Virtuaalinäyttely

Tässäpä tauluja, joita tänne kämpille on jäänyt pyörimään, sekä kaksi tänään maalattua. Sekä sössötystä. Kaikki taulut on kuvattu järjettömässä sivuvalossa ja olen joissain tapauksissa koittanut kikkailla kontrastin kanssa, että ne näyttäisivät edes vähän paremmilta. Saa niitä tulla pällistelemään tänne meillekin, jos siltä tuntuu. Kahvit tarjoan. Klikkaamalla niitä saa kai isommaksi. Se joka kuuntelee mieluummin taiteilijoiden iänikuisia "mä en haluu selitellä mun tekemisiä, jokainen saa muodostaa niistä oman tulkinnan" sössötyksiä voi jättää tekstit lukematta ja katella kuvia. Totta kai muodostat siitä aina oman tulkinnan, sen perusteella mitä sinun elämässäsi ja psyykkeessäsi on tapahtunut ennen kuin näet kuvan. Se on ihan luonnollista.

Like Music

"Kun myrsky laantuu

ja mieli rauhoittuu

Soita uudestaan

Se happoinen blues."

Tämän maalasin ensimmäisen koskaan maalaamani taulun päälle. Olen tehnyt pohjan itse, sahaillut rimoja ja levittänyt pellavat ja laittanut sen valkoisen möhnän siihen ja kaiken alusta loppuun asti. Jätin ensimmäisestä taulusta näkyviin noiden punaisten raitojen verran.

Vihreät Kalat

 "Vihreät kalat uivat veressä
Eivät ne aina olleet vihreitä
Ne saastuivat omasta kateudestaan
Aiheuttamastaan pahuudesta
Kerran ne olivat kirkkaita
Läpikuultavia
Ne loistivat sateenkaaren väreissä
Kauan ennen saastumista
Ne olivat kauniita
Ne olivat puhtaita
Lampikaan ei ollut kuten nyt
Vihreät kalat tapasivat uida vedessä
Vielä kaksisataa vuotta sitten meri
oli sininen
Ja kuva mustavalkoinen
Nyt kuvassa on värejä
Ja meri on musta ja valkoinen
Kalat ovat vihreitä,
Vesi on värjäytynyt vereksi
Mutta menneisyys on mennyttä
Eikä meri enää vaihda väriä
Vihreät kalat uivat veressä
Näkemättä eteensä
Pakokauhun vallassa
Muistamatta eilistä
Ne ovat niin likaisia
Etteivät edes kalastajat tahdo niitä
Ne ovat niin likaisia
Etteivät ne tahdo edes syödä toisiaan
Ne ovat niin likaisia
Etteivät ne tahdo edes elää."

Tämän maalasin viime keväänä, kun käytiin koulun kanssa katsomassa jotain vaivaannuttavaa nykyteatteriesitystä, jolla oli sama nimi. Vähän sen jälkeen tein tuon Vihreät Kalat levyn, nimen se sai juuri siitä, että ajattelin sen olevan kaikkien mielestä varmasti tekotaiteellista paskaa, kun kaikki biisit on vielä vähän tavallista enemmän improvisoituja, eikä mitään raitaa ole korjailtu yhtään. Mutta meikälle se on vieläkin yksi siisteimpiä juttuja, mitä olen tehnyt. Tuosta taulusta tuli sitten kansi sille. Eräs ihminen näki sen kuivumassa, ja sienipäissään jumitti sitä varmaan 20 minuuttia, kun aurinko hohti siitä aikas voimakkaasti.

Lampaat Susien Vaatteissa

 "Lampaat susien vaatteissa

Kun hampaat menevät aatteista."

Tämän tein joskus viime syksynä, kun kuuntelin Vihreät Kalat uudestaan, ja ajattelin että jos siitä joskus tekisi levynkin, niin olisi hyvä olla parikin eri kuvaa olemassa. Mutta se ajatus on nyt haudattu, koska se vaatii rahaa, ja sitä minulla ei juurikaan ole. Tuo susi näyttää enemmän vihaselta kävyltä.

Deep Blue River

 "And it flows through me
Like a river to the sea
The words, the music
Cosmic radiance
I am here to transmit these emotions
And I think I'm not worthy at all.."

