Kristallimaa

Sukelsin läpi elämän pinnan
peilin toiselle puolen
nahalla, lihalla maksoin sen hinnan
joka sielulta pyydettiin
ja vähitellen näin todeksi sen
on kiirastuli ikuinen
ja kärsittyäni siellä ikuisuuden
saavuin sen toiselle puolen

Toisella puolen ol kristallimaa
jossa liskojen jumala valtaa kantaa
kantamatta kaunaa tai kaipaamatta
Takaisin lihaan ja nahkaan
mun sieluni kulki siel kuin unessa
läpi suuren kristallimaan

Saavuin portille liskojen jumalan
se humalassa oli kai
Se tarjosi mullekin viskiä vain,
ja tyrkytti sikareitaan
Mut koska en polta ja koska en juo
mä äkkiä raivostuin,
mä tumppasin sen silmään sikarin,
ja liskojen jumala huusi vaan

"kuka oot sä saatanan kuolevainen,
miten kehtaat tehdä näin?
Täällä minä oon jumala
ja sinä oot hyönteinen vain
Sut kengällä voisin mä murskata,
jos niin tahtoisin!"

Mut samalla hetkellä sieluni mun
repi silmän päästä sen,
nyt sokea jumala viimeinkin
oli myös kuolevainen
Rikoin viskipullon ja sirpaleet sen
tunkeutui aivoihin kuolevaisen,
se koris hetken, hiljeni sitten
ja mä pois pakenin.

Juoksin läpi koko kristallimaan
se mahtui pieneen marmorikuulaan
ja kaikkeus sen jälkeen oli hiljainen,
seisoin äärellä ikuisuuden.
Tunsin tuulet avaruuden
ja näin eessäin tyhjyyden.

Kun kuoleman verhoon mä kietouduin
oli ajatus mielessäin mun
En koskaan saa tietää, mikä tarkoitus on
tän sielun seikkailun.
Ja hiljalleen verhoon mä liukenin
koska tajunta tahra on vain
Mä siihen kankaaseen tukehduin
ja viimeinkin rauhan sain.

Älä Välitä, Vaik' Ihmiset Sulle Virnuaa

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Hänen onnensa katkesi kuitenkin lyhyeen, sillä hän näki sataman väen tungoksessa mustapukuisen poliisimestarin. Hän ajatteli, ettei tämä voinut mitenkään olla kiinnostunut hänestä, mutta heti poliisin huomattua hymyilevän nuoren miehen kasvot hän lähti kulkemaan suoraan tätä kohti. Äkkiä nuorukainen huomasi ympärillään muitakin poliisin asuun sonnustautuneita miehiä. Huvittuneena hän kerkesi panna merkille, että useimmilla näistä oli viikset.

                             Hänet oli saarrettu, eikä mitään ollut tehtävissä.  Hän yritti paeta, mutta väkeä oli liikaa ja poliisit saivat hänet kiinni heti. Yksi heistä löi häntä pampulla päähän niin, että hän putosi polvilleen maahan, toinen oli jo laittamassa hänelle käsirautoja ennen kuin hänen polvensa osuivat katuun. Ihmiset tekivät välittömästi tilaa, kerääntyen ringiksi tapahtumien ympärille, nähdäkseen paremmin.

                             Poliisimestari tuli hänen eteensä ja luki hänelle syytteen kuuluvalla äänellä: ”Josef Lang, teidät on pidätetty epäiltynä Hermann Schultzin taposta Frankfurtissa 6. kesäkuuta 1900. Lisäksi meillä on syytä epäillä, että yrititte pyrkiä maahan väärennetyillä papereilla ja oleskelette täällä laittomasti.”

                             ”Mistä te minut muka joksikin murhaajaksi epäilette?! ” Josef kysyi epäuskoisena ja vieläkin hieman lyönnistä sekaisin. ”Minä olen Hermann Schultz, ihan totta!”

                             ”Älkää jauhako paskaa, herra Lang, virkaveljemme Saksasta ilmoittivat tulostanne jo etukäteen. Olitte todistajan silminnäkijähavainnon mukaan kerskuneet baarissa kovaan ääneen, miten lähdette uuteen maahan kyseessä olevan asianajaja Schultzin papereilla ja jätätte kaiken menneen taaksenne. Lisäksi laivan henkilökunta, joka oli tietoinen läsnäolostanne, sähkötti meille tarkat tuntomerkkinne ennen maihin saapumistanne!”

                             Poliisit retuuttivat hänet kovakouraisesti ja naureskellen asemalle, kuljettivat häntä sellirivistön ohi. Muut vangit tuijottivat häntä vaimean uteliaina, kuitenkaan kiinnostumatta edes huutelemaan tulokkaalle mitään halventavaa. Vartijat avasivat yhden kalterioven, heittivät hänet selliin ja jättivät sinne. Metallikalterisen oven kylmä ja raskas kirskahdus ja sitä seuraava pamaus soi kivisessä kopissa pitkään, eikä hölmistynyt Lang voinut tehdä juuri muuta kuin tuijottaa kaltereita ihmeissään.              Vastahan hän oli ollut vapaa mies ja.. Vastahan.. mitä? Kaikki tuntui hänestä niin absurdilta, ettei hän saanut siitä mitään otetta. Oliko hän oikeasti ollut niin tyhmä, että oli kerskunut baarissa näyttävästi? Koko homma tuntui hänestä jotenkin hämärältä, mutta hän muisti kyllä olleensa humalassa. Ajatukset, muistot ja valheet kietoutuivat hänen päässään yhdeksi isoksi köydeksi, joka tuntui kietovan solmun hänen kaulansa ympärille ja sinetöivän koko homman.

                             Hän oli varma, että tämä olisi hänen loppunsa. Hän joutuisi pakkotyöhön tai mestattavaksi, tai hänet lähetettäisiin takaisin kotiin mestattavaksi. Hän oli varma, ettei hänelle olisi enää pelastusta. Vartija toi ruokaa, kuivan leivän palan, keittoa ja vettä, jotka erotti toisistaan lähinnä siitä, että toinen oli lautasella ja toinen lasissa. Molemmat näyttivät yhtä likaisen rasvaiselta.

                             ”Et sitten sotke siellä..” Vartija tuhahti hänelle ja jatkoi ruoka-annosten jakamista muihin selleihin. Käytävän toisella puolella Josef näki omituisen näköisen, harmaantuvan punapartaisen ja –hiuksisen miehen. Tämä katseli häntä kiinnostuneena, mutta hiljaisena. Mies jyrsi hänelle annettua leipää, mutta jätti veden ja keiton koskematta. Tarkemmin katseltuaan Josef huomasi tämän olevan nälkiintynyt. Heidän katseensa kohtasivat ja katosivat jonnekin selliensä seinille. Molemmat miehet vetäytyivät omiin oloihinsa punkkiinsa.

Päivät kuluivat. Josef alkoi hitaasti hyväksyä tilanteensa, etenkin kun sheriffi kävi tasaisin väliajoin päivittämässä hänelle tilannetta, hänet hirtettäisiin joka tapauksessa, parhaassa tapauksessa ilman oikeudenkäyntiä, sillä joku nouseva kiihkomielinen poliitikko tahtoi tehdästä hänestä ennakkotapauksen vaarallisena laittomana maahanmuuttajana. Hänestä oli maalailtu kuvaa hurjana olentona, Vanhan Maailman Villinä, joka ei säästäisi ketään, jos pääsisi vapaaksi. Kuka tahansa, joka näkisi pienikokoisen Langin omin silmin nauraisi varmasti itsensä tärviölle tuollaisen ilmauksen jälkeen  ja saattaisi jopa kyseenalaistaa  sen, josko tuollainen rääpäle kykenisi tappamaan ketään alunperinkään.

