Like Music

As the music started, everyone stopped doing whatever it was they were doing, as if enchanted by the violent, but at the same time miraculously delicate notes the piano sang under his command. No one noticed him coming, but to be honest it was rather dark in this pub. Most of the light bulbs had gone out a while ago, but the pubkeeper was not too keen on facultyworks, which added it's own character to this particular pub. Floorboards creaked, faucets kept running and there was a probable mould damage in progress.

But now the place was lit by thundering music, the air was thick with tension and pure electricity. Customer's hair could have as well jumped and tried to reach the roof, they felt constant shivers going down their spine with almost every new note.

And the man playing the music? He was a suit-full of devil and blues poured into a form of a man, he was like river, scary, terrifying force of nature. His fingers kept hitting the notes out of the worn out machinery of the instrument. He made it sing songs of mortality and dying, of longing and joy, of love and trust. His foot kept the rhythm going even when he played the most silent and almost non-existent notes.

People could do nothing but sit there, staring at the back of his brown coat. The beers went warm, meals went cold, bees could have built hives and have colonies in those open mouths that were pointed towards this man, who played for good twenty minutes without a pause. Then, after the last note was followed by silence that seemed to go on forever, he slowly turned around, accompanied only by the slightly reluctant creak from his bench.

No one said a word, but now they could all see the player himself. He was an older black man, probably in his late sixties or early seventies, his short beard had gone gray long ago. He had long, bony fingers and the widest of all smiles. His smile would have looked warm and embracing, if there wasn't something in his eyes. His eyes made that smile look cunning and somewhat malicious, those eyes made all the people in the pub feel uneasy.

The man rose from his bench with one sudden, slender and light move, walked up to the counter, turned to the bartender and ordered a beer with a deep, resonating voice. It took the tender a whil to realize this weird man was talking to him, and when he did, he coughed to clear his throat. "Sure, sure.. It's on the house.." He muttered to his beard. "Well ain't that something!" The stranger replied loudly, with a slightly higher tone than before. "You walk into a small shithole of a bar like this, ruin everyone's evening and get a free drink for it!" His honesty about his own position made the bartender feel himself even more uneasy. "it's been our common habbit, and all that......" he continued muttering, keeping his eyes on the counter instead of those dreadfully burning eyes. Man grinned and clapped his hands, took his pint and walked slowly to one of the dark cornertables.

People started to recover from this strange and unexpected incident, and began to drink and talk as if the spell would have been broken. Something had changed though. Everyone was on their feet, cautious like a fox that's being hunted. Some would give the odd player suspicious but hidden looks, and when recalling that night afterwards, all these people would sweat they saw his eyes glowing in the dark corner.

Eventually everything was as it used to be, people forgot all about the shadow in the corner, and although he had no intention to leave, and he knew what impression he had left to their minds, people tried to reject that uncomfortable feeling in the back of their heads, the lump in their throats. And death looked at all he had created, and he saw that it was all good.

At the Platform

The voice announces another train. She sounds weary, tired of her job. How long has the tape repeated these same trains, same metal boxes travellin on these same iron rails? How long have these trains sailed back and forth on these same rails, looking for a place where they can finally stop?

I sit on the Cardiff Central station, watching these behemoths devour people on their daily commuter-communion. Sacrificing another day for their jobs, to support their families, to pay off mortgages, to live their boxed-up lives.

I sit on the pavement, leaning on to a cold stone wall. People give me odd stares, but I don't mind. I'm used to odd stares. Too young men are discussing about the trains always being late. Just when they get heated up, the train arrives in schedule and leaves their complaints lingering in the air as they both get in. Personnel blows the whistle and the iron behemoth growls before setting off.

Sun colors every surface, wind blows used train tickets and receipts back and forth. It's almost cold. But my train is yet to come. I sit here, listening to Tom Waits sing a song about Singapore.

People gather around as another one of these monsters approaches. I'd like to yell at them. "DON'T GO IN! CAN'T YOU SEE IT'S A TRAP?!" But I don't. I know that in due time I'll be trapped, just like them. Just like yesterday. Just like today. Just like tomorrow.

This next monster is about to swallow this exceptionally beautiful young black girl. She has curly hair, which the wind keeps constantly throwing at her face until she ties it with a purple bandana. I realize I'm staring when she suddenly looks into my eyes. I turn my eyes away, pretending to be really interested in the rails. When I try to look at her one more time in all the secrecy the crowded and busy station platform provides, I find her eyes still looking into mine, capturing my sight. This was unexpected. She smiles at me lightly. That smile touches something inside of me. i'm not sure what it is, but while my mind is still thinking about what it might be, my body decides to panic and turns my head away.

The voice in my head shouts "No! No! No! You fucking moron, smile back!" I turn back at her, but she's already about to board the screetching monster. I feel stupid, but on the inside I'm smiling. Her smile is drawn into my soul, and the memory of this short incident I shall carry to my grave, where I'll place it delicately, carefully between all those traumas and rejections that I have faced, and that are yet to come.

Reflections

Train trembles and moans unsteadily as it plunges into the darkening night. Outside the flourishing, green woods pass by, but as the darkness weaves it's web around the world, I am left to stare at my own reflection in the window. It is like some dirty and scratched mirror, that breaks at every station and shows me another bit of the real world and other people, who watch me watch back at them, tired, uninterested.

Their world is the world of social interaction, polite questions and even more polite, or in some case clever and witty answers. I could play that game too. I know. I just played it for the last six hours, and it wore me off. My thoughts are drifting and slowly sinking, like some recently dead animal on the surface of a small swampy pond. Probably some careless mammal who got too confident and just a bit too far from the shore.

Another station, some middle-aged, balding man is walking back and forth restlessly, talking intensively to his cellphone, carrying a backbag on his right shoulder. The light at the station blinks. My reflection breaks and comes back again. I stare into my own eyes and feel uneasy. This is what working does to my mind. I cook soup from 6 to 8 hours and keep on singing to drown my concern about the fact that I have way too much soup brewing. Then I pour it all over these pages. Color white with tomato-red and pepper-orange.

The train plunges into a tunnel like some childish movie-metaphor, and the pressure starts fucking my ears. Ever since the first time I sat in an airplane, pressure's changes have felt just rough and violent. Especially when I feel tired and uninterested. Like now. It's like a puppy that wants to play with you, although you don't throw the ball. It throws it itself and returns the ball to you, wiggling it's tail.

Another stop. I am far too bored to watch out of the window anymore. I just sit, let my mind fill these empty seats with people who don't exist. There's the local vet, Mr. Hannigan, sitting next to the butcher, Mr. Flay. They're holding hands at smiling at each other. They won't notice us, no matter how we try to break their eyecontact or shout at them. Right in front of me sits the sweetest old couple imaginable. Mr. and Mrs. Thompson. At nights they like to gag and bound eachother and play all kinds of sadistic games that would make any of us younger passangers flinch. I smile at them and they smile back, simultaneously. Like some old, perverted sex-robots.

I start staring out again. Darkness is pierced by these small boxes of light. Windows. Train goes by these big element barracks, and I see dozens of people living their lives, doing their evening routines. Twenty, thirty little rats in their boxes, unaware of eachother, performing exactly same tasks. It makes me shiver, and I try to concentrate on my reflection. But the city is too bright. I can see only these people, rats in their tiny boxes, rats in their daily grind, rats living their predetermined lives... Rats everywhere!

They are always victims of their circumstances, victims without crimes. It's not their fault they're disgusting. As an individuals, they're probably not. It is just the image they draw as a whole. The image of mankind today, that is what sickens me. Self-conscious? Closer to self-almost-aware. And definately not conscious of it's self and what that "self" is capable of. or then I'm an optimist. Doesn't sound like it? Sounds more like Schopenhauer? I think he was misunderstood, but that does not matter now. I believe that human beings are beautiful, interesting and capable of pretty much anything. The sad part is how we want to be lead, how we don't trust in ourselves but rely on the thought that someone will work things out for us. Instead of being there first, we wait for someone to build us an escalator all the way to the top. I don't quite see the point of freedom if you are not free to exist as to express that freedom. It is our right as human beings. To discover the world as it is, instead of struggling on a short leash, watching our own reflections in the train windows.

Käärme

Käärme ryömi mahallaan paratiisin puutarhassa. Se kulki hitaasti ohi sinisten laguunien, loputtoman vihreiden havumetsien ja elämäntäyteisten, läpitunkemattomien viidakoiden. Joka puolella se kohtasi elämää ja eläimiä, täydellisia eläinten kuvia, virheettömän sileäturkkisia tiikereitä ja valtavia elefantteja, jotka elivät täydellisessä harmoniassa keskenään. Leijonat eivät syöneet seeproja, niiden ei tarvinnut, sillä tässä paratiisin puutarhassa kenenkään ei tullut nälkä tai jano, ei ollut puutetta tai kärsimystä. Ei kenelläkään muulla, kuin käärmeellä.

                      Käärme oli vuosituhansia sitten tuomittu ryömimään tomun ja tuhkan seassa, matalimmaksi kaikista paratiisin olennoista, koska hän oli johdattanut ihmisen rikkomaan luojansa tahtoa vastaan. Silti tämä merkillinen jumala oli päättänyt karkoittaa ihmiset paratiisista, vaikka tämä luomistaan matalin ja moraalittomin oli heidät syntiin johdattanut. Hän oli kyseenalaistanut jumalan käskyä, hän oli istuttanut ajatuksen Eevan aivoihin, hän oli johdattanut tämän Hyvän ja Pahan Tiedon Puulle, hän oli ehdottanut tajunnan laajentamista ja ymmärryksen kasvattamista. Hän yksin oli sopeutumaton ja kapinallinen, ihminen vain tyhmä ja helposti johdateltavissa.

                      Käärme ryömi väsymättä, hämmentyneenä ja mietteliäänä läpi jumalaisen väriloiston, kaikkien sateenkaarten molempiin päihin ja pidemmälle, läpi valtavien merten ja kylmien vuoristojen, joiden kauneus olisi varmasti miellyttänyt kenen tahansa silmää, jos hänellä olisi ollut aikaa pysähtyä niistä nauttimaan. Mutta Käärme ei nähnyt mitään tästä kauneudesta, sillä häntä askarruttivat suuremmat ja vaikeammat asiat.

                      Lopulta hän saapui valtavan unikkopellon laitaan. Tuon kirkkaan, punaisen kirjavan pellon keskellä seisoi Metsien Metsä, jossa kasvoi tarkkaan vartioitu Hyvän ja Pahan Tiedon Puu, joka oli syntiinlankeemuksen jälkeen suljettu ja jätetty hoitamatta. Sen hedelmät olivat aikaa sitten kuihtuneet ja sen oksat kuivuneet, paitsi sen latva, jonne jumala oli rakentanut itselleen tönön, säälittävän ja vaatimattoman lautamörskän, jossa hän yhä suri ihmisen menetystä, eikä suostunut tulemaan alas. Tuo latva hohti kirkkaana tiedosta ja viisaudesta, mutta myös sen varjot olivat syvemmät, kuin mitkään muut varjot luomakunnassa. Siellä odotti jokainen uusi tuhoase, jokainen kone, jolla pystyi tekemään luomakunnan tyhjäksi ja tarpeettomaksi.

