Runoja.

LIMA

Sun ajatukset,
sun mielipitees
sun totuutes on
pelkkää limaa

niele ne! Niele ne!

Sun mielipitees
sun saavutukses
sun uraputkes on
pelkkää limaa

tukehdu siihen! Tukehdu siihen!

VISVA

Kosketan haavaa
revin irti rupea
se vuotaa visvaa
se vuotaa visvaa!

Vihreää visvaa valuu mun niskasta
vihreää visvaa valuu mun niskasta
Vihreää visvaa valuu mun niskasta
Vihreää visvaa revin mun niskasta

USVA

Kuljen nuorassa päivästä päivään
talutushihnassa taistelen peiliä vastaan
pää on täynnä pelkkää usvaa
ja huominen on täynnä harmaata usvaa

Enkä todellakaan tiedä
mitä vittua mun pitäisi tehdä
kaikki tiet vie pohjalle

Roikun nuorassa tästä eteenpäin
talutushihnassa korisen ilmaa vasten
pää on tyhjä, hengitän usvaa
ja verensekaiset silmät sulkeutuu!

MUSTA

Mun sisällä, sydämen paikalla on reikä.
Se on täynnä pelkoo ja ahdistusta
Maailma murjoo ja rikkoo kaiken
Ja se kaikki vaan putoo syvemmälle.

Pohjalla kaikki on mustaa.

-------------
Pilvet kohosivat rakennusten takaa kuin
purppura savu
rakennukset itse näyttivät raskailta,
harmaanruskeilta betonimonumenteiltä,
jotka sulkivat sisäänsä satoja elämiä
satoja sieluja, menneisyyksiä ja tuhansia tulevaisuuksia.
Näytti siltä, kuin koko maailma olisi tulessa
tuolla jossain.
Olin tietämätön siitä
tietämätön kaikesta
tiesin vain, että minun oli kylmä
jäätävän kylmä sisältä.
Palava maailmakaan ei lämmittänyt mieltäni
siinä tyhjyydessä, joka täytti minun
ja rakennusten välit.
Vaikka lähimpään taloon oli vain parikymmentä metriä
tuntui siltä kuin etäisyys olisi mittaamaton
ja kasvaisi kasvamistaan joka hetki
kaikki tuntui niin suurelta,
massiiviselta,
äärettömältä
Minun ei tarvinnut edes nähdä tähtiä
ymmärtääkseni asioiden mittasuhteet
ja kaikki mitä pystyin tekemään
siinä kylmässä hetkessä
oli vain seistä siinä
ja vetää uusi kylmä henkäys
täyttää keuhkot uudella
kylmällä
tilalla.
---
Valo palaa silmässä
polttaa likaa pois
Kylmä, valkoinen tyhjyys
tuijottaa ikkunoista
eikä ketään ole kotona.
Kukaan ei näe
Kukaan ei ole
Kukaan ei koe.
---
Näin köyhien kannattelevan
luista tornia
jossa rikkaat kilistelivät kalliita lasejaan
ja nauroivat ylimielisesti
kuin naakat kaiken yllä
kylminä talviaamuina.
Heidän torninsa oli arvokkainta käsityötä
samojen kuntoutujien kasaama
samoista kuntoutujista tehty
samojen kuntoutujien kannattelema
kaikki kätevästi rikkaille jumalille sopivilla ehdoilla
ilman vastaväitteitä.
Heillä oli aseet, joita köyhät eivät voineet vastustaa
karenssi ja kurjuus lieassa,
byrokratia suurena kilpenä.
Jumalilla ei ollut mitään hätää,
he eivät haistaneet mitään mätää
vaikka tämän tästä alhaalta kantautui
köyhän huuto läpi luisten luulojen
kaikki oli niinkuin pitää
köyhät siellä
rikkaat täällä
lasit kourassa,
luut läjässä
siivoojat itkivät yksin töidensä lomassa
luullessaan ettei kukaan kuulisi
kaikki oli nöyryytetty,
kaikki oli kurjaa,
eikä kenenkään annettu edes kuolla.
Se oli sirkus
nöyryytys
ja luinen sirkus.
-----------
Kädet auki, asfaltin avaamina
luut juuri ja juuri lihasten häpyyn peittyen
minä kuljen huutaen ja itkien
kuolemaani läpi palavan kaupungin
joka puolella aamu
uusi kirkas päivä
joka loistaa niin etten näe ajatuksiani
ja joka puolella koiria
jotka haukkuvat ja ulvovat niin, etten kuule mitään niiden metelin yli
mutta en välitä.
Jatkan matkaani ja pukeudun oksennukseen,
sen haju saa minut oksentamaan vielä kerran
ja unohtamaan, että muuta voisi ollakaan. Kaikki on kirkasta
kaikki haukkuu
ja minä olen siinä eksyneenä,
kädet auki,
siinä vaan.