                             Ei hänen vankeutensa sentään aivan helvettiä ollut. Hän tutustui vastapäisen sellin kaveriin, joka tunnettiin Vanhana Willienä. Hänet oli pidätetty julkijuopottelusta ja huoraamisesta, hänen oikeudenkäyntinsä saataisiin järjestettyä tällä aikataululla muutamissa viikoissa, mikä sai Langin pohtimaan omaa tilannettaan hieman synkeämmin.  Willien jatkuva pään rääpiminen teki kuitenkin kaikesta vähän kevyempää, usein hän saattoi lauleskella kuljeskelevilta neekereiltä oppimiaan lauluja saadakseen ajan kulumaan. Vaikka hänen äänensä oli viinan pilaama ja rujo, laulu sai Josefin lähes aina hyvälle tuulelle. Hän pyysi Willietä opettamaan hänelle joitakin niistä lauluista, ja välillä koko kivinen käytävä raikui heidän epävireisistä duetoistaan.

                             Myös vanginvartijan asenne häntä kohtaan lientyi hänen nähtyään nuoren miehen ahdingon.  Hän ei jaksanut vaimentaa miesten yhteislaulutuokioita, koska ne tuntuivat piristävän hieman koko käytävän ilmapiiriä. Toisinaan hän jopa pysähtyi hetkeksi juttelemaan Josefille kaltereiden läpi, vaikka saikin kuunnella toiselta puolelta Willien naljailua siitä miten muut saivat odottaa ruokaansa, kun yksi sai erityiskohtelua. Vartijan nimi oli Buck, hänellä oli ollut suunnilleen Langin ikäinen poika, joka tosin oli paennut hänen luotaan vuosia sitten. Hänellä oli tapana toisinaan vähän ryypiskellä ja saattoi äityä vähän turhan kovakouraiseksi lastansa kohtaan, mistä syystä tämä oli sitten ottanut hatkat. Nyt hän tuntui näkevän Langissa mahdollisuuden jonkinmoiseen hyvitykseen ja ajatteli edes tehdä tämän viimeisistä päivistä siedettävät.

                             Ruoka ei siltikään parantunut, Josef söi vähänlaisesti ja laihtui nopeasti.  Parissa viikossa hänen naamansa oli jo lähes yhtä karvainen, kuin Willien turpa käytävän toisella puolella. Välillä tämä huutelikin pilkatakseen kurnuttavalla äänellä:

                             ”Hei poju, haluutko nähä peiliin? Kato vaan, kaikki vangit näyttää samalta kumminki heti viikon päästä!”

                              ”Hei, Buck! Ootko sä vaihtanu pojun johonki gorillan pentuun? Lähtikö Lang sirkukseen sen tilalle, mitä? Mitähän sheriffi tekee, ku saa kuulla tästä, ei sulle hyvä heilu..”

                             Erään kerran sheriffi sattui olemaan vierailulla Buckin luona juuri Willien hauskuuttaessa vankeja tähän tapaan. Sanaakaan sanomatta hän käveli Willien sellin eteen, mies kalpeni silmin nähden niin paljon, että Josef olisi voinut vaikka vannoa vähänkin punaisen hilpaisevan hänen hiuksistaan jonnekin varpaiden päähän asti karkuun.  Sheriffi avasi sellin oven, löi miestä niin, että tämä heilahti jonnekin häkkinsä toiseen päähän, sulki oven ja lähti pois.

                             Sheriffin mentyä Buck tuli tarkastamaan Willien pahemman, näkyvän vamman varalta. Hän ei löytänyt mitään, käski tätä pitää jatkossa turpansa kiinni, ja lähti hakemaan vankien iltaruokaa. Willie katsoi Josefia vakavana ja liikahtamatta niin kauan, että tämä vaivaantui.

                             ”Oikeastaan tää on sun syys poika. Suahan tässä pitäis läimäyttää ympäri korvia. Antaiskohan Buck käydä siellä...” Hän lopetti lauseensa uhkaavaan, pitkään hiljaisuuteen, jonka jälkeen hän räjähti äänekkääseen nauruun. Josefkin nauroi hieman vaikeana. Vankeus aika ei todellakaan ollut hänelle mitään mieleistä herkkua, jota hän olisi lusikoinut innokkaasti naamaansa, toisin kuin se tuntui Willielle olevan. Oikeastaan se oli hänestä melko samanlaista, kuin vankilassa tarjottava keitto, rasvaista, likaista ja oksettavaa. Ainoa, mikä toi hänelle lohtua oli laulaminen. Se oli ainoa asia, mistä hän oli vankeudelleen kiitollinen, sitä ennen hän ei ollut koskaan laulanut. Vaikka Buck ei kehdannut myöntää sitä kenellekään, pojan ääni oli hänestä niin kaunis ja korkean sointuva, että se sai hänet toisinaan jopa itkemään. Se toi hänen mieleensä häkkiinsä suljetun linnun, jonka ainoana ilona oli livertää sydäntäsärkevän kauniisti...

Eräänä yönä se sitten tapahtui. Willie ja Josef olivat aavistelleet pahaa jo illalla, kun Buck oli passitettu matkoihinsa ja hänen tilalleen oli istutettu ilkeän näköinen  nuorempi vartija. Tällä oli mustat, lyhyet hiukset, kookas nenä ja vahvat kulmakarvat, hän oli melko lyhyt, mutta vahvarakenteinen ja häneltä puuttui vasen etusormi. Willie oli tietysti heti yrittänyt nälviä tulokasta tästä vammasta, mutta tämä oli työntänyt vasemman keskisormensa hänen silmäänsä ja läimäyttänyt niin lujaa perään, että Willie oli pudonnut polvilleen. Se oli hiljentänyt kaikkien vankien sellit välittömästi.

                             Josef oli ollut varma, että nyt se tapahtuisi. Hänet hirtettäisiin ilman oikeudenkäyntiä ja vailla mitään mahdollisuutta puolustaa itseään. Hän kuuli ihmisjoukon huudot ja kohinan, tunsi sen painostavan massan ja murhanhimoisen hengityksen jo kauan ennen kuin näki yhtäkään heistä. Miten ihmisyys saattoikaan olla näin kurjaa? Millaista joukkoa tässä maassa asui, jos he sallivat tällaisen vääryyden tapahtua? Millaiset ihmiset tekivät tällaista?

                             Koko laitos muurattuine kivineen tuntui nitisevän jännityksen kitkasta ja odotuksesta. Joku vanki huusi jo näkevänsä soihtuja pienestä ikkunastaan. Muut vangit tietysti hätääntyivät huomattavasti tämän tapauksen edellä, jokainen oli varma, että lähtö oli tulossa juuri hänelle. He paukuttivat kaltereitaan ja huusivat, ihmisjoukon kuhina kuului jo selvänä. Vartija tuli Josefin oven eteen ja virnuili hänelle julmasti. Hän avasi sellin oven juuri, kun puinen ovi käytävän päässä lähes räjähti auki, virraten sisään ihmisiä, jotka vain vaivoin hillitsivät intoaan julkisen lynkkauksen edessä.