                      Unikkopelto tuoksui oopiumille, täällä jokainen nuuhkaisu oli kuin täysi annos puhtainta mahdollista heroiniia. Käärme tunsi sen, ja ajatustensa painosta huolimatta antoi sen typerryttää itsensä ohikiitäväksi hetkeksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut antaa periksi nautinnoille, se ei koskaan ollut kuulunut hänen luonteeseensa. Hän oli terävämielinen ja tarkkanäköinen kyseenalaistaja, joka ei tahtonut vastauksia ilman selityksiä, ei auktoriteettia ilman kunnioitusta. Nyt hän oli ryöminyt vuosituhansia epätietoisen hämmennyksen vallassa, tuntien syyllisyyttä ja halveksien itseään sen johdosta, mitä oli tapahtunut silloin kauan sitten.

                      Miksi hän oli saanut jäädä, ja ihmisen oli mentävä? Mikä sai jumalan rankaisemaan ihmisiä, eikä häntä? Ehkä jumala raivostui nähdessään itsensä, oman kuvansa, olevan niin helposti harhaanjohdettavissa ja eksytettävissä. Ehkä hän raivostui itseensä enemmän, koska oli luonut ihmiset olennoiksi, joissa eli kyky hairahtua. Miksi hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä kaikkea? Eikö hän kyennytkään näkemään niin kauas tulevaisuuteen, että olisi voinut ennakoida tämän? Ja jos hän kykeni, miksi hän loi ihmisen paratiisin puutarhaan alunperinkään, jos tiesi että tulee karkoittamaan heidät pois, tuottamaan heille tuhansia vaivoja ja kärsimyksiä? Eikö se vaikuta kaikenkaikkiaan vähän kohtuuttoman julmalta ihmistä kohtaan?

                      Käärme tahtoi tavata jumalan, joka oli siitä lähtien mököttänyt ylhäisessä korkeudessaan, vihaten ihmistä ja itseään ihmisessä. Toki sen jälkeen monesti ihminen on luullut jumalan vaikuttaneen historiansa kulkuun, mutta jos he kykenisivät näkemään läpi kaikista niistä veriteoista, joihin tämä ”jumala” on syyllistynyt, he voisivat huomata sen olleen vain ja ainoastaan Perkeleen työtä.  Hän tulee luoksenne kauniissa vaatteissa ja kalliiden lahjojen kera, mutta jos pitäisitte katseenne hänessä, ettekä hänen lahjoissaan, voisitte huomata viitan alla vilahtavan hännän tai sorkan satunnaisen kopsahduksen.

                      Paholainen on esitellyt ihmiselle suuria viisauksia, Hyvän ja Pahan Tiedon valoja, vain jotta voisi johdattaa ihmisen syvemmälle niiden varjoihin, ydinpommeihin ja suurimpaan mahdolliseen tuhoon. Ihminen on kulkenut lampaan tavoin talutushihnassa, luovuttaen raajojaan aina kun paholaisen on tullut vähänkään nälkä, uskoen vuotavansa verta Jeesukselle ja pelastukselle. Niitä harvoja, jotka ovat nousseet pystyyn huutamaan asioiden todellista laitaa, he ovat kivittäneet kilpaa hengiltä, syöttäneet leijonille ja leimanneet hulluiksi.

                      Käärme kohtasi unikkopellossa perhosen toukan. Perhosen toukka pyöri unikon lehdissä, nuuskien ilmaa ja pudoten aina takaisin maan tasalle, josta se aloitti hitaan kohoamisensa, kunnes oopiumin tuoksu kävi taas liian pyörryttäväksi ja pudotti hänet takaisin maan tasalle.

                      ”Mitä sinä oikein teet?” kysyi Käärme ihmeissään. Perhosen toukka kääntyi katsomaan häntä melko matalalta lehdeltä puoliksi suljetuin silmin, ja putosi takaisin multaan. Se huusi kovaan ääneen, nousi hitaasti pystyyn puistellen itseään, ja mulkoili Käärmettä vihaisesti.

                      ”Katso nyt! Sinun takiasi minä putosin taas maahan! Sinun syysi! Sinun syysi!” Se huusi kimeällä, riitasointuisesti soivalla äänellä.

                      ”Mitä sinä oikein teet?” kysyi Käärme uudestaan. ”Mihin sinä oikein olet menossa?”

                      ”Minnekö olen menossa?! Miltä näyttää?! Minä kiipeän ylös ihanan unikon kukkaan, jotta voin koteloitua, aloittaa uuden elämäni kauniina Perhosena, kauneimpana ja ainutlaatuisimpana kaikista olennoista!” perhosen toukka raivosi, ihastuneena omista näyistään.

                      ”Minusta näyttää vähän siltä, että, anteeksi vain, yrität jotain mahdotonta. Aina kun pääset vähänkin maan pinnan yläpuolelle, jonne tuuli kuljettelee oopiumin tuoksuaan vähänkin vahvemmin, et voi vastustaa sen kiusausta ja putoat takaisin pohjalle. Eikö olisi helpompi rakentaa kotelonsa vähän alemmas, jotta pääsisit aloittamaan elämäsi Perhosena äkimmin?” Käärme yritti havainnollistaa, luullen auttavansa toukkaa.

                      ”Ei, Ei, Ei, EI!” toukka takoi maata niin, että hiekka pölisi. ”Minun täytyy päästä unikon kukkaan, muuten kaikki on turhaa! Ja nytkin, nyt olisin onnistunut ellet sinä olisi tullut häiriköimään siihen, senkin luikero! Aina joku muu tulee minun ja onnistumiseni väliin, muut estävät minua pääsemästä ylös asti, milloin se on Myyrä moraalisaarnoinensa tai joku ohi luikerteleva mato! Aina joku muu!” toukka vaikeroi kohti taivaita. Tuuli toi oopiumin tuoksun taas alemmas, sen nenään, ja se värähti hyvästä olosta. Se kääntyi katsomaan käärmettä laiskoin silmin.

                      ”Mistä me nyt taas puhuimmekaan...? Ai niin... Ne.. Muut. En koskaan...minä”

Käärme katsoi toukkaa, eikä voinut estää säälin tuntemuksia. Oli aivan sama tulisiko toukasta koskaan perhosta. Luultavasti ei. Se jatkaisi kiipeämistään ja putoamistaan, koska ei osannut tehdä muutakaan, se putoaisi ja kiipeäisi uudelleen, kunnes kerran putoaa liian korkealta. Sillä on ikuisuus aikaa. Se on käyrä, joka lähestyy nollapistettä saavuttamatta sitä ikinä.

                      Käärme jatkoi matkaansa toukan sylkiessä kaikkiin käsiinsä ja lähtiessä taas laiskasti kiipeämään ensimmäistä kortta pitkin ylös pystysuoraa seinäänsä. Käärme ryömi rauhallisesti  eteenpäin, eihän hänellä ollut kiire paikassa, jossa ei varsinaisesti ollut aikaakaan. Hän rauhoittui vähän ja ihasteli ohikulkiessaan jokaista unikkoa, pysähtymättä kuitenkaan nuuskimaan ilmaa kielellään. Sillä käärme tiesi, että paratiisiinkin voi jäädä vangiksi, mikäli ei ole varovainen. Mikäli unohtaa itsensä ja oman mielensä, ja hukuttautuu yhdeksi sen kanssa. Paratiisiin Käärme ei kuulunut, mutta eipä häntä oltu viskattu sieltä uloskaan.

                      Aikansa madeltuaan se kuuli maan alta kumeaa huminaa ja räminää. Se pysähtyi ihmettelemään ja aistimaan värähtelyä. Humina ja värähtely ja räminä kovenivat kovenemistaan, kunnes se yltyi jopa pienimuotoiseksi jylinäksi. Äkkiä maan alta puski esiin hurjana pyörivä poran terä, jota seurasi juomatölkin kokoinen, monimutkaisen näköinen höyrykone, joka suhisi ja rämisi ja kolisi äänekkäästi. Se kulki pienillä piikikkäillä pyörillä ja näytti olevan viimeistä piirtoa myöten täydellisyyteen asti hiottua työtä. Jokainen mitta oli laskettu oikein ja rakennettu huolella ja tarkkuudella. Kone sammui, ja sen päältä aukesi luukku, josta työntyi ulos Myyrä, ensin valtavine lapiokäsinensä, joita seurasi sen lähes sokeat tihrusilmät sen isossa päässä.

                      ”Päivää, Myyrä!” Käärme huusi kohteliaasti, puhuen kovaa koska ajatteli Myyrän kuuroutuneen kaikesta koneen pitämästä metelistä.

                      ”Ei tarvitse huutaa!” Myyrä tiuskahti takaisin, ja otti korvistaan kummallisen näköiset tulpat, jotka näyttivät olevan täynnä pientä elektroniikkaa, jolla pystyi säätelemään sisään kulkeutuvan äänen määrää. ”Mutta hyvää päivää sinullekin, Luikerteleva Petturi!”

                      ”Mistä hyvästä tuollainen nimi?” Käärme kysyi vähän hämmentyneenä

                      ”Kaikki vähänkin viisaammathan sen tietävät, että sinä se olet joka ajoi Jumalan puuhun ja luomakunnan hunningolle!” Myyrä vastasi halveksivasti.

                      ”Sepä ei olekaan salaisuus, mutta en minä sitä pahalla tehnyt. En minä kataluuttani tai katkeruuttani ihmisiä Puulle johdattanut-”

                      ”Johdatitpa! Kyllä minä Sinun tyyppisesi olennot tunnen! Olenhan lukenut itseni psykologian ja ties kuinka monen muun alan tohtoriksi. Moraaliton ja paha olento sinä olet, dualistisen maailmankuvan pahuus ja kierous, Jumalan vihollinen ja luomakunnan rappion syy ja juuri! Sinä ja sinun suuri suusi ja vähäinen tietämyksesi mistään.”

                      Käärme meinasi suuttua, mutta pyrki hillitsemään itsensä, koska vihastuminen ei ollut koskaan johtanut hänen kokemuksensa mukaan mihinkään hyvään. Hän katseli Myyrää hetken pohtivasti, ja puhui sitten hitaasti.

                      ”Jos sinä olet oman näkemyksesi mukaan niin viisas vain siksi, että olet älykäs, olet nähdäkseni väärässä. Olet toki paljon minua älykkäämpi, mutta se ei kulje aina käsi kädessä viisauden kanssa.”

                      ”Mitä sinä viisaudesta tiedät?” Myyrä kysyi ylimielisyyttään alaspäin tihkuen.

