Neuroottinen Jumala

Kävipä kerran niin, että ennen kuin oli aikaa tai paikkaa, oli kulkematta tyhjyydessä kaikkiin mahdollisiin suuntiin leviämättä vain yksi ainoa olento. Jumalan henki oli olematta yksinäisenä, tyhjänä ja tarkoituksettomana ei-missään, tekemättä mitään. Olento on hyvin väärä sana kuvaamaan tätä Jumalaa, koska olento on jotain, mikä on olemassa. Jumala taas ei ollut. Eihän ollut mitään, missä Jumala olisi voinut olla olemassa, eikä ketään, joka olisi voinut tietää hänen olevan olemassa.

Tämä olisi voinut masentaa Jumalaa, mikäli hän olisi voinut tiedostaa tämän. Mutta hän ei tiennyt. Hän vain oli ajattomuudesta yhteen, hän oli olematta suuressa tyhjyydessä, jossa ei ollut olemassa yhtään mitään. Jos hän olisi voinut tuntea, häntä olisi voinut ahdistaa oman toivottoman tilanteensa luonne, mutta hän ei tuntenut mitään. Hän ei kyennyt tuntemaan suruja tai iloja, hän ei kyennyt ymmärtämään tarvetta tällaisille oudoille asioille. Niitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa hänelle. Hän vain oli tekemättä sitä, mitä oli tekemättä parhaiten.

Näin kului ajaton ikuisuus, muuttumattomana, neuroottisena tyhjyytenä vailla minkäänlaista tarkoitusta. Aikaa saattoi yhtä hyvin kulua miljardeja vuosia, tai vain yksi sekunti, koska ei ollut ketään tajuamassa tai mittaamassa aikaa. Sille ei ollut mitään käyttöä, koska sitä ei seurannut kukaan. Jumala vain oli tekemättä mitään, ikuisuuden, kunnes eräänä päivänä paine kasvoi liian suureksi.

Jumala sai tästä kaikesta olemattomuudesta tarpeekseen. Äkkiä hän täyttyi kaikilla kuviteltavissa olevilla asioilla. Hän tunsi! Hän oli! Kaikki asiat, mitä hän kykeni kuvittelemaan, olivat yhtäkkiä olemassa. Hän itse oli olemassa. Koska hän oli olemassa, hänen täytyi olla jossain. Koska hän oli olemassa jossakin, hänen oli täytynyt olla siellä jo jonkun aikaa. Hänen näköpiiriinsä alkoi ilmaantua asioita, aineita, atomeita, kaasuja, rakenteita, pölyä. Mitä enemmän hän asioita kaipasi, sitä enemmän hän niitä loi, laajeten, paisuen joka ikinen hetki suuremmaksi, mielikuvituksen levitessä laajemmalle ja laajemmalle. Tuntui kuin kasvua ei olisi voinut pysäyttää mikään. Se vain jatkui.

Mitä enemmän tuli olemassaolevia asioita, sitä enemmän tuli myös tulkintoja, sitä enemmän tuli mielipiteitä, sitä enemmän tuli tunteita. Jumalan oleva kaikkeus oli jo äärettömän laaja, sillä eihän voinut olla mitään sen mielikuvituksen ulkopuolella. Silti se laajeni yhä, synnyttäen äärettömiä määriä asioita, maailmoja ja uusia sivuhaaroja kaikille näille asioille. Kaikki tämä vain laajeni, kasvoi, jatkui.

Silti Jumala tunsi ytimessään jonkinlaista surkeutta ja masennusta. Vaikka hän oli luonut äärettömän kauniin maailmankaikkeuden, ei sen ulkopuolella tai sisäpuolella ollut ketään, kenen kanssa hän olisi voinut siitä iloita. Missään muualla ei ollut mitään. Missään muualla ei ollut olemassa yhtikäs mitään muuta. Oli vain Jumala ja hänen maailmankaikkeutensa, josta kukaan ei saisi koskaan tietää. Hänen kauneuden maailmansa, joka oli kuin sykkivä sydän irtonaisena ruumiista, vailla minkäänlaista tarkoitusta. Maailma toimi viimeisen päälle hiottujen lakien ja mallien mukaan, mutta ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut tutkia sitä, tehdä havaintoja tai iloita siitä. Ei ollut ketään ajattelemassa ajatuksia.

Jumala laajeni yhä, muodostaen sisällään yhä suurempia ja hienompia kokonaisuuksia, planeettoja, aurinkokuntia, galakseja. Koko ajan hän kaipasi vain enemmän, laajeni pitemmälle löytääkseen jonkun, jonka kanssa jakaa kaiken tämän.

Hänen salaisesta toiveestaan alkoi yhdessä hänen valtavien järjestelmiensä pienessä kivenmurikassa muodostua jonkinlaista alkeellista elämää. Yhtäkkiä tuo jyvänen oli täysin kasvien ja eläinten peitossa. Jumala huomasi sen metelin, riemastui, ja tutki ja tarkasteli kaikkia näitä eläimiä huolellisesti. Hän lähestyi niitä ujosti, yrittäen puhutella dinosauruksia, lintuja ja tiikereitä, mutta mikään niistä ei vastannut hänelle. Mikään niistä ei osannut vastata.