                             Ihmisjoukon kärjessä kulki hyvin pukeutunut pitkä hahmo, irlantilais-syntyinen Frank Banfield. Hän oli vaikuttavan karismaattinen, mutta julma mies, joka tavoitteli seuraavan kaupungin pormestarin virkaa. Hän oli luvannut kitkeä koko kaupungin laittomista maahanmuuttajista, murhaajista, raiskaajista ja syöpäläisistä, puhdistaa kadut niistä aineksista, jotka eivät hyödyttäneet yhteisöään millään tavalla. Tästä syystä Josef Langiksi tunnistettu laiton maahanmuuttaja, oletettu murhamies, osoittautui hänelle täydellisen sopivaksi kohteeksi.

                             Vartija otti Josefin kädet, taittoi ne selän taakse ja laittoi rautoihin, potkaisi tätä takapuoleen, jolloin hän horjahti ulos sellistä, suoraan Banfieldin käsiin. Mies otti hänet kiinni, katsoi halveksivasti silmiin ja sylkäisi tätä kasvoihin. Josef sylkäisi heti takaisin hänen kasvoihinsa, osuen vielä auki roikkuvaan suuhun ja saaden miehen kakomaan. Mitä hävittävää hänellä olisi?

                             ”Hyvä poju, tappele vastaan! Älä anna niiden lynkata ittees!” Willie nauroi ja kannusti, roikkuen häkkinsä kaltereissa, kuin apina. Hän alkoi laulaa sydämensä pohjasta asti täydellä voimalla laulua, jonka oli opettanut Josefillekin heti alkajaisiksi:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             On syytä muistaa tää, vain tosi ystävä vierees jää,

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa.

                             Äitis saattaa susta juoruilla,

                             Veljes ja siskoskin varmana,

                             Vaik’ kuinka muuttua koittaisit

                             Ne susta jauhaa siltikin,

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa...”

Willien ääni jäi kuulumattomiin väkijoukon metelin alle, mutta Josef, jota kannettiin nyt kovakouraisesti retuuttaen, lauloi loput laulusta lähes karjuen, huutaen niitä kivisille seinille ja sitten kylmälle yölle, taivaalla kelluvalle täysikuulle ja ihmisten pelottaville soihduille:

                             ”Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa

                             Ne koittaa sua pompottaa,

                             Ne sua ympäriinsä juoksuttaa,

                             Kun selkäs kääntää uskallat,

                             Ne heti sut murskaavat

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa

                             Älä välitä, vaik’ ihmiset sulle virnuaa!”

Tätä laulaen syntipukkia kannettiin läpi pimeän yön kohti kaupungin keskellä sijaitsevaa hirsipuuta, ihmiset yrittivät vaimentaa häntä, sohivat soihduillaan uhkaavasti häntä kohti ja huusivat, kuin hurmion vallassa salaisiin menoihinsa kerääntyneet noidat. Josef ei enää pelännyt, hän oli valmis kuolemaan, hyväksynyt kuolevaisuutensa ja kohtalonsa. Viimeisellä hetkellä hänet täytti valtava rauha.

                             Josef värähti vähän nähdessään pyövelin ja köyden muutaman soihdun valaisemana. Kaikki oli valmiina, odottamassa häntä. Hän lähes murtui sillä hetkellä, mutta aloitti laulunsa alusta peittääkseen epävarmuutensa. Hänen oma äänensä antoi turvaa ja suojaa, kuljetti hänet pois koko tuosta pelottavasta ja ihmeellisestä tilanteesta, kauas kaikesta järjettömyydestä takaisin Frankfurtin kaduille, jotka hän oli tuntenut kuin omat taskunsa.

                             Hän muisti erään hotellin aulassa istuvan vanhan miehen, joka oli joskus tarjonnut hänelle tupakin tai pari hänen sattuessaan kulkemaan yöaikaan siitä ohi. Tämä oli silmälasipäinen, möhömahainen herrasmies, joka otti asiakkaat vastaan omalaatuiseen tapaansa, joskus istuen kaksikin täyttä minuuttia lukemassa lehteään, vaikka potentiaalinen asiakas röhisi vieressä kärsimättömänä. Lisäksi asiakkaat saattoivat röhiä siksikin, että hän poltti ketjussa, jatkuvasti, koko aula kylpi tupakinsavussa, vaikka siellä ei olisi ketään muita hänen lisäkseen ollutkaan.

                             Tuo mies oli kerran tokaissut hänelle ohimennen, että oli aivan sama, miten pitkään tai miten kauas ihminen juoksisi omia ongelmiaan pakoon, meistä kaikista tulee, kuitenkin vain maan multaa.

                             Napakka lyönti takaraivoon palautti Josefin todellisuuteen, häntä retuutettiin väkisin ylös huonosti tehtyjä portaita, epätasaiselle lankkulavalle. Ilmeisesti kukaan ei ollut saanut valituksia siitä, miten hätäisesti hirsipuu oli kyhätty, kun useimmat asian merkille panijat tavallisesti kuolivat hyvin äkkiä huomionsa jälkeen. Josef mietti mielessään, että mitä jos he päättäisivätkin hirttää jonkun reippaasti yli satakiloisen, ja koko paska vain romahtaisi sillä hetkellä, kun luukku aukeaa? Hän nauroi ääneen ajatukselle, ja ihmiset luulivat hänen seonneen.

                             Lopulta hän seisoi siinä, luukun päällä, köysi kaulassaan, Banfieldin ja pyövelin seurassa. Banfield piti patrioottista palopuhetta, liikuttuen omista sanoistaan ja heilutellen käsiään dramaattisesti. Lang oli ylpeä siitä, etteivät hänen maanmiehensä tulisi koskaan enää lähtemään tuollaisten kansankiihottajien matkaan. Rautakanslerin muisto tulisi toki leijumaan hänen kansansa yllä, mutta sekin pitäisi osaltaan huolen siitä, etteivät tuollaiset saastat pääsisi enää vallan kahvaan.

                             Banfield pääsi ylidramaattisen ja puuduttavan puheensa loppuun, kääntyen kohti Langia, tiedustellen tämän viimeisiä sanoja. Ei ollut puhettakaan siitä, että hän saisi puolustautua, hän oli syyllinen ja hän olisi Banfieldin aatteen uhri, symbolinen muistomerkki puhdistuksesta ja siitä, että lupauksille oli olemassa myös kate.

                             Josef Lang kohotti hartiansa ylös, katsoi Banfieldiä uudenlainen uhma silmissään. Hän veti syvään henkeä ja alkoi lausua juhlallisesti viimeisiä sanojaan:

                             ”Meistä kaikista tulee maan mult-” Pyöveli oli vetänyt kärsimättömänä vivusta ja katkaissut hänen lauseensa äkilliseen korinaan. Josef Lang tanssi  hetken aikaa narun päässä, kuin sähköiskun saanut muurahainen, kunnes lopulta tukehtui ja jäi keinumaan narahdellen.