”En paljoakaan,” Käärme vastasi miettien itsekin asiaa syvemmin, ”mutta tapasin kerran vanhan Leijonan, joka oli paljon sinua älykkäämpi. Hän oli kulkenut läpi koko paratiisin puutarhan, keskustellut kaikkien vastaantulevien olentojen kanssa, oppinut jokaiselta olennolta jotain ja opettanut monille paljon tärkeitä asioita, mutta ennen kaikkea hän oli oppinut myötätuntoa. Myötätuntoa heikompiaan kohtaan, jaloutta, jota ei voi oppia kirjoja lukemalla. Henkistä kauneutta. Hän oli jumalan luomista olennoista viisain ja älykkäin, mutta silti hän sanoi aina vaatimattomasti, että hänellä on paljon opittavaa. Hän ymmärsi oman vajavaisuutensa, koska oli vain astia jumalan viisaudelle, eikä kyennyt ylittämään sitä viisautta ja ymmärrystä mitään kautta.”

                      ”Kuulostaapa hölmöltä, kuluttaa nyt aikansa juoksentelemalla ympäriinsä!” Myyrä tuhahti nojaillen luukkunsa laitoihin valtavilla käsillään.

                      ”Hölmöltä minustakin kuulostaa, että Myyrä, joka luonnostaan on yksi etevimpiä kaivajia maailmassa, istuu valtavan koneen sisällä painamassa nappeja sillä aikaa, kun kone hoitaa kaivamisen.” Käärme vastasi hänelle kyllästyneenä Myyrän asenteeseen.

                      ”Se on tehokkuutta! Kehitystä, teknologiaa! Sen ymmärtäminen vaatii aivoja ja älyä, jota sinun kaltaisiltasi ei voi koskaan löytyä!” Myyrä pauhasi peltisestä saarnatuolistaan.

                      ”Etkö mieluummin tekisi sitä kuitenkin itse? Sen sijaan istut paikallasi vahtimassa konetta, joka tekee työn puolestasi. Eikö olisi mielekkäämpää tuntea multa sormiensa välissä, kaivaa omin käsin, ja nähdä niiden jälki? Etenkin, kun sinulla on vielä noin komeat kädet, jotka on luotu nimenomaan kaivamiseen. Eikö se ole tarkoituksesi ja olemassaolosi arvon alentamista vahtia vain jotakin teknologian saavutusta työssään?”

                      Myyrä suuttui Käärmeelle täysin, kaivoi kaiken irtoavan koneensa pohjalta ja alkoi viskoa esineitä kohti Käärmettä, joka päätti jatkaa matkaansa väsyneenä puolisokeisiin eläimiin. Hänestä oli vähän mieletöntä pohtia hänen oman tekonsa moraalisia tarkoitusperiä ja oikeutuksia, koska hän katsoi aikanaan toimineensa oikein sen ymmärryksen pohjalta, joka hänellä ihmisistä oli.     Ihmiset olivat onnellisia, mutta vajavaisia. He eivät olleet lunastaneet omaa ihmisyyttään, he eivät nähneet omaa potentiaaliaan ja ymmärryksensä laajuutta. Sen sijaan he hukkasivat päivänsä vain ollen, arvostamatta sitä olemassaoloa. Käärme oli kuullut puusta, jonka hedelmien maistaminen näytti olennoille heidän todellisen olemuksensa ylhäältä päin, ulkopuolisin silmin. Nuo hedelmät tekivät olennot tietoisiksi itsestään, ja niiden toiminta kiinnosti Käärmettä suuresti, vaikkei hän ollutkaan voinut maistaa niitä, koska ei kyennyt kiipeämään puuhun. Muuten hän epäilemättä olisi.

                      Ja ihmisen poistumisen jälkeen, kun jumala oli sulkenut itsensä puuhun ja alimmat oksat olivat pudottaneet kaikki hedelmänsä, hän olikin maistanut. Hän oli syönyt jokaisen hedelmän, jonka oli voinut, tullen aina vain tietoisemmaksi omasta itsestään, omasta olemassaolostaan ja ymmärryksensä rajallisuudesta. Hän tuli tietoiseksi myös paratiisin puutarhasta, kaikesta mitä se piti sisällään ja mitä se sulki ulos.

                      Sitä hän ei sen sijaan ymmärtänyt, miksi jumala, jonka koko olemassaoloa hän oli pitkän sulkeutumisen jälkeen alkanut epäillä, olisi luonut hänet alullepanijaksi ihmisten syntiin. Tai ehkä se juuri oli hänen olemassaolonsa ainoa tarkoitus, saada ihmiset karkoitetuksi paratiisista. Ehkä jumala tiesikin luovansa moraalisesti mädän olennon, joka kykenisi paljoon pahaan, mutta hänet oli ensin luotava paratiisiin, jotta hänet voisi myös karkoittaa sieltä pois, sulkea lopullisesti sen ulkopuolelle. Mikään ei koskaan ole niin mustavalkoista, kuin miltä se paperilla näyttää.

                      Mietteissään Käärme luikerteli eteenpäin, kohti unikkopellon keskustaa. Se tuli pienen, kolmen puun muodostaman koivikon kohdalle, ja tunsi jonkin epämääräisen lentävän yläilmoista viereensä. Perään hän kuuli räjähtävän ilmoille sekopäisen, räkäisen naurun. Hän kääntyi katsomaan ylös puihin, joiden välissä keikkui hullusti pyörien Apina, joka oli heittänyt ulosteensa häntä kohti. Käärme sähähti kuvottuneena, mikä sai Apinan nauramaan vain kovemmin.

                      ”Miksi sinä noin teit?!” Käärme huusi Apinalle puuhun.

                      ”Miksi en? Ei minua kiinnosta! Ei minua kiinnosta yhtään mikään!” Apina nauroi vastaukseksi, katkaisten oksan ja heittäen sen Käärmettä kohti.

                      ”Täälläkö sinä pyörit kaikki päivät niissä kolmessa pienessä puussa, välittämättä mistään, heitellen kaikkia ohikulkijoita ulosteilla ja oksilla?” Käärme kysyi epäuskoisena.

                      ”Eikös olekin todella tasa-arvoista?” Apina huikkasi ja räjähti uuteen nauruun.

                      ”Otatko sinä yhtään mitään vakavasti?”

                      ”En tietenkään, miksi ottaisin?”

                      ”Eikö se käy pitemmän päälle tylsäksi?” Käärme kysyi väistäen uuden paskakasan.

                      ”Ei, en voisi kuvitella parempaa elämää!”

Käärme aisti tämän olevan totta, ja siksi myös keskeinen ero ihmisen ja apinan välillä. Apina ei voinut kuvitella olemassaololleen parempaa tarkoitusta, kuin jatkuva muiden elämän hankalaksi tekeminen, vastaan vänkääminen ja tuhoaminen. Hänessä ei koskaan herännyt ihmisen intoa rakentaa ja luoda, jonka mahdollinen jumala oli istuttanut ihmiseen, omaan kuvaansa. Sen sijaan apina tahtoi vain tyydyttää oman huvittumisen tarpeensa nopeasti ja helposti, välittämättä muista. Ainoa onnettomuus on, että niin monet apinat kulkevat ympäriinsä julistamassa itseään ihmisiksi.

                      Matala matkaaja huomasi, ettei Apinasta voisi saada irti mitään hyödyllistä, tai edes asiallista, ja jatkoi matkaansa kiiresti, välittämättä enää Apinan solvauksista tai vastalauseista. Pian ne jäivätkin taakse pelkiksi kaiuiksi ja ontoiksi älähdyksiksi, jolla ei ollut mitään tarjottavaa kenellekään, joka sattui ne kuulemaan.  Käärme tunsi väsyneensä matkaansa jo nyt, ja pohti, olisiko jumalan tapaaminen todellakaan kaiken vaivan arvoista, etenkin, kun siitä ei ollut edes mitään varmuutta. Jos jumala ei ollut tavannut ketään sen jälkeen, kun oli käännyttänyt lempilapsensa paratiisista, miksi hän tahtoisi nähdä käärmeen? Vaatimattoman, pienen, olennon kaikkien luomiensa keskuudessa.

                      Hän kulki kohti iltaa, joka alkoi laskea vähitellen unikkopellon laidalle. Hän tahtoi saavuttaa jumalan ennen yötä. Siellä täällä unikkopellon keskellä kasvoi mitä kummallisempia valikoimia puita, pyökkejä, lehmuksia, kirsikkapuita, jopa yksi valtava jättiläispunapuu. Täällä oli Metsien metsä, täydellisen metsän idea, joka piti sisällään kaikki kuviteltavissa olevat puut. Lukuisat eläimet nauttivat olostaan ja täydellisestä tasapainosta, linnut soittivat äärettömän täyteläisiä orkestraatioitaan, kissapedot kehräsivät oksilla ja hyönteiset sirittivät taukoamatta. Kenenkään ei ollut tarve satuttaa toista.

                      Ei kenenkään muun, paitsi Kameleontin. Se napsi hyönteisiä lennosta, vaikka sen ei ollut nälkä. Se ihasteli omaa muuntautumiskykyään, vaihtaen väriään aina koskiessaan jotakin uutta. Se ihaili itseään ja omaa väriloistoaan, se piti itseään jumalan täydellisenä kuvana, eikä jumala ollut täällä sitä rankaisemassa. Koska muiden eläinten ei täytynyt saalistaa elääkseen, ei kukaan niistä osannut nousta Kameleonttia rankaisemaan, kenenkään ei ollut tarvinnut nostaa kynsiään, ja tästä syystä yksi pieni eläin piti hallussaan koko metsää. Kaikki pelkäsivät sitä ja sen julmuutta. Kukaan ei uskaltanut mainita sitä, koska ei ikinä voinut tietää, josko se olisi lähellä, piiloutuneena lehvien tai oksien sekaan.

                      Kameleontti kulki silmät pyörien, kieli hyönteisiä nappaillen, pienet sarvet oksiin vaimeasti kopisten, ylpeänä omasta olemassaolostaan. Koko metsä tuntui väistävän sitä, ja se tunsi suurta nautintoa. Kaikki pelkäsivät häntä, ja pelko ja kunnioitus olivat sen pienessä päässä yksi sama asia. Se oli vakuuttunut siitä, että muutkin näkivät hänen erinomaisuutensa, ja siksi väistelivät sitä. Siksi se oli yllättynyt, kun yhtäkkiä sen tiellä oli Käärme, joka ei tehnyt Metsien Metsän Kuninkaalle tilaa, tai ei osoittanut kunnioitusta sitä kohtaan.

                      ”Mitä on tämä hullutus?” se huudahti ”miksi et tee tilaa minulle, kuninkaalle!”

                      ”Mikähän kuningas sinä oikein luulet olevasi?” Käärme kysyi ihmeissään.

                      ”Metsien Metsän Kuningas, taitavin naamioituja koko paratiisissa, pelottavin ilmestys koko luomakunnassa!” Kameleontti vastasi pyöritellen silmiään. Käärme nauroi tälle pienelle, säälittävälle olennolle, joka kuvitteli suuria itsestään.