 Kuuntelin Earthin Angels of Darkness, Demons of Lightin ja maalasin tämän niissä fiiliksissä. Mielessäni oli kuva yhdestä jokea kuvaavasta taulusta, jonka äiti maalasi joskus, kun olin pieni, mutta en minä osaa maisemia maalata. Fiiliksiä lähinnä. Minulle tällaiset taulut ovat instrumentaalimusiikkia. Ne ovat paljon mieluisampia, kuin sellaiset, joissa on liikaa ajatusta määräileviä asioita, muotoja ja hahmoja. Ne päättävät jo valmiiksi, mitä niitä pällistelevä niissä näkee, samoin kuin sanat päättävät jo etukäteen, mistä biisi kertoo. Siksi instrumentaalimusiikki on minulle niin tärkeää, se on ennemmin tunnelman värittäjä, joka saa eri tilanteissa ja ympäristöissä aina uuden merkityksen ja ihminen saa antaa sille samalle asialle omaa psykologista kuvakirjaansa vastaavan merkityksen. Ehkä tämä on tullut kaikkien vaikuttimieni, pääasiassa Huxleyn ja Hessen välityksellä Jungilta, mutta olen kokenut sen oman kokemuksellisuuden aina tärkeäksi. Kuuntelin tuon biisin, ja näin päässäni Jalkalan ohi virtaavan pienen joen, mutta Lahden bussiaseman katulamppujen valaisemana. Se oli tämän ajatus, vetää kaksi itsestäni täysin erilaista ja erillistä puolta samaan tauluun.

Kärpäset

"Luulin päässeeni jo irti sinusta
Luulin värähtelyn jo loppuneen
Mutta mitä enemmän rimpuilen
sitä tiukemmin kietoudun sinuun
Minä olen vain hyönteinen
Ja sinä vihaat hyönteisiä
Silti olet seitti
Joka kutsuu niitä puoleensa
Anna anteeksi.
Odotellaan nyt vain sitä
Hämähäkkiä tässä."

Viime sunnuntain tekele, jonka ajatus lähti tuosta nimenomaisesta pätkästä, ja eräästä nimenomaisesta keskustelusta erään tietyn ihmisen kanssa. Se on oikeasti ruskeampi, tässä kohtaa sivuvalo taisi raiskata hommia eniten. 

Roots Bloody Roots

"The blood that runs through me is not my own

The blood is from the past, not my own

The blood that leads my life is not my own.
The blood is strength, I'm not alone."

-Neurosis - A Sun That Never Sets-

Laitoin tämän levyn soimaan ja aloin maalata, nuo nimenomaiset sanat tuosta taas ovat olleet yksi suuri elämänohje minulle siitä hetkestä asti, kun kuulin tuon biisin ensimmäisen kerran, ja se vain vahvistui molempien isovanhempien kuoleman myötä. He eivät koskaan lähde pois. Nimen nyt heitin hatusta juuri tässä äsken, kun Sepultura on aika kova bändi ja vitsi oli meikästä ihan hauska. Ylhäällä on enemmän verta ja alhaalla enemmän multaa. Se on kaikki yhtä ja samaa.

A Sun That Never Sets

 Laitoin tuon Neurosiksen levyn soimaan, ja heti valui tämä ulos. Neurosis on minulle niin voimakas vaikuttaja, niin kertakaikkisen järisyttävän vahvaa ja voimakasta musiikkia, etten voi olla tekemättä jotain kuunnellessani sitä. Se kanavoituu aina johonkin, millä ei välttämättä ole mitään tekemistä sen alkuperäisen lähteen kanssa, jotain mikä tulee jostain pienestä mielikuvasta, jonka se minussa herättää, ja menee siitä eteenpäin aina vain kauemmas ja kauemmas siitä musiikista, joka sen sai aikaan. Se on aivan järjettömän hienoa.

Lopuksi vielä "taiteilija" itse havainnollistamassa miten hölmöltä näyttää lippis päässä.

Resonanssi.