                             Ihmiset hurrasivat, Banfield kumarteli ja otti suosionosoituksiaan vastaan. Jotkut heittelivät roikkuvaa ruumista vielä kivillä, sitten kaikki menivät nukkumaan ja ruumis jätettiin killumaan siihen kolmeksi päiväksi, varoittavana merkkinä kaikille muille syöpäläisille...

Varo Askeltasi.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki meri-ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Jonottaessaan kannella laskusillalle pääsyä hän malttoi hädintuskin odottaa vuoroaan astua uuteen elämäänsä, jonka värit vetivät häntä jo kutsuvasti puoleensa. Hän oli niin innoissaan, että liukastui laskusillalla huomaamatta jääneeseen lokin paskaan ja putosi mereen. Hän tunsi veden kylmän sylin ottavan hänet vastaan pehmeästi, vetävän hänet saman tien pohjaan, kuin kiven. Sillä hetkellä hänen mieleensä tuli ajatus, että olisi lapsena kannattanut opetella uimaan. Hän panikoi, veti keuhkonsa täyteen vettä ja hukkui.

Käärme

Käärme ryömi mahallaan paratiisin puutarhassa. Se kulki hitaasti ohi sinisten laguunien, loputtoman vihreiden havumetsien ja elämäntäyteisten, läpitunkemattomien viidakoiden. Joka puolella se kohtasi elämää ja eläimiä, täydellisia eläinten kuvia, virheettömän sileäturkkisia tiikereitä ja valtavia elefantteja, jotka elivät täydellisessä harmoniassa keskenään. Leijonat eivät syöneet seeproja, niiden ei tarvinnut, sillä tässä paratiisin puutarhassa kenenkään ei tullut nälkä tai jano, ei ollut puutetta tai kärsimystä. Ei kenelläkään muulla, kuin käärmeellä.

                      Käärme oli vuosituhansia sitten tuomittu ryömimään tomun ja tuhkan seassa, matalimmaksi kaikista paratiisin olennoista, koska hän oli johdattanut ihmisen rikkomaan luojansa tahtoa vastaan. Silti tämä merkillinen jumala oli päättänyt karkoittaa ihmiset paratiisista, vaikka tämä luomistaan matalin ja moraalittomin oli heidät syntiin johdattanut. Hän oli kyseenalaistanut jumalan käskyä, hän oli istuttanut ajatuksen Eevan aivoihin, hän oli johdattanut tämän Hyvän ja Pahan Tiedon Puulle, hän oli ehdottanut tajunnan laajentamista ja ymmärryksen kasvattamista. Hän yksin oli sopeutumaton ja kapinallinen, ihminen vain tyhmä ja helposti johdateltavissa.

                      Käärme ryömi väsymättä, hämmentyneenä ja mietteliäänä läpi jumalaisen väriloiston, kaikkien sateenkaarten molempiin päihin ja pidemmälle, läpi valtavien merten ja kylmien vuoristojen, joiden kauneus olisi varmasti miellyttänyt kenen tahansa silmää, jos hänellä olisi ollut aikaa pysähtyä niistä nauttimaan. Mutta Käärme ei nähnyt mitään tästä kauneudesta, sillä häntä askarruttivat suuremmat ja vaikeammat asiat.

                      Lopulta hän saapui valtavan unikkopellon laitaan. Tuon kirkkaan, punaisen kirjavan pellon keskellä seisoi Metsien Metsä, jossa kasvoi tarkkaan vartioitu Hyvän ja Pahan Tiedon Puu, joka oli syntiinlankeemuksen jälkeen suljettu ja jätetty hoitamatta. Sen hedelmät olivat aikaa sitten kuihtuneet ja sen oksat kuivuneet, paitsi sen latva, jonne jumala oli rakentanut itselleen tönön, säälittävän ja vaatimattoman lautamörskän, jossa hän yhä suri ihmisen menetystä, eikä suostunut tulemaan alas. Tuo latva hohti kirkkaana tiedosta ja viisaudesta, mutta myös sen varjot olivat syvemmät, kuin mitkään muut varjot luomakunnassa. Siellä odotti jokainen uusi tuhoase, jokainen kone, jolla pystyi tekemään luomakunnan tyhjäksi ja tarpeettomaksi.

                      Unikkopelto tuoksui oopiumille, täällä jokainen nuuhkaisu oli kuin täysi annos puhtainta mahdollista heroiniia. Käärme tunsi sen, ja ajatustensa painosta huolimatta antoi sen typerryttää itsensä ohikiitäväksi hetkeksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut antaa periksi nautinnoille, se ei koskaan ollut kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oli terävämielinen ja tarkkanäköinen kyseenalaistaja, joka ei tahtonut vastauksia ilman selityksiä, ei auktoriteettia ilman kunnioitusta. Nyt hän oli ryöminyt vuosituhansia epätietoisen hämmennyksen vallassa, tuntien syyllisyyttä ja halveksien itseään sen johdosta, mitä oli tapahtunut silloin kauan sitten.

                      Miksi hän oli saanut jäädä, ja ihmisen oli mentävä? Mikä sai jumalan rankaisemaan ihmisiä, eikä häntä? Ehkä jumala raivostui nähdessään itsensä, oman kuvansa, olevan niin helposti harhaanjohdettavissa ja eksytettävissä. Ehkä hän raivostui itseensä enemmän, koska oli luonut ihmiset olennoiksi, joissa eli kyky hairahtua. Miksi hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä kaikkea? Eikö hän kyennytkään näkemään niin kauas tulevaisuuteen, että olisi voinut ennakoida tämän? Ja jos hän kykeni, miksi hän loi ihmisen paratiisin puutarhaan alunperinkään, jos tiesi että tulee karkoittamaan heidät pois, tuottamaan heille tuhansia vaivoja ja kärsimyksiä? Eikö se vaikuta kaikenkaikkiaan vähän kohtuuttoman julmalta ihmistä kohtaan?

                      Käärme tahtoi tavata jumalan, joka oli siitä lähtien mököttänyt ylhäisessä korkeudessaan, vihaten ihmistä ja itseään ihmisessä. Toki sen jälkeen monesti ihminen on luullut jumalan vaikuttaneen historiansa kulkuun, mutta jos he kykenisivät näkemään läpi kaikista niistä veriteoista, joihin tämä ”jumala” on syyllistynyt, he voisivat huomata sen olleen vain ja ainoastaan Perkeleen työtä.  Hän tulee luoksenne kauniissa vaatteissa ja kalliiden lahjojen kera, mutta jos pitäisitte katseenne hänessä, ettekä hänen lahjoissaan, voisitte huomata viitan alla vilahtavan hännän tai sorkan satunnaisen kopsahduksen.

                      Paholainen on esitellyt ihmiselle suuria viisauksia, Hyvän ja Pahan Tiedon valoja, vain jotta voisi johdattaa ihmisen syvemmälle niiden varjoihin, ydinpommeihin ja suurimpaan mahdolliseen tuhoon. Ihminen on kulkenut lampaan tavoin talutushihnassa, luovuttaen raajojaan aina kun paholaisen on tullut vähänkään nälkä, uskoen vuotavansa verta Jeesukselle ja pelastukselle. Niitä harvoja, jotka ovat nousseet pystyyn huutamaan asioiden todellista laitaa, he ovat kivittäneet kilpaa hengiltä, syöttäneet leijonille ja leimanneet hulluiksi.