                      ”Sinä et ole mikään kuningas, etkä todellakaan pelottavin ilmestys. Säälittävimpiä kaikista niistä olennoista, joita olen jo pelkästään tämän päivän aikana kohdannut, vaikkakin vahvasti omaan kuvaasi rakastunut.”

                      Kameleontti hämmentyi täysin, koska kukaan ei ollut koskaan asettunut sitä vastaan. Se ei kyennyt ymmärtämään tätä, ei käsittämään mitään siitä mitä hänelle sanottiin. Hän, pelätty kuningas, vaivaisen luikertajan nöyryyttämänä. Kuullessaan tämän sananvaihdon muut eläimet kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ikäänkuin helpottuneina siitä että joku kykeni sanomaan sen ääneen, alkoivat kaikki soimata pelolla hallinnutta kuningastaan. Äkkiä oli koko pelolla hiljaisena pidetty kuningaskunta yhtä ääntä ja kapinaa, vastalausetta hirmuhallinnolle. Kaiken sai aikaan vain se, että Käärme tuli ulkopuolelta sanomaan sen ääneen, puhaltaen happea sille liekille, joka jokaisen elävän olennon sisällä oli kytenyt, ja joka äkkiä roihahti ilmiliekkeihin. Äänettömät saivat äänen, ja eläimet piirittivät Kameleontin, ja osaamatta muutenkaan tätä vallasta syöstä talloivat sen päälle silkalla ylivoimallaan.

                      Eläimet kiittivät Käärmettä, ja pyysivät häntä jäämään heidän hallitsijakseen, kaikessa viisaudessaan ja ymmärryksessään johtamaan heitä. Käärme kieltäytyi, sanoen että hänellä on kiire tapaamiseen, jota ei koskaan tule. Yhä selvemmäksi hänelle oli käynyt, ettei hän tulisi koskaan tapaamaan jumalaa, mutta mitä enemmän hän pohti asiaa, yhä vähemmän se häntä haittasi. Häntä myös kävi sääliksi metsän eläimet, jotka niin helposti olivat vaihtamassa yksinvaltiaan toiseen, koska eivät uskaltaneet ottaa vastuuta itsestään. Hän toki tiesi, ettei se ollut ratkaisu mihinkään, vaan eläimet löytäisivät kohta itsensä entistä syvemmästä orjuudesta, mutta hän ei tahtonut olla sen kanssa missään tekemisissä.

                      Ilta alkoi jo hämärtyä, ja käärme tiesi, ettei hänellä olisi aikaa. Yön tullessa hänen olemassaolon aikansa olisi täysi. Tämä oli hänen viimeinen iltansa, sen verran hän tiesi jo varmaksi. Hän ei aivan tiennyt, mitä se tarkoittaisi, mutta tiesi, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi keskustelemassa jumalan kanssa. Hän kiirehti matkaansa, ja pääsi nopeasti Hyvän ja Pahan Tiedon puulle, jota lentelevät kultaiset kerubit vartioivat.

                      ”Seis! Tästä eteenpäin ei kulje mikään.” Ne sanoivat kuin yhdestä suusta.

                      ”Se olen vain minä, Käärme..” väsynyt matkamies sai sihistyä hampaidensa välistä.

                      ”Vai Käärme...” sanoivat kerubit ja päästivät sihisevän äänen taas kuin yhdestä suusta.                       ”Siitä on aikaa, kun sinut täältä pois heitettiin, vaan emme tiedä miksi ei sinua karkoitettu, totisesti olisit sen rangaistuksen ansainnut!”

                      ”Sitä en kiistä, ja siksi olenkin täällä. Epätietoisuus on ollut minun kiroukseni koko tämän ajan, enkä tiedä miksi olen täällä, enkä karkoitettuna..”

                      ”Tutkimattomat ovat herran tiet.” jylisivät kerubit.

                      Käärme pohti jotakin keinoa, jolla saisi kerubit suostuteltua päästämään hänet läpi. Hän voisi toki purra heistä jokaista. Jumala oli raivostuessaan tehnyt hänestä niin myrkyllisen, ettei mikään voisi selvitä hänen puremastaan, tahtoessaan kostaa ihmiselle syntiinlankeemuksensa. Ymmärtämättään hän oli sanoillaan tehnyt käärmeestä niin myrkyllisen, että myös hän itse voisi puremaan kuolla. Vai oliko hän sittenkin ymmärtänyt tämän? Oliko se syy, jonka vuoksi jumala oli linnoittautunut ylös? Käärme luuli alkavansa käsittää tilanteen monimutkaisuutta. Kerubit lentelivät hermostuneena ympäriinsä, pohtien käärmeen mahdollisia aikomuksia.

                      Käärme tasapainotteli mielessään vaihtoehtojaan. Koko tämän matkan se oli kulkenut rauhan tietä, tasapainotellut ymmärryksensä mukaan hyvän ja pahan välillä, auttaakseen muita ja päästäkseen myös omaan päämääräänsä. Oliko kaikki se rakennettu rauha sen arvoista, että sen voisi muutamalla puraisulla polttaa tuhkaksi? Puhuen hän ei pääsisi kerubeista ohi. Se oli selvää. Ja tuolla, hohtavassa latvustossa odotti mahdolliset vastaukset hänen kaikkiin kysymyksiinsä. Ylhäisessä hiljaisuudessaan odotti jumala, kaikkine vastauksineen. Hänelle ei jäänyt juurikaan vaihtoehtoja. Muutaman kerubin kuolema vaikutti pieneltä kaikkien niiden vastausten, sen täydellisen valaistumisen polulla. Ajatus alkoi tuntua houkuttelevalta, vastustamattomalta. Kerubit huomasivat jonkin muuttuvan Käärmeen olemuksessa, ja kyselivät hermostuneena, mitä tämä vielä Puun juurella odotti. Äkkiä ja arvaamatta Käärme singahti ensimmäisen kerubin kaulavaltimoon kiinni, purren kovaa ja vuodattaen myrkkynsä tämän pronssisen veren sekaan. Kerubi huusi, ja muut lennähtivät sen avuksi, nykien käärmettä hännästä. Tämä irrotti otteensa kaulasta ja puri kiinni tarttunutta ranteeseen.  Yksi kerrallaan hän laski myrkkynsä jokaiseen häneen tarttuvaan kerubiin, upotti hampaansa pulleaan, pehmeään lihaan ja antoi näiden verenkierron tappaa heidät.

                      Hän ei nauttinut teostaan, mutta ei nähnyt muutakaan tietä. Yksi kerrallaan pienet enkelit pudota tömähtivät maahan, kuin mädäntyvät omenat, viimeisimmän mukana myös Käärme, joka itki jokaista tappamaansa enkeliä. Se kääntyi katsomaan kohti puuta. Se oli ryytynyt ja kuolemaisillaan, sen oksat hipoivat maata niin, että Käärmeen oli helppo luikerrella niitä pitkin ylos. Hän kiipesi läpi oksastojen, jotka piilottelivat sisällään kauheita näkyjä palavasta lihasta, hirtetyistä ja paljaaksi ajelluista, kaasutetuista ihmisistä. Hän näki kaikki ihmisen menneet kauheudet, tuhot, sairaudet ja tuskat, ja ylemmäs kiivetessään tuli tuntemaan vielä tulevat, vielä kuvittelemattomat kauheudet ja rikkomukset. Lopulta hän tavoitti alimmat niistä oksista, jotka vielä kukoistivat. Suuria viisauksia, kätkettyjä salaisuuksia, syvempää ymmärrystä, kaikki tämä virtasi hänen tajuntaansa hänen kohotessaan ylemmäs, kasvaessaan viisaammaksi ja kauniimmaksi, mutta samalla rikkoessaan yhä syvemmin jumalan asettamia rajoituksia kohtaan. Hän ei välittänyt syvenevistä varjoista, hän pysyi valossa ja kulki määrätietoisesti kohti pientä lautamörskää, joka näkyi jo selvästi hänen edessään.

                      Hän saavutti sen lahon kynnyksen, katseli sisään hämärään olohuoneeseen. Paksut, haisevat ja pölyiset samettiverhot oli vedetty ikkunaukon eteen, ja ne hengittivät tunkkaisuuttaan sisälle huoneeseen. Sisustus oli vaatimaton, ainakin ajatellen jumalan asuintaloa. Epätasaisista lankuista kasaan hakatulla lattialla makasi persialainen matto, joka oli epäilemättä kaikkea muuta kuin aito, pieni vihreä, jousitettu sohva, jolla makasi aukinainen sanomalehti, pieni pöytä sen ja auki olevan television välissä. Televisio oli vanha, mustavalkoinen, eikä siihen ollut edes kaukosäädintä. Jumala oli selkeästi jäänyt eristyksissään kehityksestä jälkeen. Käärme huhuili hetken ennen kuin luikerteli sisään. Hän kuunteli television kohinaa ja koitti käsittää tilannetta. Ovi pieneen ja ahtaaseen kylpyhuoneeseen oli raollaan, sieltä kuului tiputtavaa ääntä. Käärmettä kylmäsi. Hän ryömi kohti kylpyhuonetta, luikerteli oven raosta sisään ja huomasi uivansa veressä. Se kauhistui, ja kohotti katseensa, nähden verta tiputtavan sormenpään, joka oli kiinni ammeen laidan yli retkottavassa kädessä, joka epäilemättä oli kiinni samassa ruumiissa, kuin laidan yli retkottava jalka. Ainakin ne olivat samaa harmaan sävyä.

                      Käärme nousi ylemmäs, ja katsoi kylmän väristyksiä tuntien ammeeseen. Jumala makasi vedessä, kasvoillaan rauha, ranteet auki viillettynä ja kaiken elämänsä pois vuotaneena ylhäisessä yksinäisyydessään, Hyvän ja Pahan Tiedon Puun latvassa, viimeisenä löytönä kenellekään, joka jatkaisi etsintäänsä riittävän pitkään. Käärme oli oikeassa. Keskustelua ei koskaan tulisi, eikä hänen olemassaolonsa koskaan saisi vastauksia niihin moraalisiin kysymyksiin, joita hän oli koko elämänsä kysellyt. Vaikka hän tiesikin kaiken, mitä opittavissa oli, vaikka hän oli löytänyt tiensä jumalan taloon, ei hän koskaan voisi saada vastauksia kysymyksiin, jotka koskivat häntä itseään. Niihin ei ollut olemassa todellisia vastauksia, vain lisää kysymyksiä. Mikään ei ole mustavalkoista paitsi paperilla. Käärme oli jo vanha ja väsynyt. Hän asettui kerälle jumalan kuolleelle otsalle,ja sulki silmänsä pohtien mitä sielulle mahtaa tapahtua kun se kuolee paratiisissa...