THE RESONANCE

Nämä kaikki on omistettu äänelle, Resonanssille, mille lie. Sille helvetilliselle pörinälle ja surinalle, joka palauttaa meidän olemassaolomme joskus elämän päätyttyä takaisin siihen yhteen suureen ääneen, joka on olemassaolon lakkaaminen. Minulla ei koskaan tule olemaan kokemusta kuolleena olemisesta, mutta minulla tulee aina olemaan kokemus kuolemisesta. Siitä hitaasta elämästä joka kulkee lävitseni koko ajan, kuljettaa minua varmasti kohti sitä, mikä joskus tulee olemaan minun ja kaiken muunkin olevan lopullinen tila: olemattomuus. Sitä odottaessani näen paljon asioita, se tuo eteeni ja ennen kaikkea mieleeni näkyjä ja visioita, jotka ovat kaikki yhdentekeviä, ja siksi niin kauniita. Koska kaikki nämä näyt tulevat kuolemaan minun kanssani, enkä koskaan tule saamaan niitä ulos itsestäni.

Nämä kuvat muodostavat selkeän tarinan ja kokonaisuuden, joka alkaa alhaalta, uhrauksesta, siitä olemisen pohjasta, jolla on tarve symbolisille tasoille ja merkityksille, siitä olennosta jonka päässä kuvilla ja kielellä on kiistämätön yhteys ja jolle vapautuminen tarkoittaa jonkinlaista oppimisen tietä. Ihminen, joka on vielä kiinni omassa itsessään ja omassa olemassaolossaan, ja kuvittelee tekevänsä suuriakin uhrauksia antaessaan omaansa pois. Mutta se ei vielä ole todellinen uhri, koska ihmisellä on olemassa jokin minä, joka näitä uhrauksia tekee. Pohjalla ja rikottuna ihminen myy vaikka sielunsa saatanalle päästäkseen takaisin yhteiskuntaan kiinni, tai sitten hän hylkää sen ja kääntyy sisäänpäin. Sisäänpäin kääntymistä on kahdenlaista: tiedostavaa ja itsetuhoista. Suurin osa kaikista sisäänpäin kääntyneistä on itsetuhoisia. He eivät voi päästä irti itsestään, koska he kokevat itsensä loukatuksi, kun heitä ei huolittu mukaan siihen leikkiin, mihin kaikki muut pääsivät.

Tiedostavat sisäänpäin kääntyneet taas pyrkivät tavoittelemaan sitä jotain suurta valaistumista, joka tulee aina olemaan ulottumattomissa, mikäli he eivät opi lopettamaan etsimistä. He ovat tietoisia itsestään, ja yrittävät kovasti päästä siitä eroon, tästä on esimerkiksi koko Sartren Inho tehty, ihmisestä joka koittaa päästää irti itsestään, lakata pitämästä itseään kiinni siinä todellisuudessa, jossa hän istuu puiston penkillä. Silti, koska hän yrittää niin kovasti, hän päätyy tekemään enemmän, kuin alunperinkään teki.

Seuraavalla tasolla tapahtuu itsestä irtautuminen, ymmärrys siitä miten kaikki on lopultakin yhtä, koska kuolemassa mitään siitä ei ole enää olemassa. Se on kaikki hetkellistä harhaa, jota pällistellään sen aikaa, kun saadaan itse olla olemassa, ymmärtämättä että on aivan sama, onko se kaikki olemassa, koska se lakkaa kuitenkin. Se on "valaistuminen", ymmärrys rajallisuudesta ja sen rajattomuudesta.

Tämä kuljettaa eteenpäin, kielen värähtelynä, säikeiden värähtelynä, kaiken resonanssina. Kaikki on lopultakin vain yhtä laulua, ei välttämättä munkkien kurkkulaulua ja hyminää, vaan päättymätöntä huminaa, kosmista ääntä joka kuljettaa meistä jokaisen lopulta hitaasti osaksi itseään, me olemme pieniä epäpuhtauksia siiinä suuressa äänessä, joka hajottaa jokaisen tajunnan joskus osaksi itseään. Sen äänen sisällä ihmiskunta on säveltänyt oman pienen välisoittonsa, johon tiede, taide, uskonnot ja kaikki ihmisen kulttuuri kuuluu. Se tekee elämästä niin helvetin hienoa, koska se on meidän itse maalaamamme kuva, pieni pala kuolematonta ja tuhoutumatonta keskellä katoavaa maailmaa. Mitään, minkä me olemme tehneet, ei voi tehdä tekemättömäksi enää koskaan. Hyvässä ja pahassa.