                      Käärme kohtasi unikkopellossa perhosen toukan. Perhosen toukka pyöri unikon lehdissä, nuuskien ilmaa ja pudoten aina takaisin maan tasalle, josta se aloitti hitaan kohoamisensa, kunnes oopiumin tuoksu kävi taas liian pyörryttäväksi ja pudotti hänet takaisin maan tasalle.

                      ”Mitä sinä oikein teet?” kysyi Käärme ihmeissään. Perhosen toukka kääntyi katsomaan häntä melko matalalta lehdeltä puoliksi suljetuin silmin, ja putosi takaisin multaan. Se huusi kovaan ääneen, nousi hitaasti pystyyn puistellen itseään, ja mulkoili Käärmettä vihaisesti.

                      ”Katso nyt! Sinun takiasi minä putosin taas maahan! Sinun syysi! Sinun syysi!” Se huusi kimeällä, riitasointuisesti soivalla äänellä.

                      ”Mitä sinä oikein teet?” kysyi Käärme uudestaan. ”Mihin sinä oikein olet menossa?”

                      ”Minnekö olen menossa?! Miltä näyttää?! Minä kiipeän ylös ihanan unikon kukkaan, jotta voin koteloitua, aloittaa uuden elämäni kauniina Perhosena, kauneimpana ja ainutlaatuisimpana kaikista olennoista!” perhosen toukka raivosi, ihastuneena omista näyistään.

                      ”Minusta näyttää vähän siltä, että, anteeksi vain, yrität jotain mahdotonta. Aina kun pääset vähänkin maan pinnan yläpuolelle, jonne tuuli kuljettelee oopiumin tuoksuaan vähänkin vahvemmin, et voi vastustaa sen kiusausta ja putoat takaisin pohjalle. Eikö olisi helpompi rakentaa kotelonsa vähän alemmas, jotta pääsisit aloittamaan elämäsi Perhosena äkimmin?” Käärme yritti havainnollistaa, luullen auttavansa toukkaa.

                      ”Ei, Ei, Ei, EI!” toukka takoi maata niin, että hiekka pölisi. ”Minun täytyy päästä unikon kukkaan, muuten kaikki on turhaa! Ja nytkin, nyt olisin onnistunut ellet sinä olisi tullut häiriköimään siihen, senkin luikero! Aina joku muu tulee minun ja onnistumiseni väliin, muut estävät minua pääsemästä ylös asti, milloin se on Myyrä moraalisaarnoinensa tai joku ohi luikerteleva mato! Aina joku muu!” toukka vaikeroi kohti taivaita. Tuuli toi oopiumin tuoksun taas alemmas, sen nenään, ja se värähti hyvästä olosta. Se kääntyi katsomaan käärmettä laiskoin silmin.

                      ”Mistä me nyt taas puhuimmekaan...? Ai niin... Ne.. Muut. En koskaan...minä”

Käärme katsoi toukkaa, eikä voinut estää säälin tuntemuksia. Oli aivan sama tulisiko toukasta koskaan perhosta. Luultavasti ei. Se jatkaisi kiipeämistään ja putoamistaan, koska ei osannut tehdä muutakaan, se putoaisi ja kiipeäisi uudelleen, kunnes kerran putoaa liian korkealta. Sillä on ikuisuus aikaa. Se on käyrä, joka lähestyy nollapistettä saavuttamatta sitä ikinä.

                      Käärme jatkoi matkaansa toukan sylkiessä kaikkiin käsiinsä ja lähtiessä taas laiskasti kiipeämään ensimmäistä kortta pitkin ylös pystysuoraa seinäänsä. Käärme ryömi rauhallisesti  eteenpäin, eihän hänellä ollut kiire paikassa, jossa ei varsinaisesti ollut aikaakaan. Hän rauhoittui vähän ja ihasteli ohikulkiessaan jokaista unikkoa, pysähtymättä kuitenkaan nuuskimaan ilmaa kielellään. Sillä käärme tiesi, että paratiisiinkin voi jäädä vangiksi, mikäli ei ole varovainen. Mikäli unohtaa itsensä ja oman mielensä, ja hukuttautuu yhdeksi sen kanssa. Paratiisiin Käärme ei kuulunut, mutta eipä häntä oltu viskattu sieltä uloskaan.

                      Aikansa madeltuaan se kuuli maan alta kumeaa huminaa ja räminää. Se pysähtyi ihmettelemään ja aistimaan värähtelyä. Humina ja värähtely ja räminä kovenivat kovenemistaan, kunnes se yltyi jopa pienimuotoiseksi jylinäksi. Äkkiä maan alta puski esiin hurjana pyörivä poran terä, jota seurasi juomatölkin kokoinen, monimutkaisen näköinen höyrykone, joka suhisi ja rämisi ja kolisi äänekkäästi. Se kulki pienillä piikikkäillä pyörillä ja näytti olevan viimeistä piirtoa myöten täydellisyyteen asti hiottua työtä. Jokainen mitta oli laskettu oikein ja rakennettu huolella ja tarkkuudella. Kone sammui, ja sen päältä aukesi luukku, josta työntyi ulos Myyrä, ensin valtavine lapiokäsinensä, joita seurasi sen lähes sokeat tihrusilmät sen isossa päässä.

                      ”Päivää, Myyrä!” Käärme huusi kohteliaasti, puhuen kovaa koska ajatteli Myyrän kuuroutuneen kaikesta koneen pitämästä metelistä.

                      ”Ei tarvitse huutaa!” Myyrä tiuskahti takaisin, ja otti korvistaan kummallisen näköiset tulpat, jotka näyttivät olevan täynnä pientä elektroniikkaa, jolla pystyi säätelemään sisään kulkeutuvan äänen määrää. ”Mutta hyvää päivää sinullekin, Luikerteleva Petturi!”

                      ”Mistä hyvästä tuollainen nimi?” Käärme kysyi vähän hämmentyneenä

                      ”Kaikki vähänkin viisaammathan sen tietävät, että sinä se olet joka ajoi Jumalan puuhun ja luomakunnan hunningolle!” Myyrä vastasi halveksivasti.

                      ”Sepä ei olekaan salaisuus, mutta en minä sitä pahalla tehnyt. En minä kataluuttani tai katkeruuttani ihmisiä Puulle johdattanut-”

                      ”Johdatitpa! Kyllä minä Sinun tyyppisesi olennot tunnen! Olenhan lukenut itseni psykologian ja ties kuinka monen muun alan tohtoriksi. Moraaliton ja paha olento sinä olet, dualistisen maailmankuvan pahuus ja kierous, Jumalan vihollinen ja luomakunnan rappion syy ja juuri! Sinä ja sinun suuri suusi ja vähäinen tietämyksesi mistään.”

                      Käärme meinasi suuttua, mutta pyrki hillitsemään itsensä, koska vihastuminen ei ollut koskaan johtanut hänen kokemuksensa mukaan mihinkään hyvään. Hän katseli Myyrää hetken pohtivasti, ja puhui sitten hitaasti.

                      ”Jos sinä olet oman näkemyksesi mukaan niin viisas vain siksi, että olet älykäs, olet nähdäkseni väärässä. Olet toki paljon minua älykkäämpi, mutta se ei kulje aina käsi kädessä viisauden kanssa.”

                      ”Mitä sinä viisaudesta tiedät?” Myyrä kysyi ylimielisyyttään alaspäin tihkuen.