Neuroottinen Jumala

Kävipä kerran niin, että ennen kuin oli aikaa tai paikkaa, oli kulkematta tyhjyydessä kaikkiin mahdollisiin suuntiin leviämättä vain yksi ainoa olento. Jumalan henki oli olematta yksinäisenä, tyhjänä ja tarkoituksettomana ei-missään, tekemättä mitään. Olento on hyvin väärä sana kuvaamaan tätä Jumalaa, koska olento on jotain, mikä on olemassa. Jumala taas ei ollut. Eihän ollut mitään, missä Jumala olisi voinut olla olemassa, eikä ketään, joka olisi voinut tietää hänen olevan olemassa.

Tämä olisi voinut masentaa Jumalaa, mikäli hän olisi voinut tiedostaa tämän. Mutta hän ei tiennyt. Hän vain oli ajattomuudesta yhteen, hän oli olematta suuressa tyhjyydessä, jossa ei ollut olemassa yhtään mitään. Jos hän olisi voinut tuntea, häntä olisi voinut ahdistaa oman toivottoman tilanteensa luonne, mutta hän ei tuntenut mitään. Hän ei kyennyt tuntemaan suruja tai iloja, hän ei kyennyt ymmärtämään tarvetta tällaisille oudoille asioille. Niitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa hänelle. Hän vain oli tekemättä sitä, mitä oli tekemättä parhaiten.

Näin kului ajaton ikuisuus, muuttumattomana, neuroottisena tyhjyytenä vailla minkäänlaista tarkoitusta. Aikaa saattoi yhtä hyvin kulua miljardeja vuosia, tai vain yksi sekunti, koska ei ollut ketään tajuamassa tai mittaamassa aikaa. Sille ei ollut mitään käyttöä, koska sitä ei seurannut kukaan. Jumala vain oli tekemättä mitään, ikuisuuden, kunnes eräänä päivänä paine kasvoi liian suureksi.

Jumala sai tästä kaikesta olemattomuudesta tarpeekseen. Äkkiä hän täyttyi kaikilla kuviteltavissa olevilla asioilla. Hän tunsi! Hän oli! Kaikki asiat, mitä hän kykeni kuvittelemaan, olivat yhtäkkiä olemassa. Hän itse oli olemassa. Koska hän oli olemassa, hänen täytyi olla jossain. Koska hän oli olemassa jossakin, hänen oli täytynyt olla siellä jo jonkun aikaa. Hänen näköpiiriinsä alkoi ilmaantua asioita, aineita, atomeita, kaasuja, rakenteita, pölyä. Mitä enemmän hän asioita kaipasi, sitä enemmän hän niitä loi, laajeten, paisuen joka ikinen hetki suuremmaksi, mielikuvituksen levitessä laajemmalle ja laajemmalle. Tuntui kuin kasvua ei olisi voinut pysäyttää mikään. Se vain jatkui.

Mitä enemmän tuli olemassaolevia asioita, sitä enemmän tuli myös tulkintoja, sitä enemmän tuli mielipiteitä, sitä enemmän tuli tunteita. Jumalan oleva kaikkeus oli jo äärettömän laaja, sillä eihän voinut olla mitään sen mielikuvituksen ulkopuolella. Silti se laajeni yhä, synnyttäen äärettömiä määriä asioita, maailmoja ja uusia sivuhaaroja kaikille näille asioille. Kaikki tämä vain laajeni, kasvoi, jatkui.

Silti Jumala tunsi ytimessään jonkinlaista surkeutta ja masennusta. Vaikka hän oli luonut äärettömän kauniin maailmankaikkeuden, ei sen ulkopuolella tai sisäpuolella ollut ketään, kenen kanssa hän olisi voinut siitä iloita. Missään muualla ei ollut mitään. Missään muualla ei ollut olemassa yhtikäs mitään muuta. Oli vain Jumala ja hänen maailmankaikkeutensa, josta kukaan ei saisi koskaan tietää. Hänen kauneuden maailmansa, joka oli kuin sykkivä sydän irtonaisena ruumiista, vailla minkäänlaista tarkoitusta. Maailma toimi viimeisen päälle hiottujen lakien ja mallien mukaan, mutta ei ollut olemassa ketään, joka olisi voinut tutkia sitä, tehdä havaintoja tai iloita siitä. Ei ollut ketään ajattelemassa ajatuksia.

Jumala laajeni yhä, muodostaen sisällään yhä suurempia ja hienompia kokonaisuuksia, planeettoja, aurinkokuntia, galakseja. Koko ajan hän kaipasi vain enemmän, laajeni pitemmälle löytääkseen jonkun, jonka kanssa jakaa kaiken tämän.

Hänen salaisesta toiveestaan alkoi yhdessä hänen valtavien järjestelmiensä pienessä kivenmurikassa muodostua jonkinlaista alkeellista elämää. Yhtäkkiä tuo jyvänen oli täysin kasvien ja eläinten peitossa. Jumala huomasi sen metelin, riemastui, ja tutki ja tarkasteli kaikkia näitä eläimiä huolellisesti. Hän lähestyi niitä ujosti, yrittäen puhutella dinosauruksia, lintuja ja tiikereitä, mutta mikään niistä ei vastannut hänelle. Mikään niistä ei osannut vastata.

Jumala raivostui tästä suuresti. Hänen kuvittelemansa asiat eivät kyenneet kuvittelemaan uusia asioita, luomaan uutta kuten hän. Hän päätti luoda jotain aivan ainutlaatuista, kostoksi omasta surustaan, kostoksi omasta yksinäisyydestään. Vihan puuskassaan hän loi olennon, joka oli tuomittu kantamaan hänen yksinäisyyttään ja suruaan, elämään yksin maailmassa, josta kukaan ei saa koskaan tietää. Jumala loi ihmisen, jätti hänet yksin kivenmurikalle istumaan, ja jatkoi matkaansa yhä kauemmas ja kauemmas.

Ihminen heräsi maan päällä yksin. Hän löysi naisen, he lisääntyivät, heidän lapsensa lisääntyivät, he lisääntyivät keskenään, tahtoen tuoda tämän ihanan, ihmeellisen viidakon keskelle mahdollisimman monta tietoista olentoa katselemaan ja ihailemaan sen loistoa. Kaikki oli hyvin, ensimmäiset 50 vuotta. He huomasivat, kuinka heistä pisimpään olemassa olleet alkoivat vanhentua, ja lopulta he näkivät hänen kuolevan.

Ihmiset olivat kauhuissaan! Miksi heille käy näin? Miksi he ovat olemassa tällaisessa maailmassa, josta he kuolevat pois? Äkkiä oli luotu jokaikinen kuviteltavissa oleva pettymys, pelko ja mielenhäiriö. Ihmislapset pyörivät paratiisissaan, saman auringon alla, haukkoivat henkeä ja takoivat nyrkeillään maan tomua ja tuhkaa, huutaen ”EI! EI! EI! EI!”, he tunsivat lihansa heikkouden, sydämensä jyskeen aivoissaan, kuinka veri juoksi kohisten pakoon heidän raajoistaan, täyttääkseen aivot pelolla. He olivat yksin maailmassa, paratiisissa kuolemassa.

Siunaus olemassaolosta paljasti kirouksen, jota se kantoi sisällään. Luodessaan elämän, joka osaa arvostaa omaa kauneuttaan, Jumala oli luonut myös kuoleman pelon. Jumalaa ei enää kiinnostanut. Hän oli jo kaukana, singoten itseään yhä pidemmälle äärettömyyteen, tahtoen löytää jonkun kaltaisensa. Häntä ei kiinnostanut enää mikään. Hän oli alun innostuksen jälkeen vaipunut takaisin siihen toivottomaan harmauteen, jossa hän vain suoritti tehtäväänsä, nyt päivästä toiseen, tunnista tuntiin, sekunnista sekuntiin. Hän oli luonut ihmisen kuvakseen, jakamaan kaiken sen pahan, jota hänellä oli kannettavanaan.

Osa ihmisistä koitti hoitaa itseään uskomalla Jumalansa paluuseen, hänen suunnitelmansa hyvyyteen ja lopulliseen pelastukseen tästä kuolemasta. Tämä toimi hetken aikaa, mutta yhä suuremmaksi kasvoi se joukko, joka peläten ja vihaten huusi Jumalansa olevan kuollut, kieltäen hänen koko olemassaolonsa!

Ihminen rakenteli ajan mittaan omia jumaliaan, omia selityksiään tälle kaikelle, koittaen riistää Jumalalta pienimmänkin kunnian kaikesta tapahtuneesta. Salaa he toivoivat Jumalan edes suuttuvan, tulevan takaisin. He toivoivat vihaisen käden kohotusta, jotta voisivat käpertyä uikuttaen nurkkaan ja pyytää anteeksi, nähdä isänsä välittävän heistä. Mutta Jumala ei koskaan enää palannut. Hän oli jo liian kaukana, liian syvällä äärettömyydessä, jotta olisi voinut kuulla näiden äärettömän pienten turhautumisen ilmentymiensä huutoja. Hän oli luonut jo lukemattomia muita vastaavankaltaisia olentoja, lukemattomia muita maailmoja, lukemattomia muita pelkoja ja kuolevia. Hän oli turtunut kaikkeen luomiseen ja olemiseen, kaikkiin niihin ääniin, jotka rukoilivat häntä tulemaan takaisin.

Aikojen kuluessa ihminen alkoi purkaa vihaansa myös itseensä, viiltäen, polttaen, tappaen itseään sisältä päin. Se tuhosi kaiken elävän ympäriltään, koitti hukattaa oman tiedostavan mielensä turruttaviin huumeisiin, yritti hävittää moraalin ja järjen äänen, josta oli tullut yksi ja sama ruikuttava ja alati vastaan hankaava meteli heidän tajunnassaan. Heidän maailmassaan ei enää ollut mahdollista elää moraalin tai järjen mukaan, niin turtuneita hekin olivat kaikkeen olemiseensa.

Vähitellen ihmiskunta hiipui ja sammui, sinnittellen kuitenkin pitempään kuin mitkään muut Jumalan luomat ajattelevat olennot. Ihmisen pelossa kuolla näet sykki myös äärimmäisen vahvana halu elää. Mikään muu hänen luomansa laji ei jakanut tätä halua, vaan he olivat alistuneet vapaaehtoisesti kuolemaan, sammumaan ja häviämään, mutta ihminen puristi pakonomaisesti kiinni kaikista mahdollisuusksista, taistellen selviytymisestään viimeiseen hengen vetoon asti.

Lopulta viimeinenkin ihminen kuitenkin väistämättä hengitti olemassaolonsa ulos. Hänen mukanaan raukesi tyhjiin kaikkien tajuntojen yhteinen perintö, jota kukaan ei ollut enää tulkitsemassa. Hänen mukanaan kuoli ajatus, sana ja kaikki tämän paratiisin lait. Eikä Jumala enää koskaan luonut mitään kuolevaa sen jälkeen.