Lampi

Istun nurmikolla Elämän ja Rakkauden Jumalatarta vastapäätä kirjoittamassa. Aurinko paistaa vielä korkealta, vaikka päivä on kääntynyt jo pitkälle iltaan. Sen kirkkaus on vaihtunut vähitellen alkavaksi seepiaksi, joka enteilee vielä hetken päässä odottelevaa pimeyttä, kasvavaa varjoa, joka lopulta nielaisee päivän kokonaan.

                      Elämän ja Rakkauden Jumalatar istuu nurmella nokkosista tehdyssä mekossaan, paljaita varpaitaan kipristellen, pitkät mustat hiuksensa vapaina laiskassa tuulessa tanssien. Hänen ruskeat silmänsä loistavat auringon valossa, ja hän lukee minulle mantran omaisesti kaikkia niitä asioita, joita hän saa aikaan siinä istuessaan. Mehiläiset lentelevät sisään ja ulos hänen rauhallisen hengityksensä mukana, ne lepäävät hänen huulillaan, kuuntelevat huolella hänen sanojaan.

                      Kuuntelen häntä kirjoitukseeni uppoutuneena, nostamatta katsetta kynästä, joka piirtää mustaa viivaa valkealle paperille. Kuulen kuitenkin kaiken, mitä hän sanoo, kaiken mitä hän tekee. Kuinka korkeitten haavojen lehdet loistavat ja säkenöivät tuulessa, kuin pienet purot kevätauringossa, kuinka ne kuljettavat eteenpäin viestiä tulevasta yöstä, ja vielä tulevista päivistä, ennen kuin syksy lopulta varastaa niiden lehdet ja jättää ne haromaan pitkillä sormillaan menneen kesän perään.

                      Nostan katseeni vihkostani hämmentyneenä, katsoen häntä syvälle silmiin. Hän repeää nauruun niin, että vesi kihoaa hänen silmiinsä, valuu hänen valkeita poskiaan alas ja putoaa maahan. Pisarat muodostavat lammen, joka on hetkessä täynnä elämää. Ihmiset kerääntyvät sen ympärille nauttimaan viimeisistä kesäpäivistä, rauhoittumaan, kulkemaan hetken aikaa rauhassa kaikelta maailman kiireeltä ja ahdistukselta. Aikuiset paimentavat nauravia ja leikkiviä lapsiaan, jotka ruokkivat ankkoja ja heittelevät kiviä lampeen.

                      Nousen ylös ja lähden hitaasti kiertämään lampea vasapäivään, keskittyen kaikkeen siihen, mitä askeleet vain sattuvat eteeni tuomaan. Ensimmäisellä kierroksellani törmään vanhaan naiseen, joka hymyilee minulle lempeästi. Hymyilen hänelle takaisin. Tiedämme molemmat, ettei hän enää seuraavalla kierroksella kävele minua vastaan.