”En paljoakaan,” Käärme vastasi miettien itsekin asiaa syvemmin, ”mutta tapasin kerran vanhan Leijonan, joka oli paljon sinua älykkäämpi. Hän oli kulkenut läpi koko paratiisin puutarhan, keskustellut kaikkien vastaantulevien olentojen kanssa, oppinut jokaiselta olennolta jotain ja opettanut monille paljon tärkeitä asioita, mutta ennen kaikkea hän oli oppinut myötätuntoa. Myötätuntoa heikompiaan kohtaan, jaloutta, jota ei voi oppia kirjoja lukemalla. Henkistä kauneutta. Hän oli jumalan luomista olennoista viisain ja älykkäin, mutta silti hän sanoi aina vaatimattomasti, että hänellä on paljon opittavaa. Hän ymmärsi oman vajavaisuutensa, koska oli vain astia jumalan viisaudelle, eikä kyennyt ylittämään sitä viisautta ja ymmärrystä mitään kautta.”

                      ”Kuulostaapa hölmöltä, kuluttaa nyt aikansa juoksentelemalla ympäriinsä!” Myyrä tuhahti nojaillen luukkunsa laitoihin valtavilla käsillään.

                      ”Hölmöltä minustakin kuulostaa, että Myyrä, joka luonnostaan on yksi etevimpiä kaivajia maailmassa, istuu valtavan koneen sisällä painamassa nappeja sillä aikaa, kun kone hoitaa kaivamisen.” Käärme vastasi hänelle kyllästyneenä Myyrän asenteeseen.

                      ”Se on tehokkuutta! Kehitystä, teknologiaa! Sen ymmärtäminen vaatii aivoja ja älyä, jota sinun kaltaisiltasi ei voi koskaan löytyä!” Myyrä pauhasi peltisestä saarnatuolistaan.

                      ”Etkö mieluummin tekisi sitä kuitenkin itse? Sen sijaan istut paikallasi vahtimassa konetta, joka tekee työn puolestasi. Eikö olisi mielekkäämpää tuntea multa sormiensa välissä, kaivaa omin käsin, ja nähdä niiden jälki? Etenkin, kun sinulla on vielä noin komeat kädet, jotka on luotu nimenomaan kaivamiseen. Eikö se ole tarkoituksesi ja olemassaolosi arvon alentamista vahtia vain jotakin teknologian saavutusta työssään?”

                      Myyrä suuttui Käärmeelle täysin, kaivoi kaiken irtoavan koneensa pohjalta ja alkoi viskoa esineitä kohti Käärmettä, joka päätti jatkaa matkaansa väsyneenä puolisokeisiin eläimiin. Hänestä oli vähän mieletöntä pohtia hänen oman tekonsa moraalisia tarkoitusperiä ja oikeutuksia, koska hän katsoi aikanaan toimineensa oikein sen ymmärryksen pohjalta, joka hänellä ihmisistä oli.     Ihmiset olivat onnellisia, mutta vajavaisia. He eivät olleet lunastaneet omaa ihmisyyttään, he eivät nähneet omaa potentiaaliaan ja ymmärryksensä laajuutta. Sen sijaan he hukkasivat päivänsä vain ollen, arvostamatta sitä olemassaoloa. Käärme oli kuullut puusta, jonka hedelmien maistaminen näytti olennoille heidän todellisen olemuksensa ylhäältä päin, ulkopuolisin silmin. Nuo hedelmät tekivät olennot tietoisiksi itsestään, ja niiden toiminta kiinnosti Käärmettä suuresti, vaikkei hän ollutkaan voinut maistaa niitä, koska ei kyennyt kiipeämään puuhun. Muuten hän epäilemättä olisi.

                      Ja ihmisen poistumisen jälkeen, kun jumala oli sulkenut itsensä puuhun ja alimmat oksat olivat pudottaneet kaikki hedelmänsä, hän olikin maistanut. Hän oli syönyt jokaisen hedelmän, jonka oli voinut, tullen aina vain tietoisemmaksi omasta itsestään, omasta olemassaolostaan ja ymmärryksensä rajallisuudesta. Hän tuli tietoiseksi myös paratiisin puutarhasta, kaikesta mitä se piti sisällään ja mitä se sulki ulos.

                      Sitä hän ei sen sijaan ymmärtänyt, miksi jumala, jonka koko olemassaoloa hän oli pitkän sulkeutumisen jälkeen alkanut epäillä, olisi luonut hänet alullepanijaksi ihmisten syntiin. Tai ehkä se juuri oli hänen olemassaolonsa ainoa tarkoitus, saada ihmiset karkoitetuksi paratiisista. Ehkä jumala tiesikin luovansa moraalisesti mädän olennon, joka kykenisi paljoon pahaan, mutta hänet oli ensin luotava paratiisiin, jotta hänet voisi myös karkoittaa sieltä pois, sulkea lopullisesti sen ulkopuolelle. Mikään ei koskaan ole niin mustavalkoista, kuin miltä se paperilla näyttää.

                      Mietteissään Käärme luikerteli eteenpäin, kohti unikkopellon keskustaa. Se tuli pienen, kolmen puun muodostaman koivikon kohdalle, ja tunsi jonkin epämääräisen lentävän yläilmoista viereensä. Perään hän kuuli räjähtävän ilmoille sekopäisen, räkäisen naurun. Hän kääntyi katsomaan ylös puihin, joiden välissä keikkui hullusti pyörien Apina, joka oli heittänyt ulosteensa häntä kohti. Käärme sähähti kuvottuneena, mikä sai Apinan nauramaan vain kovemmin.

                      ”Miksi sinä noin teit?!” Käärme huusi Apinalle puuhun.

                      ”Miksi en? Ei minua kiinnosta! Ei minua kiinnosta yhtään mikään!” Apina nauroi vastaukseksi, katkaisten oksan ja heittäen sen Käärmettä kohti.

                      ”Täälläkö sinä pyörit kaikki päivät niissä kolmessa pienessä puussa, välittämättä mistään, heitellen kaikkia ohikulkijoita ulosteilla ja oksilla?” Käärme kysyi epäuskoisena.

                      ”Eikös olekin todella tasa-arvoista?” Apina huikkasi ja räjähti uuteen nauruun.

                      ”Otatko sinä yhtään mitään vakavasti?”

                      ”En tietenkään, miksi ottaisin?”

                      ”Eikö se käy pitemmän päälle tylsäksi?” Käärme kysyi väistäen uuden paskakasan.

                      ”Ei, en voisi kuvitella parempaa elämää!”

Käärme aisti tämän olevan totta, ja siksi myös keskeinen ero ihmisen ja apinan välillä. Apina ei voinut kuvitella olemassaololleen parempaa tarkoitusta, kuin jatkuva muiden elämän hankalaksi tekeminen, vastaan vänkääminen ja tuhoaminen. Hänessä ei koskaan herännyt ihmisen intoa rakentaa ja luoda, jonka mahdollinen jumala oli istuttanut ihmiseen, omaan kuvaansa. Sen sijaan apina tahtoi vain tyydyttää oman huvittumisen tarpeensa nopeasti ja helposti, välittämättä muista. Ainoa onnettomuus on, että niin monet apinat kulkevat ympäriinsä julistamassa itseään ihmisiksi.