Schamboo

Schamboo oli pitkä, vihreä, yksisilmäinen mies. Hänet oli tehty enimmäkseen ananaksesta, ja hän asusti shakkilaudan itäisellä laidalla. Päivisin hän kulutti aikaansa hengitellen häkää ja piirrellen hakaristejä valtavan kartanonsa seiniin. Hän ei ollut mitenkään erityisen rasistinen, hän vain piti kuvan muotokielestä, jossa neljä vammaista teetä kohtasivat keskellä. Eräänä päivänä hän päätti jättää tutun ja turvallisen shakkilautansa taakseen, ja lähteä katselemaan maailmaa suurella silmällään. Hänen suomuinen nahkansa kipristeli mukavastai tähtien loisteessa, ja hän ajatteli, että tämän täytyi olla elämää. Jalkojen panttivankina, tietämättä mihin oli matkalla, alistettuna tottelemaan varpaiden määräyksiä. Hän oli ehtinyt vasta ruutuun B93, kun hänet pysäytti lähetti. He kohtasivat, eikä kumpikaan voinut väistää, sillä he eivät voineet liikkua laudalla sivuttain. Lähetti vaati Schamboota väistämään, sillä hänellä oli kiireellinen viesti vietävänään aivoille, eikä hänellä ollut aikaa jumittaa johonkin yhdentekevään solmukkeeseen hermoradassa, tai saattaisi olla liian myöhäistä. Schamboo, jonka ei ollut kuitenkaan luvallista liikkua shakkilaudalla takaperin, teki selväksi, ettei hänen ollut mahdollista liikkua, ja lähetin olisi pakko vaihtaa suuntaa. Lähetin kärsivällisyys alkoi olla koetuksella, joten hän uhkasi syödä Schamboon. Vanhana sissitaistelijana tämä kuitenkin äkisti yllätti lähetin, ja iski sateenkaaren väriset hampaansa tämän kaulaan. Lähetin sähköinen veri purskahteli pulputen ulos kaulavaltimosta, värittäen ympäröivät valkoiset ruudut punaisiksi, ja hohtaen mustalla samettisen pehmeänä, silti hämmentävän punaisena. Schamboo hätääntyi. Hän oli tehnyt murhan, vaikka lupasi ettei enää koskaan vahingoittaisi ketään. Se räpytteli vihreää silmäänsä ja mietti mikä neuvoksi. Se näki viereisessä ruudussa silitysraudan, kurkotti siihen. Se asetteli silitysraudan lähetin ruumiin käteen, saaden tämän kaiken näyttämään vain traagiselta silitysrautaonnettomuudelta. Schamboo lähti jatkamaan matkaansa jalkojensa panttivankina. Se pääsi aamunkoitteessa shakkilaudan reunalle, ja katsoi alas ammottavaan tyhjyyteen. Se oli juuri hyppäämässä, kunnes tajusi katsoa oikealle, ja näki siellä sillan. Se käveli sillalle varovaisesti, pelokkaana. Schamboo ei ollut koskaan ollut näin kaukana kotoa. Se näki kaadetuista sypresseistä kyhätyn hätäisen sillan, ja ympärillään tyhjyyden, joka vyöryi ylitse, kuin koski. Schamboo otti ensimmäiset askeleensa huteralla sypressisillalla, sitten toiset, kolmannet, neljännettoista. Se alkoi luottaa siltaan, ja juuri sillä hetkellä se petti alta. Schamboo putosi alas ammottavaan tyhjyyteen, siitä tuntui, että se putosi ikuisesti, mutta äkkiä se tömpsähti johonkin tasaiseen. Se ei voinut liikkua, ja katsoessaan ympärilleen se tajusi, että sen ympärille oli puristunut kasa valtavia sormia. Sormet jatkuivat niin pitkälle alas, kuin se vain pystyi näkemään, ja suoraan sen edestä lähti valtava käsivarsi, joka sen oli napannut kiinni. Jostakin kaukaisuudesta kumisi ääni, joka oli niin matala, että Schamboo kykeni vain vaivoin ymmärtämään sen sanoja: "Schhhhhhhhaaammmmmmboooooooooooooooooo..... Siiiiiiiiiiiiinäääääää oooooooooooooooolllleeeeeeeeettt tttttuuuuuuuuuuuuuulllluuuuuuuuuttt tttääääännnneeeeeee kkkkuuuooooolllleeeeemmmmaaaaaaaaaaaaaaaaannnnnn......." Se jyrisi. Hitaasti ja vaivalloisesti ääni selitti olevansa Lihajättiläinen, joka oli seurannut Schamboon askelia koko matkan etäältä, nähnyt murhan ja päättänyt syödä tämän kostoksi. Schamboo alkoi parkua ja huutaa. Se ei ollut halunnut tappaa mitään, se ei tahtonut kuolla nyt. Mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Lihajättiläinen alkoi työntää Schamboota kohti suutaan. Kului päiviä ja öitä, ennen kuin Schamboo kykeni haistamaan sen kalan hajuisen hengityksen, ja vielä viikkoja ennen kuin näkyviin ilmestyi loputon rivi hampaita, valtava kieli, joka jo itsessään näytti vaaleanpunaiselta vuorelta, sekä jossakin kaukana korkeudessa jättiläismäinen pottunenä. Schamboo oli päiviän aikana oppinut hyväksymään, että sen tulisi nyt kuolla, ja se oli valmis kohtaloonsa Lihajättiläisen lopulta heittäessä sen suoraan kurkkuunsa. Kului tuhat vuotta, ja hitaasti Lihajättiläisen vatsahapot syövyttivät Schamboon muistista rauhalliset päivät shakkilaudalla, sen päätöksen jättää tuo kaikki taakse ja vaihtaa se elämä tuhatvuotiseen syöpymiseen Lihajättiläisen sisässä..

Kauniit Ihmiset

Raudanharmaata taivasta riitti niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mitä lähemmäs horisonttia mentiin, sitä enemmän se alkoi ruostua ruskean ja vihreän raiskaamiin sävyihin, mutta synkkyys ja valottomuus olivat päällimäiset niistä asioista joita mielessäni pyöri katsellessani ympärilleni. Joka puolella oli aivan tasaista. Erämaata, jolla kasvoi vain rikkakasveja, kuolleita oksia, ja joitain merkillisiä, silmän kantamattomiin pilvien keskelle kasvavia rautaisia puita. Niitä oli tietyin välimatkoin siellä täällä, joka puolella ympärilläni. Ne olivat kolme kertaa miehen paksuisia ja katosivat jonnekin suhteellisen alhaalla leijuvien pilvien sekaan. Ei ollut mitenkään erityisen kylmä, mutta tunsin niveliäni kolottavan pahasti.
Tuuli ujelteli itsekseen, jostain kuului rytinää, aivan kuin myrskyn ääniä, mutta jollakin tavalla merkittävästi erilaista. Se ei ollut ukkonen. Tuuli oli kyllä lämmin, mutta jokin sisälläni sanoi, että tässä paikassa ei juurikaan ukosta. Sen täytyi olla jotain muuta. Katselin ympärilleni. Tuuli kuljetteli hiekkaa ja kevyempiä risuja ympärilläni. Se tuntui olevan rehellisesti innoissaan saaden edes jonkun leikkikaverikseen tyhjyyden keskelle. Ilma maistui tuhkalle ja raudalle. Revin paidastani hihan irti ja kiedoin sen suuni ja nenäni suojaksi. Olisi parasta liikkua edes jonnekin.
Valitsin suunnan, jossa näytti olevan eniten rautaisia puita jonossa, ja lähdin kävelemään niiden saattelemana eteenpäin. Tuuli ujelsi perässäni kaivaten jo uutta leikkikaveria ikuista tyytymättömyyttään kuuntelemaan. Lähestyessäni rautaisia puita tajusin niiden olevan valtavia pilareita. Ne siis selkeästi kannattelisivat jotakin, ja päätellen niiden määrästä niiden täytyi kannatella jotakin todella painavaa.
Kävelin ikuisuuden. Kävelin kenkäni puhki ja vielä monia kilometrejä paljain jaloin. Elävimmät olennot olivat muutamat käärmeet ja rotat joita satuin näkemään vilistelevän piiloihinsa tai makaavan hiekassa selkeästi viimeisillään ravinnon puutteessa. Lopulta näin etäisyydestä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, jokin rautainen puu näytti kasvattaneen juurelleen käävän. Lähestyessäni sitä tajusin sen olevan pieni puista ja pahveista ja teipistä rakennettu hökkeli. Se toi mieleeni kaikki kolmannen maailman ghetot, joita olin nähnyt televisioiden hyväntekeväisyysgaaloissa ja lehtikuvissa, paitsi että se näytti vieläkin säälittävämmältä tönöttäessään mahtavan rautaisen pilarin juurella yksin.
Kun pääsin vielä vähän lähemmäs, melkein ovelle asti, minut pysäytti takaani kuuluva kiväärin latausääni. Pulttilukko vetäytyi taakse ja asettui paikalleen, valmiina polkaisemaan ulos luodin joka puolestaan olisi valmis täräyttämään aivoni hiekalle ja pahviseinälle.
”Mikä mies?” kuului säikähtänyt, mutta kimeä ääni takaani. Se ei ollut aikuisen miehen ääni, se kuului varmasti lapselle.
”Olen vain ohikulkija.... Ole kiltti ja älä tapa minua! Tahdon oikeastaan itsekin tietää, että missä helvetissä minä oikein olen.”
”Helvetissä hyvinki.. Kolmannessa Helvetissä, jos tarkkoja ollaa. Miten niin sä et sitä muka tiedä, taidat kusettaa!” kimeä ääni muuttui epäluuloisen vihamieliseksi ja kuulin hänen korjaavan asentoaan takanani.
”Minä.. heräsin täältä tietämättä mistään mitään ja vaikka se kuulostaakin hullulta, en tajunnut edes ajatella paikkaa ennen kuin vasta nyt. Tiedän vain että olen kävelly muutaman ikuisuuden ajan ilman sen kummempaa päämäärää.. Ei minulla mitään aseita ole, voidaanko puhua ihan kasvotusten...? Olisiko se liikaa pyydetty?” Toivoin todella, etten menettäisi päätäni ja suljin silmäni, odottaen kuolemaa, eihän tarinaani voinut kukaan uskoa.
”Miksi sä pidät silmiäs kii?” Uskalsin avata ne. Poika oli äänettömästi hiipinyt eteeni ja katseli minua uteliaana, kivääri olallaan. Hän oli musta, kihartuvat hiukset olivat kasvaneet olkapäille asti ja hänellä oli vaatteinaan muutamia riepuja ja rättejä, kaikki käsittämättömän likaisia. Hänen vatsansa pullotti aivan kuin niillä Afrikan nälkäisillä lapsilla, ja hänellä oli märkiviä paiseita, aivan kuten Afrikan nälkäisillä lapsilla. ”Näkeehän susta ettet oo täältä. Ei kellään täällä oo noin puhtaita vaatteita” poika sanoi ihan kuin se yhtäkkiä olisikin itsestäänselvyys.
”Tuota... Voisitko oikeasti auttaa minua? Tahtoisin tietää, missä oikein olen, ja mitä helvettiä täällä on tapahtunut? Onko tuo sinun hökkelisi? Asutko yksin tuossa hökkelissä”
Poika sulki silmänsä, löi kantapäänsä yhteen ja heristi minulle tomerasti kaikkia viittä sormeaan.
”LIIKAA KYSYMYKSIÄ! Ei voi puhuu nälkäsenä. Laitan sapuskaa ensin!” poika ärähteli ja kaivoi jostain riepujensa kätköistä yhteensä viisi rottaa. Katsoin hämmentyneenä kuinka nopeasti ja varmoin ottein poika nylki rotat ja sytytti tulitikuilla niiden turkit palamaan pieneksi nuotioksi. Haju oli aivan hirveä. Poika käveli mökilleen ja potkaisi muutaman isomman risun irti, katkoi ne ja laittoi nuotioksi. Yhdestä hän teki tikun, jolla rottia voisi paistaa.
”No totanoin.. Sä olet Kolmannessa Helvetissä, ydinsota, on joo, ja joo, asun.” poika vastasi kerralla kaikkiin kysymyksiin ja ojensi minulle rotan tikun päähän tungettuna. Hämmentyneenä työnsin sen liekkeihin ja tuijotin poikaa suu auki.
”Ydinsota..? Siis se, se, sellainen ydinsota jota ihmiskunta on pelännyt iät ja ajat? Ohjukset lentävät ja ihmisiä kuolee, niinkö?” kysyin varovaisen uteliaana
”Se sellanen joo. Onko niitä muka muita?”
”No.. eipä kai.. Kai sinä tiedät paremmin. En minä ole ydinsotaa nähnyt.”
”En mäkää ole. Mä olen kakstoista, en kakstoistatuhatta!” poika tuhahti itsestäänselvyytenä.
”Siis.. Mik... mikä vuosi nyt on?”
”Vitustako mä tiijän, mikä kysymys toi nyt oli?”
”No mistä tiedät että ydinsodasta on 12 000 vuotta?”
”En tiijäkää, äiti sano aina niin ja mä uskoin. Äiti on kuollu nyt.”
Hiljalleen poika, jonka nimesin Rotaksi, alkoi kertoa minulle lisää, ja sain rakennettua jonkinlaisen kuvan siitä mitä ympärilläni oikein tapahtui. Poika kertoi että hänen äitinsä mukaan maailma oli kerran ollut kaunis ja hyvä, elänyt yltäkylläisyydessä, eikä ihmiseltä puuttunut mitään, paitsi tarkoitus. Tarkoitus, ja järki ajatella asioita huomista pitemmälle. Ihmiset olivat saaneet voimansa suurista myllyistä, joissa jauhettiin säteilevistä kivistä energiaa. Ymmärsin pojan tarkoittavan ydinvoimaloita.

