Runoja.

LIMA

Sun ajatukset,
sun mielipitees
sun totuutes on
pelkkää limaa

niele ne! Niele ne!

Sun mielipitees
sun saavutukses
sun uraputkes on
pelkkää limaa

tukehdu siihen! Tukehdu siihen!

VISVA

Kosketan haavaa
revin irti rupea
se vuotaa visvaa
se vuotaa visvaa!

Vihreää visvaa valuu mun niskasta
vihreää visvaa valuu mun niskasta
Vihreää visvaa valuu mun niskasta
Vihreää visvaa revin mun niskasta

USVA

Kuljen nuorassa päivästä päivään
talutushihnassa taistelen peiliä vastaan
pää on täynnä pelkkää usvaa
ja huominen on täynnä harmaata usvaa

Enkä todellakaan tiedä
mitä vittua mun pitäisi tehdä
kaikki tiet vie pohjalle

Roikun nuorassa tästä eteenpäin
talutushihnassa korisen ilmaa vasten
pää on tyhjä, hengitän usvaa
ja verensekaiset silmät sulkeutuu!

MUSTA

Mun sisällä, sydämen paikalla on reikä.
Se on täynnä pelkoo ja ahdistusta
Maailma murjoo ja rikkoo kaiken
Ja se kaikki vaan putoo syvemmälle.

Pohjalla kaikki on mustaa.

-------------
Pilvet kohosivat rakennusten takaa kuin
purppura savu
rakennukset itse näyttivät raskailta,
harmaanruskeilta betonimonumenteiltä,
jotka sulkivat sisäänsä satoja elämiä
satoja sieluja, menneisyyksiä ja tuhansia tulevaisuuksia.
Näytti siltä, kuin koko maailma olisi tulessa
tuolla jossain.
Olin tietämätön siitä
tietämätön kaikesta
tiesin vain, että minun oli kylmä
jäätävän kylmä sisältä.
Palava maailmakaan ei lämmittänyt mieltäni
siinä tyhjyydessä, joka täytti minun
ja rakennusten välit.
Vaikka lähimpään taloon oli vain parikymmentä metriä
tuntui siltä kuin etäisyys olisi mittaamaton
ja kasvaisi kasvamistaan joka hetki
kaikki tuntui niin suurelta,
massiiviselta,
äärettömältä
Minun ei tarvinnut edes nähdä tähtiä
ymmärtääkseni asioiden mittasuhteet
ja kaikki mitä pystyin tekemään
siinä kylmässä hetkessä
oli vain seistä siinä
ja vetää uusi kylmä henkäys
täyttää keuhkot uudella
kylmällä
tilalla.
---
Valo palaa silmässä
polttaa likaa pois
Kylmä, valkoinen tyhjyys
tuijottaa ikkunoista
eikä ketään ole kotona.
Kukaan ei näe
Kukaan ei ole
Kukaan ei koe.
---
Näin köyhien kannattelevan
luista tornia
jossa rikkaat kilistelivät kalliita lasejaan
ja nauroivat ylimielisesti
kuin naakat kaiken yllä
kylminä talviaamuina.
Heidän torninsa oli arvokkainta käsityötä
samojen kuntoutujien kasaama
samoista kuntoutujista tehty
samojen kuntoutujien kannattelema
kaikki kätevästi rikkaille jumalille sopivilla ehdoilla
ilman vastaväitteitä.
Heillä oli aseet, joita köyhät eivät voineet vastustaa
karenssi ja kurjuus lieassa,
byrokratia suurena kilpenä.
Jumalilla ei ollut mitään hätää,
he eivät haistaneet mitään mätää
vaikka tämän tästä alhaalta kantautui
köyhän huuto läpi luisten luulojen
kaikki oli niinkuin pitää
köyhät siellä
rikkaat täällä
lasit kourassa,
luut läjässä
siivoojat itkivät yksin töidensä lomassa
luullessaan ettei kukaan kuulisi
kaikki oli nöyryytetty,
kaikki oli kurjaa,
eikä kenenkään annettu edes kuolla.
Se oli sirkus
nöyryytys
ja luinen sirkus.
-----------
Kädet auki, asfaltin avaamina
luut juuri ja juuri lihasten häpyyn peittyen
minä kuljen huutaen ja itkien
kuolemaani läpi palavan kaupungin
joka puolella aamu
uusi kirkas päivä
joka loistaa niin etten näe ajatuksiani
ja joka puolella koiria
jotka haukkuvat ja ulvovat niin, etten kuule mitään niiden metelin yli
mutta en välitä.
Jatkan matkaani ja pukeudun oksennukseen,
sen haju saa minut oksentamaan vielä kerran
ja unohtamaan, että muuta voisi ollakaan. Kaikki on kirkasta
kaikki haukkuu
ja minä olen siinä eksyneenä,
kädet auki,
siinä vaan.