                      Matala matkaaja huomasi, ettei Apinasta voisi saada irti mitään hyödyllistä, tai edes asiallista, ja jatkoi matkaansa kiiresti, välittämättä enää Apinan solvauksista tai vastalauseista. Pian ne jäivätkin taakse pelkiksi kaiuiksi ja ontoiksi älähdyksiksi, jolla ei ollut mitään tarjottavaa kenellekään, joka sattui ne kuulemaan.  Käärme tunsi väsyneensä matkaansa jo nyt, ja pohti, olisiko jumalan tapaaminen todellakaan kaiken vaivan arvoista, etenkin, kun siitä ei ollut edes mitään varmuutta. Jos jumala ei ollut tavannut ketään sen jälkeen, kun oli käännyttänyt lempilapsensa paratiisista, miksi hän tahtoisi nähdä käärmeen? Vaatimattoman, pienen, olennon kaikkien luomiensa keskuudessa.

                      Hän kulki kohti iltaa, joka alkoi laskea vähitellen unikkopellon laidalle. Hän tahtoi saavuttaa jumalan ennen yötä. Siellä täällä unikkopellon keskellä kasvoi mitä kummallisempia valikoimia puita, pyökkejä, lehmuksia, kirsikkapuita, jopa yksi valtava jättiläispunapuu. Täällä oli Metsien metsä, täydellisen metsän idea, joka piti sisällään kaikki kuviteltavissa olevat puut. Lukuisat eläimet nauttivat olostaan ja täydellisestä tasapainosta, linnut soittivat äärettömän täyteläisiä orkestraatioitaan, kissapedot kehräsivät oksilla ja hyönteiset sirittivät taukoamatta. Kenenkään ei ollut tarve satuttaa toista.

                      Ei kenenkään muun, paitsi Kameleontin. Se napsi hyönteisiä lennosta, vaikka sen ei ollut nälkä. Se ihasteli omaa muuntautumiskykyään, vaihtaen väriään aina koskiessaan jotakin uutta. Se ihaili itseään ja omaa väriloistoaan, se piti itseään jumalan täydellisenä kuvana, eikä jumala ollut täällä sitä rankaisemassa. Koska muiden eläinten ei täytynyt saalistaa elääkseen, ei kukaan niistä osannut nousta Kameleonttia rankaisemaan, kenenkään ei ollut tarvinnut nostaa kynsiään, ja tästä syystä yksi pieni eläin piti hallussaan koko metsää. Kaikki pelkäsivät sitä ja sen julmuutta. Kukaan ei uskaltanut mainita sitä, koska ei ikinä voinut tietää, josko se olisi lähellä, piiloutuneena lehvien tai oksien sekaan.

                      Kameleontti kulki silmät pyörien, kieli hyönteisiä nappaillen, pienet sarvet oksiin vaimeasti kopisten, ylpeänä omasta olemassaolostaan. Koko metsä tuntui väistävän sitä, ja se tunsi suurta nautintoa. Kaikki pelkäsivät häntä, ja pelko ja kunnioitus olivat sen pienessä päässä yksi sama asia. Se oli vakuuttunut siitä, että muutkin näkivät hänen erinomaisuutensa, ja siksi väistelivät sitä. Siksi se oli yllättynyt, kun yhtäkkiä sen tiellä oli Käärme, joka ei tehnyt Metsien Metsän Kuninkaalle tilaa, tai ei osoittanut kunnioitusta sitä kohtaan.

                      ”Mitä on tämä hullutus?” se huudahti ”miksi et tee tilaa minulle, kuninkaalle!”

                      ”Mikähän kuningas sinä oikein luulet olevasi?” Käärme kysyi ihmeissään.

                      ”Metsien Metsän Kuningas, taitavin naamioituja koko paratiisissa, pelottavin ilmestys koko luomakunnassa!” Kameleontti vastasi pyöritellen silmiään. Käärme nauroi tälle pienelle, säälittävälle olennolle, joka kuvitteli suuria itsestään.

                      ”Sinä et ole mikään kuningas, etkä todellakaan pelottavin ilmestys. Säälittävimpiä kaikista niistä olennoista, joita olen jo pelkästään tämän päivän aikana kohdannut, vaikkakin vahvasti omaan kuvaasi rakastunut.”

                      Kameleontti hämmentyi täysin, koska kukaan ei ollut koskaan asettunut sitä vastaan. Se ei kyennyt ymmärtämään tätä, ei käsittämään mitään siitä mitä hänelle sanottiin. Hän, pelätty kuningas, vaivaisen luikertajan nöyryyttämänä. Kuullessaan tämän sananvaihdon muut eläimet kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ikäänkuin helpottuneina siitä että joku kykeni sanomaan sen ääneen, alkoivat kaikki soimata pelolla hallinnutta kuningastaan. Äkkiä oli koko pelolla hiljaisena pidetty kuningaskunta yhtä ääntä ja kapinaa, vastalausetta hirmuhallinnolle. Kaiken sai aikaan vain se, että Käärme tuli ulkopuolelta sanomaan sen ääneen, puhaltaen happea sille liekille, joka jokaisen elävän olennon sisällä oli kytenyt, ja joka äkkiä roihahti ilmiliekkeihin. Äänettömät saivat äänen, ja eläimet piirittivät Kameleontin, ja osaamatta muutenkaan tätä vallasta syöstä talloivat sen päälle silkalla ylivoimallaan.

                      Eläimet kiittivät Käärmettä, ja pyysivät häntä jäämään heidän hallitsijakseen, kaikessa viisaudessaan ja ymmärryksessään johtamaan heitä. Käärme kieltäytyi, sanoen että hänellä on kiire tapaamiseen, jota ei koskaan tule. Yhä selvemmäksi hänelle oli käynyt, ettei hän tulisi koskaan tapaamaan jumalaa, mutta mitä enemmän hän pohti asiaa, yhä vähemmän se häntä haittasi. Häntä myös kävi sääliksi metsän eläimet, jotka niin helposti olivat vaihtamassa yksinvaltiaan toiseen, koska eivät uskaltaneet ottaa vastuuta itsestään. Hän toki tiesi, ettei se ollut ratkaisu mihinkään, vaan eläimet löytäisivät kohta itsensä entistä syvemmästä orjuudesta, mutta hän ei tahtonut olla sen kanssa missään tekemisissä.

                      Ilta alkoi jo hämärtyä, ja käärme tiesi, ettei hänellä olisi aikaa. Yön tullessa hänen olemassaolon aikansa olisi täysi. Tämä oli hänen viimeinen iltansa, sen verran hän tiesi jo varmaksi. Hän ei aivan tiennyt, mitä se tarkoittaisi, mutta tiesi, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi keskustelemassa jumalan kanssa. Hän kiirehti matkaansa, ja pääsi nopeasti Hyvän ja Pahan Tiedon puulle, jota lentelevät kultaiset kerubit vartioivat.

                      ”Seis! Tästä eteenpäin ei kulje mikään.” Ne sanoivat kuin yhdestä suusta.

                      ”Se olen vain minä, Käärme..” väsynyt matkamies sai sihistyä hampaidensa välistä.

                      ”Vai Käärme...” sanoivat kerubit ja päästivät sihisevän äänen taas kuin yhdestä suusta.                       ”Siitä on aikaa, kun sinut täältä pois heitettiin, vaan emme tiedä miksi ei sinua karkoitettu, totisesti olisit sen rangaistuksen ansainnut!”