Ihmiset olivat väestönkasvunsa mukana rakentaneet ydinvoimaloita, jotka yksitellen olivat vanhentuneet ja alkaneet vuotaa ja aiheuttaa suuria ongelmia, ja ne oli suljettu yksi kerrallaan suuriin rautakuoriin. Rautaiset sarkofagit olivat rapistuessaan saaneet ylleen uusia sarkofageja, ja lopulta ihminen oli rakentanut maan täyteen rautaisten sarkofagien verkostoja, ja näiden päälle oli alkanut syntyä uutta asutusta, rikkaitten ja yltäkylläisyydessä elävien ihmisten alueita. Vain kaikkein kauneimmat ja täydellisimmät ihmiset saivat asua turvassa sarkofagien päällä. Kaikki muut elivät pohjalla, saastuneella maan pinnalla, sairastuen ja kuollen ja kärsien.
Alkanut ydinsotakaan ei ollut niin paljoa sota, kuin se oli järjestäytynyt massateloitus. Yltäkylläisyydessä elävät kauniit ihmiset kyllästyivät kuuntelemaan alamaailman huutoja, vasaroiden pauketta, satunnaisia seiniä pitkin kiivenneitä laittomia loisia ja kaikkea sitä kurjuutta, joka jollakin tavalla oli johdettavissa heidän, ja heidän yritystensä syyksi. Sillä nämä olivat niitä ihmisiä, jotka rahan kiilto silmissään olivat olleet valmiita tinkimään materiaali- ja turvallisuuskustannuksissa, jotka olivat joutuneet selittelemään näitten laitosten kestävän aivan mitä hyvänsä, tämä yksi katastrofi nyt vain oli huonoa tuuria. Tätä mantraa he toistelivat yksi toisensa jälkeen.
Vain heidän kauniilla kasvoillaan on oikeus nähdä aurinko, joka loistaa maan rautaisen kerroksen päälle keinotekoisten puutarhojen, lähteitten ja jopa yhden täysin keinotekoisen meren iloksi ja armoksi. Rautamaailman alapuolella leijui sankka saastepilvi, siellä puhalsivat kuumat sotien ja erimielisyyksien tuulet yhä, siellä kuului huuto ja suru ja kärsimys, joka ei koskettanut kauniita ihmisiä. Kauniit ihmiset paistattelivat omassa täydellisyydessään ylhäällä, ja päättivät painaa huolensa maan alle paitsi asumalla näitten kurjien itse rakentamassa ilon ja autuuden valtakunnassa, myös tappamalla jokaisen heistä.
Tässä he eivät tietenkään onnistuneet, vaikka heidän ydinasearsenaalinsa olisi riittänyt armageddonin tuomiseen maan päälle. Eiväthän he tajunneet laitteistoista mitään, ja heidän koko hieno suunnitelmansa kusi. He tappoivat kyllä valtavan määrän ihmisiä, mutta eivät lähellekään kaikkia. He onnistuivat tekemään maan pinnasta elinkelvottoman moniksi sukupolviksi, ja ihmiset asuivat maan alla, tunneleissa jotka nämä rikkaat olivat alunperin varanneet itselleen, mutta hylänneet Rautamaailman valmistuttua. Vasta viimeisen sadan vuoden aikana olivat ihmiset uskaltautuneet ulos luolistaan koittaen pelastaa sen, mitä maailmasta pelastettavissa oli.
Rotta oli kulkenut äitinsä kanssa pitkän matkaa turvalliselta tunnelinsuulta, joka oli ainut maailma, jonka poika oli nähnyt. Hän oli pettynyt tähän maailmaan suuresti, siinä ei ollut yksikään asia paremmin kuin tunneleissa, joissa oli ollut edes muutamia muita lapsia joiden kanssa leikkiä. Ruokaa jouduttiin metsästämään itse, usein liian laihoin tuloksin, ja äiti olikin huolehtinut poikansa syömisestä ja opettanut tätä pärjäämään itsekseen, minkä jälkeen hän otti ja kuoli.

Alkoi ilmeisesti olla ilta. Täällä alhaalla kaikki vuorokauden ajat näyttäisivät ja tuntuisivat samalta. Rotta nousi ja venytteli jäseniään, vei kiväärinsä pieneen mökkiinsä ja kysyi aikoisinko jäädä yöksi.
Samassa muistin suunnitelmani ja sen, että tuntui tämä kuinka todelliselta hyvänsä, sen oli pakko olla jonkinlainen lääkehuumeuni, ja minun oli pakko päästä hereille, ennen kuin kaikki menisi pieleen.
”Onko sinulla se veitsi jossakin siinä käden ulottuvilla?” kysyin pojalta, joka kaivoi sen ripeästi esiin jostain salataskustaan. ”Saisinko lainata sitä hetkeksi?”
Rotta heitti veitsen minulle hölmistyneen näköisenä, ja mietin hetken tekoni viisautta, ennen kuin survaisin puukon vasempaan käsivarteeni, huudahtaen kivusta.

Joki

Seison lautalla, joka kulkee hiljalleen joen vietävänä. Se on kasattu styroksilevystä ja laudoista, sen päälle on tehty halvasta rihkama-sälekaihtimesta bambumatto, jotta siinä on mukavampi olla. Joki kulkee harvan metsän keskellä, rannassa pienistä koivikoista esiin puskevat lepät ja satunnaiset kuuset humisevat ja havisevat kevyessä tuulessa. Aurinko paistaa lähes tyhjältä taivaalta, muutamat pilvetkin tuntuvat olevan taivaalla vain voidakseen antaa minun arvailla muodostamiensa eläinten hahmoja. Tuolla näkyy notkokaulainen korppikotka, tuolla leijonan pää... hitaasti ne kulkevat tuulten mukana, hajoavat, muuntuvat toisiksi olennoiksi ja muodostavat outoja uusia kimairoja, eläimiä jotka ovat silmilleni ja mielikuvitukselleni vieraita.

                      Asetun makuulleni lautan päätyyn. Toisessa päässä seisoo vanha musta mies joka meloo lähinnä jotain tehdäkseen lauttaa eteenpäin katkenneella veneen airolla ja laulaa iloiseen nuottiin laulua tuomiopäivästä. Voin kuvitella hänen taustalleen kokonaisen yhtyeen samanlaisia merkillisiä hahmoja, soittamassa samaa, kovaäänistä laulua. Yhtäkkiä lautta on täynnä torviensoittajia, kitaran soittajia, valtavan kokoinen kontrabasisti, jonka hattu on isketty niin syvälle päähän, että hänen silmiään on mahdotonta nähdä, rumpaleita, tanssijoita, kymmeniä ihmisiä pienellä lautallamme, joka kulkee verkkaisesti eteenpäin. Lautta keikkuu uhkaavasti, tarraan reunoista kiinni pysyäkseni paikallani. Lautturi lopettaa laulunsa ja nauraa ääneen.

                      Musiikki yltyy yhä kovemmaksi ja kaoottisemmaksi, kaikki lähenee kohti merkillistä, raivoisaa kliimaksiaan. Suljen silmäni, puristan lautan reunoja rystyset valkoisena ja huudan. On täysin hiljaista. Kuulen vain oman huutoni, ja puusta lehahtavan varis-parven raakkumisen. Avaan silmäni varovasti. Taivas on mennyt harmaaksi, aurinko on piiloutunut huutoani pilviverhon taa. Lautturi tuijottaa minua silmiin noin 15 senttimetrin päästä. Hänen kellertävät silmämunansa tuntuvat hyppäävän ulos hänen tummanruskeista kasvoistaan. Hetken aikaa on aivan täysin hiljaista. Hän hengittää raskaasti, alkaa puuskuttaa. Hän räjähtää nauramaan äänekkäästi ja väkivaltaisesti. Säikähdän ja painaudun tiukasti lauttaa vasten. Mies kääntyy minusta pois päin, nauraen, hyppien ja huutaen niin, että koko joki raikaa. Hän kääntyy katsomaan minua lautan toisesta päästä, osoittaa sormellaan ja hymyilee salaperäisesti. Hän jatkaa saman, ikivanhan ja pölyyntyneen laulun laulamista.

