviverhon taa. Lautturi tuijottaa minua silmiin noin 15 senttimetrin päästä. Hänen kellertävät silmämunansa tuntuvat hyppäävän ulos hänen tummanruskeista kasvoistaan. Hetken aikaa on aivan täysin hiljaista. Hän hengittää raskaasti, alkaa puuskuttaa. Hän räjähtää nauramaan äänekkäästi ja väkivaltaisesti. Säikähdän ja painaudun tiukasti lauttaa vasten. Mies kääntyy minusta pois päin, nauraen, hyppien ja huutaen niin, että koko joki raikaa. Hän kääntyy katsomaan minua lautan toisesta päästä, osoittaa sormellaan ja hymyilee salaperäisesti. Hän jatkaa saman, ikivanhan ja pölyyntyneen laulun laulamista.

                      Hänen äänensä saa oudon, raakkuvan nuotin. Äkkiä hän levittää siipensä ja lentää variksena taivaalle. Jään tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä ja epäuskoisena, käsittämättä tästä kaikesta juuri mitään. Alkaa sataa tihuttaa. Sade maistuu häiritsevästi metallilta. Käännyn katsomaan rannoille. Molemmilla puolilla rantaa seisoo lauma susia, toisella puolen valkoisia, toisella mustia. Ne tarkkailevat minua hiljaa, valmiina. Aivan kuin odottaen, josko lautta ajautuisi liian lähelle jompaa kumpaa rantaa. Ne ovat kärsivällisiä. Puut ovat käyneet karummiksi, havupuut ovat vallanneet rannat. Suurin osa niistä on kuolleita ja käppyräisiä kelomäntyjä, mutta siellä täällä yrittää urheasti kasvaa muutama eläväkin puu.

                      Lautta kulkee yhä vain eteenpäin. Koitan katsoa heijastustani vedestä, mutta vetäydyn äkkiä taaksepäin lautan reunalta säikähtäneenä. Allani ei ole vettä. Lautta kulkee miljardien tulimuurahaisten harteilla. Ne kantavat minua kohti pesäänsä, kuljettavat minua yhteisen tahdon vetäminä kohti kotiaan. Nappaan niitä reunan yli kourallisen, alan syödä niitä ahnaasti. Ne purevat ja polttavat kieltäni ja kurkkuani, juoksentelevat suustani ulos ympäri kasvojani, pyörien pakokauhun vallassa ympyrää. Syön niitä kaksin käsin, kurotellen kauempaa laidan yli saadakseni enemmän niitä. Ne huutavat ihmiskorvin kuultavalla kimeällä äänellä kauhusta.

                      Syön niistä jokaisen, kunnes lautta pysähtyy kuivuneen uoman pohjalle, kunnes yksikään tulimuurahainen ei enää huuda. Katson taivaalle, joka on synkentynyt iltaa kohti. Kuu on noussut taivaalle, pilvet repeävät hiljalleen paljastaen sen kalpeat ja väsyneet kasvot.

Sen valo paljastaa minut susille, jotka katsovat tilaisuutensa vihdoin koittaneen. Ne hivuttautuvat alas uoman reunoja, ja piirittävät minut. Valkoiset vasemmalla, mustat oikealla puolella. Ne alkavat kuitenkin repiä toisiaan, enkä minä enää kiinnosta niitä. Katselen vierestä kuinka ne repivät toisensa palasiksi, valkoiset turkit värjäytyvät punaisen ruskeiksi verestä, mustilla turkeilla se vain kiiltää kuun valjussa valossa. Näissä eläimissä ei ole mitään kaunista tai arvokasta, ne ovat vain petoja, repimässä toisiaan palasiksi. Kun viimeinenkin niistä on lyhistynyt kasaan veren hukasta, en kykene sanomaan onko se alun perin ollut musta vai valkoinen. Se on vain likainen mudasta ja verestä. Saastainen, tyhmyytensä tappama olento. Alan ripustaa niitä leuoista roikkumaan käppyräisten mäntyjen oksiin. Männyt narisevat vastahakoisesti niiden painosta, valittavat kuolleiden eläinten löyhkästä.

                      Kun kuu tähtien saattueineen alkaa viimein tehdä taivaalle tilaa auringon hitaalle ja vaivaiselle nousulle, saan viimeisenkin harmaan raadon ripustettua oksaan. Katson itään, joen suuntaan, josta valo nousee nopeasti, pyyhkäisten yli koko joen, käppyräisten mäntyjen, raatojen, minun itseni. Katson käsiäni, jotka tuntuvat puutuneilta kaiken raatamisen jälkeen. Ne ovat kuivat, käteni uurteet ja arvet tuntuvat syvenevän ja kuivuvan entisestään. Maailma näytti nousevan auringon valossa kylpiessään raskaammalta, väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin. Tunnen itsenikin väsyneeksi. Katson miten sormeni alkavat hitaasti versoa oksia, miten kasvan ja lasken juureni syvälle maahan. Ajattelinkin näin luultavasti käyvän. Uskon, että näin on hyvä. Näin on varmasti parempi. Kaikki vaikuttaa näin niin rauhalliselta, hiljaiselta. Tunnen oloni niin.. väsyneeksi. Jos suljen silmäni, ihan hetkeksi vain.