                      ”Sitä en kiistä, ja siksi olenkin täällä. Epätietoisuus on ollut minun kiroukseni koko tämän ajan, enkä tiedä miksi olen täällä, enkä karkoitettuna..”

                      ”Tutkimattomat ovat herran tiet.” jylisivät kerubit.

                      Käärme pohti jotakin keinoa, jolla saisi kerubit suostuteltua päästämään hänet läpi. Hän voisi toki purra heistä jokaista. Jumala oli raivostuessaan tehnyt hänestä niin myrkyllisen, ettei mikään voisi selvitä hänen puremastaan, tahtoessaan kostaa ihmiselle syntiinlankeemuksensa. Ymmärtämättään hän oli sanoillaan tehnyt käärmeestä niin myrkyllisen, että myös hän itse voisi puremaan kuolla. Vai oliko hän sittenkin ymmärtänyt tämän? Oliko se syy, jonka vuoksi jumala oli linnoittautunut ylös? Käärme luuli alkavansa käsittää tilanteen monimutkaisuutta. Kerubit lentelivät hermostuneena ympäriinsä, pohtien käärmeen mahdollisia aikomuksia.

                      Käärme tasapainotteli mielessään vaihtoehtojaan. Koko tämän matkan se oli kulkenut rauhan tietä, tasapainotellut ymmärryksensä mukaan hyvän ja pahan välillä, auttaakseen muita ja päästäkseen myös omaan päämääräänsä. Oliko kaikki se rakennettu rauha sen arvoista, että sen voisi muutamalla puraisulla polttaa tuhkaksi? Puhuen hän ei pääsisi kerubeista ohi. Se oli selvää. Ja tuolla, hohtavassa latvustossa odotti mahdolliset vastaukset hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Ylhäisessä hiljaisuudessaan odotti jumala, kaikkine vastauksineen. Hänelle ei jäänyt juurikaan vaihtoehtoja. Muutaman kerubin kuolema vaikutti pieneltä kaikkien niiden vastausten, sen täydellisen valaistumisen polulla. Ajatus alkoi tuntua houkuttelevalta, vastustamattomalta. Kerubit huomasivat jonkin muuttuvan Käärmeen olemuksessa, ja kyselivät hermostuneena, mitä tämä vielä Puun juurella odotti. Äkkiä ja arvaamatta Käärme singahti ensimmäisen kerubin kaulavaltimoon kiinni, purren kovaa ja vuodattaen myrkkynsä tämän pronssisen veren sekaan. Kerubi huusi, ja muut lennähtivät sen avuksi, nykien käärmettä hännästä. Tämä irrotti otteensa kaulasta ja puri kiinni tarttunutta ranteeseen.  Yksi kerrallaan hän laski myrkkynsä jokaiseen häneen tarttuvaan kerubiin, upotti hampaansa pulleaan, pehmeään lihaan ja antoi näiden verenkierron tappaa heidät.

                      Hän ei nauttinut teostaan, mutta ei nähnyt muutakaan tietä. Yksi kerrallaan pienet enkelit pudota tömähtivät maahan, kuin mädäntyvät omenat, viimeisimmän mukana myös Käärme, joka itki jokaista tappamaansa enkeliä. Se kääntyi katsomaan kohti puuta. Se oli ryytynyt ja kuolemaisillaan, sen oksat hipoivat maata niin, että Käärmeen oli helppo luikerrella niitä pitkin ylos. Hän kiipesi läpi oksastojen, jotka piilottelivat sisällään kauheita näkyjä palavasta lihasta, hirtetyistä ja paljaaksi ajelluista, kaasutetuista ihmisistä. Hän näki kaikki ihmisen menneet kauheudet, tuhot, sairaudet ja tuskat, ja ylemmäs kiivetessään tuli tuntemaan vielä tulevat, vielä kuvittelemattomat kauheudet ja rikkomukset. Lopulta hän tavoitti alimmat niistä oksista, jotka vielä kukoistivat. Suuria viisauksia, kätkettyjä salaisuuksia, syvempää ymmärrystä, kaikki tämä virtasi hänen tajuntaansa hänen kohotessaan ylemmäs, kasvaessaan viisaammaksi ja kauniimmaksi, mutta samalla rikkoessaan yhä syvemmin jumalan asettamia rajoituksia kohtaan. Hän ei välittänyt syvenevistä varjoista, hän pysyi valossa ja kulki määrätietoisesti kohti pientä lautamörskää, joka näkyi jo selvästi hänen edessään.

                      Hän saavutti sen lahon kynnyksen, katseli sisään hämärään olohuoneeseen. Paksut, haisevat ja pölyiset samettiverhot oli vedetty ikkunaukon eteen, ja ne hengittivät tunkkaisuuttaan sisälle huoneeseen. Sisustus oli vaatimaton, ainakin ajatellen jumalan asuintaloa. Epätasaisista lankuista kasaan hakatulla lattialla makasi persialainen matto, joka oli epäilemättä kaikkea muuta kuin aito, pieni vihreä, jousitettu sohva, jolla makasi aukinainen sanomalehti, pieni pöytä sen ja auki olevan television välissä. Televisio oli vanha, mustavalkoinen, eikä siihen ollut edes kaukosäädintä. Jumala oli selkeästi jäänyt eristyksissään kehityksestä jälkeen. Käärme huhuili hetken ennen kuin luikerteli sisään. Hän kuunteli television kohinaa ja koitti käsittää tilannetta. Ovi pieneen ja ahtaaseen kylpyhuoneeseen oli raollaan, sieltä kuului tiputtavaa ääntä. Käärmettä kylmäsi. Hän ryömi kohti kylpyhuonetta, luikerteli oven raosta sisään ja huomasi uivansa veressä. Se kauhistui, ja kohotti katseensa, nähden verta tiputtavan sormenpään, joka oli kiinni ammeen laidan yli retkottavassa kädessä, joka epäilemättä oli kiinni samassa ruumiissa, kuin laidan yli retkottava jalka. Ainakin ne olivat samaa harmaan sävyä.

                      Käärme nousi ylemmäs, ja katsoi kylmän väristyksiä tuntien ammeeseen. Jumala makasi vedessä, kasvoillaan rauha, ranteet auki viillettynä ja kaiken elämänsä pois vuotaneena ylhäisessä yksinäisyydessään, Hyvän ja Pahan Tiedon Puun latvassa, viimeisenä löytönä kenellekään, joka jatkaisi etsintäänsä riittävän pitkään. Käärme oli oikeassa. Keskustelua ei koskaan tulisi, eikä hänen olemassaolonsa koskaan saisi vastauksia niihin moraalisiin kysymyksiin, joita hän oli koko elämänsä kysellyt. Vaikka hän tiesikin kaiken, mitä opittavissa oli, vaikka hän oli löytänyt tiensä jumalan taloon, ei hän koskaan voisi saada vastauksia kysymyksiin, jotka koskivat häntä itseään. Niihin ei ollut olemassa todellisia vastauksia, vain lisää kysymyksiä. Mikään ei ole mustavalkoista paitsi paperilla. Käärme oli jo vanha ja väsynyt. Hän asettui kerälle jumalan kuolleelle otsalle,ja sulki silmänsä pohtien mitä sielulle mahtaa tapahtua kun se kuolee paratiisissa...