Resonanssi.

THE RESONANCE

Nämä kaikki on omistettu äänelle, Resonanssille, mille lie. Sille helvetilliselle pörinälle ja surinalle, joka palauttaa meidän olemassaolomme joskus elämän päätyttyä takaisin siihen yhteen suureen ääneen, joka on olemassaolon lakkaaminen. Minulla ei koskaan tule olemaan kokemusta kuolleena olemisesta, mutta minulla tulee aina olemaan kokemus kuolemisesta. Siitä hitaasta elämästä joka kulkee lävitseni koko ajan, kuljettaa minua varmasti kohti sitä, mikä joskus tulee olemaan minun ja kaiken muunkin olevan lopullinen tila: olemattomuus. Sitä odottaessani näen paljon asioita, se tuo eteeni ja ennen kaikkea mieleeni näkyjä ja visioita, jotka ovat kaikki yhdentekeviä, ja siksi niin kauniita. Koska kaikki nämä näyt tulevat kuolemaan minun kanssani, enkä koskaan tule saamaan niitä ulos itsestäni.

Nämä kuvat muodostavat selkeän tarinan ja kokonaisuuden, joka alkaa alhaalta, uhrauksesta, siitä olemisen pohjasta, jolla on tarve symbolisille tasoille ja merkityksille, siitä olennosta jonka päässä kuvilla ja kielellä on kiistämätön yhteys ja jolle vapautuminen tarkoittaa jonkinlaista oppimisen tietä. Ihminen, joka on vielä kiinni omassa itsessään ja omassa olemassaolossaan, ja kuvittelee tekevänsä suuriakin uhrauksia antaessaan omaansa pois. Mutta se ei vielä ole todellinen uhri, koska ihmisellä on olemassa jokin minä, joka näitä uhrauksia tekee. Pohjalla ja rikottuna ihminen myy vaikka sielunsa saatanalle päästäkseen takaisin yhteiskuntaan kiinni, tai sitten hän hylkää sen ja kääntyy sisäänpäin. Sisäänpäin kääntymistä on kahdenlaista: tiedostavaa ja itsetuhoista. Suurin osa kaikista sisäänpäin kääntyneistä on itsetuhoisia. He eivät voi päästä irti itsestään, koska he kokevat itsensä loukatuksi, kun heitä ei huolittu mukaan siihen leikkiin, mihin kaikki muut pääsivät.

Tiedostavat sisäänpäin kääntyneet taas pyrkivät tavoittelemaan sitä jotain suurta valaistumista, joka tulee aina olemaan ulottumattomissa, mikäli he eivät opi lopettamaan etsimistä. He ovat tietoisia itsestään, ja yrittävät kovasti päästä siitä eroon, tästä on esimerkiksi koko Sartren Inho tehty, ihmisestä joka koittaa päästää irti itsestään, lakata pitämästä itseään kiinni siinä todellisuudessa, jossa hän istuu puiston penkillä. Silti, koska hän yrittää niin kovasti, hän päätyy tekemään enemmän, kuin alunperinkään teki.

Seuraavalla tasolla tapahtuu itsestä irtautuminen, ymmärrys siitä miten kaikki on lopultakin yhtä, koska kuolemassa mitään siitä ei ole enää olemassa. Se on kaikki hetkellistä harhaa, jota pällistellään sen aikaa, kun saadaan itse olla olemassa, ymmärtämättä että on aivan sama, onko se kaikki olemassa, koska se lakkaa kuitenkin. Se on "valaistuminen", ymmärrys rajallisuudesta ja sen rajattomuudesta.

Tämä kuljettaa eteenpäin, kielen värähtelynä, säikeiden värähtelynä, kaiken resonanssina. Kaikki on lopultakin vain yhtä laulua, ei välttämättä munkkien kurkkulaulua ja hyminää, vaan päättymätöntä huminaa, kosmista ääntä joka kuljettaa meistä jokaisen lopulta hitaasti osaksi itseään, me olemme pieniä epäpuhtauksia siiinä suuressa äänessä, joka hajottaa jokaisen tajunnan joskus osaksi itseään. Sen äänen sisällä ihmiskunta on säveltänyt oman pienen välisoittonsa, johon tiede, taide, uskonnot ja kaikki ihmisen kulttuuri kuuluu. Se tekee elämästä niin helvetin hienoa, koska se on meidän itse maalaamamme kuva, pieni pala kuolematonta ja tuhoutumatonta keskellä katoavaa maailmaa. Mitään, minkä me olemme tehneet, ei voi tehdä tekemättömäksi enää koskaan. Hyvässä ja pahassa.