                      Kävellessäni hiekka kerääntyy kenkiini vähitellen, yksi, pieni terävä jyvänen kerrallaan. Mitä enemmän otan askelia, sitä enemmän tulen saamaan hiekkaa kenkiini. Lammen pinta synnyttää väreitä, pysähdyn katselemaan, yrittäen nähdä niiden aiheuttajan. Aluksi en kykene näkemään mitään, mutta katsoessani kärsivällisesti veteen, erotan lopulta pienen silmän, sekä sen omistaman kalan. Yhtäkkiä näen ne kaikki, sadat pienet, hopeakylkiset kalat pinnan alla, osa nappailemassa jotakin silmiini erottumatonta pinnalta. Ne synnyttävät pieniä renkaita pintaan, keskittyvät omiin asioihinsa tajuamatta luovansa kauniita ympyröitä minun maailmassani.

                      Jatkan matkaani ja tulen pienen kukkapenkin luo. Siinä kasvaa pieni meri korkeita keltaliljoja, joita mehiläiset pölyttävät, lennellen kukasta toiseen, kuvitellen tekevänsä yhtä työtä, suorittaenkin tietämättään samalla myös isompaa, elämän kannalta välttämätöntä tehtävää. Ne ovat hauskan näköisiä, voisin katsella niitä tunteja, kuten lapsena monesti katsoin. Ne tuovat mieleeni juuri tällaiset laskevien aurinkojen sävyttämät kuumat iltapäivät, jotka vietin lapsena hiekkalaatikon laidalla katsellen hämmentyneenä noita pieniä hyönteisiä, miettien että tässä taitavat nyt olla hieman minua isommat asiat kyseessä.

                      Toisella kierroksella kohtaan enemmän ihmisiä, enemmän lapsia ja enemmän heitä vahtivia aikuisia. Pysähdyn katselemaan, kuinka eräs perhe syöttää sorsia, jotka kaakattaen juoksevat leivän murujen perässä. Jostain kantautuu korviini kaunista, rauhallisesti kulkevaa musiikkia, kitaran soittoa. Koitan katsella ympärilleni, mutta en pysty löytämään soittajaa, ehkä tuuli vain kantaa kaiun jostain lammen toiselta rannalta.

                      Sorsat tepastelevat ympäri nurmikoita ja rantaa, osa juoksee kiireesti veteen tullessani lähemmäs. Seassa on myös muutama adoptoitu lokin poikanen ja pari leuhkasti patsastelevaa naakkaa, jotka ovat haistaneet hyvän elannonhankintamahdollisuuden sorsien ruokailutavoissa. Ne katselevat terävillä pikku silmillään kaikkea tarkkaavaisesti ja päästävät vingahtavia ääniään.

                      Kolmannella kierroksella kohtaan jostakin konsertista kotiin palaavia ihmisiä, osa on vielä haltioissaan musiikin lumosta, osa jo selkeästi arkeen ja etenkin arjessa tapahtuvaan juhlimiseen orientoituneina. Yksi elämästään humaltunut ja humalastaan elämöivä vanhempi mies pysäyttää minut. Hän kertoo, että hänelläkin on kaksi tällaista poikaa, ja että hän on taistelija, levitellen käsiään ylpeästi. Nauraen vakuutan hänelle, etten minä ole minkäänsortin taistelija, ja en ainakaan taistele hänen kanssaan. Hämmentävä tilanne päättyy kättelyyn ja hyvien illanjatkojen toivotukseen, ja jatkan matkaani.

                      Aurinko on jo huomattavasti matalammalla, tuuli käy kovempana. Maasta korkkiruuvien tavoin ylös kiertyvät hopeapajut antavat pitkien käsiensä leijua hypnoottisesti tuulen mukana, jään katselemaan sitä pitkäksi aikaa ennen kuin maltan jatkaa matkaani. Kengissäni oleva hiekka hiertää jo ikävästi jalkapohjissani, pienet kivet ovat kertyneet kenkiin kuin huomaamatta.

                      Tulen nurmikolle, jolla Elämän ja Rakkauden Jumalatar istuu kauniina ja säteilevänä, hymyillen minulle lumoavasti. Istun häntä vasapäätä, tyhjennän kenkäni hiekasta, kaivan laukustani yhden kynän, sekä vihkoni, avaan sen ja alan kirjoittaa..