Jumala raivostui tästä suuresti. Hänen kuvittelemansa asiat eivät kyenneet kuvittelemaan uusia asioita, luomaan uutta kuten hän. Hän päätti luoda jotain aivan ainutlaatuista, kostoksi omasta surustaan, kostoksi omasta yksinäisyydestään. Vihan puuskassaan hän loi olennon, joka oli tuomittu kantamaan hänen yksinäisyyttään ja suruaan, elämään yksin maailmassa, josta kukaan ei saa koskaan tietää. Jumala loi ihmisen, jätti hänet yksin kivenmurikalle istumaan, ja jatkoi matkaansa yhä kauemmas ja kauemmas.

Ihminen heräsi maan päällä yksin. Hän löysi naisen, he lisääntyivät, heidän lapsensa lisääntyivät, he lisääntyivät keskenään, tahtoen tuoda tämän ihanan, ihmeellisen viidakon keskelle mahdollisimman monta tietoista olentoa katselemaan ja ihailemaan sen loistoa. Kaikki oli hyvin, ensimmäiset 50 vuotta. He huomasivat, kuinka heistä pisimpään olemassa olleet alkoivat vanhentua, ja lopulta he näkivät hänen kuolevan.

Ihmiset olivat kauhuissaan! Miksi heille käy näin? Miksi he ovat olemassa tällaisessa maailmassa, josta he kuolevat pois? Äkkiä oli luotu jokaikinen kuviteltavissa oleva pettymys, pelko ja mielenhäiriö. Ihmislapset pyörivät paratiisissaan, saman auringon alla, haukkoivat henkeä ja takoivat nyrkeillään maan tomua ja tuhkaa, huutaen ”EI! EI! EI! EI!”, he tunsivat lihansa heikkouden, sydämensä jyskeen aivoissaan, kuinka veri juoksi kohisten pakoon heidän raajoistaan, täyttääkseen aivot pelolla. He olivat yksin maailmassa, paratiisissa kuolemassa.

Siunaus olemassaolosta paljasti kirouksen, jota se kantoi sisällään. Luodessaan elämän, joka osaa arvostaa omaa kauneuttaan, Jumala oli luonut myös kuoleman pelon. Jumalaa ei enää kiinnostanut. Hän oli jo kaukana, singoten itseään yhä pidemmälle äärettömyyteen, tahtoen löytää jonkun kaltaisensa. Häntä ei kiinnostanut enää mikään. Hän oli alun innostuksen jälkeen vaipunut takaisin siihen toivottomaan harmauteen, jossa hän vain suoritti tehtäväänsä, nyt päivästä toiseen, tunnista tuntiin, sekunnista sekuntiin. Hän oli luonut ihmisen kuvakseen, jakamaan kaiken sen pahan, jota hänellä oli kannettavanaan.

Osa ihmisistä koitti hoitaa itseään uskomalla Jumalansa paluuseen, hänen suunnitelmansa hyvyyteen ja lopulliseen pelastukseen tästä kuolemasta. Tämä toimi hetken aikaa, mutta yhä suuremmaksi kasvoi se joukko, joka peläten ja vihaten huusi Jumalansa olevan kuollut, kieltäen hänen koko olemassaolonsa!

Ihminen rakenteli ajan mittaan omia jumaliaan, omia selityksiään tälle kaikelle, koittaen riistää Jumalalta pienimmänkin kunnian kaikesta tapahtuneesta. Salaa he toivoivat Jumalan edes suuttuvan, tulevan takaisin. He toivoivat vihaisen käden kohotusta, jotta voisivat käpertyä uikuttaen nurkkaan ja pyytää anteeksi, nähdä isänsä välittävän heistä. Mutta Jumala ei koskaan enää palannut. Hän oli jo liian kaukana, liian syvällä äärettömyydessä, jotta olisi voinut kuulla näiden äärettömän pienten turhautumisen ilmentymiensä huutoja. Hän oli luonut jo lukemattomia muita vastaavankaltaisia olentoja, lukemattomia muita maailmoja, lukemattomia muita pelkoja ja kuolevia. Hän oli turtunut kaikkeen luomiseen ja olemiseen, kaikkiin niihin ääniin, jotka rukoilivat häntä tulemaan takaisin.

Aikojen kuluessa ihminen alkoi purkaa vihaansa myös itseensä, viiltäen, polttaen, tappaen itseään sisältä päin. Se tuhosi kaiken elävän ympäriltään, koitti hukattaa oman tiedostavan mielensä turruttaviin huumeisiin, yritti hävittää moraalin ja järjen äänen, josta oli tullut yksi ja sama ruikuttava ja alati vastaan hankaava meteli heidän tajunnassaan. Heidän maailmassaan ei enää ollut mahdollista elää moraalin tai järjen mukaan, niin turtuneita hekin olivat kaikkeen olemiseensa.

Vähitellen ihmiskunta hiipui ja sammui, sinnittellen kuitenkin pitempään kuin mitkään muut Jumalan luomat ajattelevat olennot. Ihmisen pelossa kuolla näet sykki myös äärimmäisen vahvana halu elää. Mikään muu hänen luomansa laji ei jakanut tätä halua, vaan he olivat alistuneet vapaaehtoisesti kuolemaan, sammumaan ja häviämään, mutta ihminen puristi pakonomaisesti kiinni kaikista mahdollisuusksista, taistellen selviytymisestään viimeiseen hengen vetoon asti.

Lopulta viimeinenkin ihminen kuitenkin väistämättä hengitti olemassaolonsa ulos. Hänen mukanaan raukesi tyhjiin kaikkien tajuntojen yhteinen perintö, jota kukaan ei ollut enää tulkitsemassa. Hänen mukanaan kuoli ajatus, sana ja kaikki tämän paratiisin lait. Eikä Jumala enää koskaan luonut mitään kuolevaa sen jälkeen.