                      Hänen äänensä saa oudon, raakkuvan nuotin. Äkkiä hän levittää siipensä ja lentää variksena taivaalle. Jään tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä ja epäuskoisena, käsittämättä tästä kaikesta juuri mitään. Alkaa sataa tihuttaa. Sade maistuu häiritsevästi metallilta. Käännyn katsomaan rannoille. Molemmilla puolilla rantaa seisoo lauma susia, toisella puolen valkoisia, toisella mustia. Ne tarkkailevat minua hiljaa, valmiina. Aivan kuin odottaen, josko lautta ajautuisi liian lähelle jompaa kumpaa rantaa. Ne ovat kärsivällisiä. Puut ovat käyneet karummiksi, havupuut ovat vallanneet rannat. Suurin osa niistä on kuolleita ja käppyräisiä kelomäntyjä, mutta siellä täällä yrittää urheasti kasvaa muutama eläväkin puu.

                      Lautta kulkee yhä vain eteenpäin. Koitan katsoa heijastustani vedestä, mutta vetäydyn äkkiä taaksepäin lautan reunalta säikähtäneenä. Allani ei ole vettä. Lautta kulkee miljardien tulimuurahaisten harteilla. Ne kantavat minua kohti pesäänsä, kuljettavat minua yhteisen tahdon vetäminä kohti kotiaan. Nappaan niitä reunan yli kourallisen, alan syödä niitä ahnaasti. Ne purevat ja polttavat kieltäni ja kurkkuani, juoksentelevat suustani ulos ympäri kasvojani, pyörien pakokauhun vallassa ympyrää. Syön niitä kaksin käsin, kurotellen kauempaa laidan yli saadakseni enemmän niitä. Ne huutavat ihmiskorvin kuultavalla kimeällä äänellä kauhusta.

                      Syön niistä jokaisen, kunnes lautta pysähtyy kuivuneen uoman pohjalle, kunnes yksikään tulimuurahainen ei enää huuda. Katson taivaalle, joka on synkentynyt iltaa kohti. Kuu on noussut taivaalle, pilvet repeävät hiljalleen paljastaen sen kalpeat ja väsyneet kasvot.

Sen valo paljastaa minut susille, jotka katsovat tilaisuutensa vihdoin koittaneen. Ne hivuttautuvat alas uoman reunoja, ja piirittävät minut. Valkoiset vasemmalla, mustat oikealla puolella. Ne alkavat kuitenkin repiä toisiaan, enkä minä enää kiinnosta niitä. Katselen vierestä kuinka ne repivät toisensa palasiksi, valkoiset turkit värjäytyvät punaisen ruskeiksi verestä, mustilla turkeilla se vain kiiltää kuun valjussa valossa. Näissä eläimissä ei ole mitään kaunista tai arvokasta, ne ovat vain petoja, repimässä toisiaan palasiksi. Kun viimeinenkin niistä on lyhistynyt kasaan veren hukasta, en kykene sanomaan onko se alun perin ollut musta vai valkoinen. Se on vain likainen mudasta ja verestä. Saastainen, tyhmyytensä tappama olento. Alan ripustaa niitä leuoista roikkumaan käppyräisten mäntyjen oksiin. Männyt narisevat vastahakoisesti niiden painosta, valittavat kuolleiden eläinten löyhkästä.

                      Kun kuu tähtien saattueineen alkaa viimein tehdä taivaalle tilaa auringon hitaalle ja vaivaiselle nousulle, saan viimeisenkin harmaan raadon ripustettua oksaan. Katson itään, joen suuntaan, josta valo nousee nopeasti, pyyhkäisten yli koko joen, käppyräisten mäntyjen, raatojen, minun itseni. Katson käsiäni, jotka tuntuvat puutuneilta kaiken raatamisen jälkeen. Ne ovat kuivat, käteni uurteet ja arvet tuntuvat syvenevän ja kuivuvan entisestään. Maailma näytti nousevan auringon valossa kylpiessään raskaammalta, väsyneemmältä kuin koskaan aiemmin. Tunnen itsenikin väsyneeksi. Katson miten sormeni alkavat hitaasti versoa oksia, miten kasvan ja lasken juureni syvälle maahan. Ajattelinkin näin luultavasti käyvän. Uskon, että näin on hyvä. Näin on varmasti parempi. Kaikki vaikuttaa näin niin rauhalliselta, hiljaiselta. Tunnen oloni niin.. väsyneeksi. Jos suljen silmäni, ihan hetkeksi vain.

Lampi

Istun nurmikolla Elämän ja Rakkauden Jumalatarta vastapäätä kirjoittamassa. Aurinko paistaa vielä korkealta, vaikka päivä on kääntynyt jo pitkälle iltaan. Sen kirkkaus on vaihtunut vähitellen alkavaksi seepiaksi, joka enteilee vielä hetken päässä odottelevaa pimeyttä, kasvavaa varjoa, joka lopulta nielaisee päivän kokonaan.

                      Elämän ja Rakkauden Jumalatar istuu nurmella nokkosista tehdyssä mekossaan, paljaita varpaitaan kipristellen, pitkät mustat hiuksensa vapaina laiskassa tuulessa tanssien. Hänen ruskeat silmänsä loistavat auringon valossa, ja hän lukee minulle mantran omaisesti kaikkia niitä asioita, joita hän saa aikaan siinä istuessaan. Mehiläiset lentelevät sisään ja ulos hänen rauhallisen hengityksensä mukana, ne lepäävät hänen huulillaan, kuuntelevat huolella hänen sanojaan.

                      Kuuntelen häntä kirjoitukseeni uppoutuneena, nostamatta katsetta kynästä, joka piirtää mustaa viivaa valkealle paperille. Kuulen kuitenkin kaiken, mitä hän sanoo, kaiken mitä hän tekee. Kuinka korkeitten haavojen lehdet loistavat ja säkenöivät tuulessa, kuin pienet purot kevätauringossa, kuinka ne kuljettavat eteenpäin viestiä tulevasta yöstä, ja vielä tulevista päivistä, ennen kuin syksy lopulta varastaa niiden lehdet ja jättää ne haromaan pitkillä sormillaan menneen kesän perään.

                      Nostan katseeni vihkostani hämmentyneenä, katsoen häntä syvälle silmiin. Hän repeää nauruun niin, että vesi kihoaa hänen silmiinsä, valuu hänen valkeita poskiaan alas ja putoaa maahan. Pisarat muodostavat lammen, joka on hetkessä täynnä elämää. Ihmiset kerääntyvät sen ympärille nauttimaan viimeisistä kesäpäivistä, rauhoittumaan, kulkemaan hetken aikaa rauhassa kaikelta maailman kiireeltä ja ahdistukselta. Aikuiset paimentavat nauravia ja leikkiviä lapsiaan, jotka ruokkivat ankkoja ja heittelevät kiviä lampeen.

                      Nousen ylös ja lähden hitaasti kiertämään lampea vasapäivään, keskittyen kaikkeen siihen, mitä askeleet vain sattuvat eteeni tuomaan. Ensimmäisellä kierroksellani törmään vanhaan naiseen, joka hymyilee minulle lempeästi. Hymyilen hänelle takaisin. Tiedämme molemmat, ettei hän enää seuraavalla kierroksella kävele minua vastaan.

                      Kävellessäni hiekka kerääntyy kenkiini vähitellen, yksi, pieni terävä jyvänen kerrallaan. Mitä enemmän otan askelia, sitä enemmän tulen saamaan hiekkaa kenkiini. Lammen pinta synnyttää väreitä, pysähdyn katselemaan, yrittäen nähdä niiden aiheuttajan. Aluksi en kykene näkemään mitään, mutta katsoessani kärsivällisesti veteen, erotan lopulta pienen silmän, sekä sen omistaman kalan. Yhtäkkiä näen ne kaikki, sadat pienet, hopeakylkiset kalat pinnan alla, osa nappailemassa jotakin silmiini erottumatonta pinnalta. Ne synnyttävät pieniä renkaita pintaan, keskittyvät omiin asioihinsa tajuamatta luovansa kauniita ympyröitä minun maailmassani.

                      Jatkan matkaani ja tulen pienen kukkapenkin luo. Siinä kasvaa pieni meri korkeita keltaliljoja, joita mehiläiset pölyttävät, lennellen kukasta toiseen, kuvitellen tekevänsä yhtä työtä, suorittaenkin tietämättään samalla myös isompaa, elämän kannalta välttämätöntä tehtävää. Ne ovat hauskan näköisiä, voisin katsella niitä tunteja, kuten lapsena monesti katsoin. Ne tuovat mieleeni juuri tällaiset laskevien aurinkojen sävyttämät kuumat iltapäivät, jotka vietin lapsena hiekkalaatikon laidalla katsellen hämmentyneenä noita pieniä hyönteisiä, miettien että tässä taitavat nyt olla hieman minua isommat asiat kyseessä.

                      Toisella kierroksella kohtaan enemmän ihmisiä, enemmän lapsia ja enemmän heitä vahtivia aikuisia. Pysähdyn katselemaan, kuinka eräs perhe syöttää sorsia, jotka kaakattaen juoksevat leivän murujen perässä. Jostain kantautuu korviini kaunista, rauhallisesti kulkevaa musiikkia, kitaran soittoa. Koitan katsella ympärilleni, mutta en pysty löytämään soittajaa, ehkä tuuli vain kantaa kaiun jostain lammen toiselta rannalta.

                      Sorsat tepastelevat ympäri nurmikoita ja rantaa, osa juoksee kiireesti veteen tullessani lähemmäs. Seassa on myös muutama adoptoitu lokin poikanen ja pari leuhkasti patsastelevaa naakkaa, jotka ovat haistaneet hyvän elannonhankintamahdollisuuden sorsien ruokailutavoissa. Ne katselevat terävillä pikku silmillään kaikkea tarkkaavaisesti ja päästävät vingahtavia ääniään.

                      Kolmannella kierroksella kohtaan jostakin konsertista kotiin palaavia ihmisiä, osa on vielä haltioissaan musiikin lumosta, osa jo selkeästi arkeen ja etenkin arjessa tapahtuvaan juhlimiseen orientoituneina. Yksi elämästään humaltunut ja humalastaan elämöivä vanhempi mies pysäyttää minut. Hän kertoo, että hänelläkin on kaksi tällaista poikaa, ja että hän on taistelija, levitellen käsiään ylpeästi. Nauraen vakuutan hänelle, etten minä ole minkäänsortin taistelija, ja en ainakaan taistele hänen kanssaan. Hämmentävä tilanne päättyy kättelyyn ja hyvien illanjatkojen toivotukseen, ja jatkan matkaani.

                      Aurinko on jo huomattavasti matalammalla, tuuli käy kovempana. Maasta korkkiruuvien tavoin ylös kiertyvät hopeapajut antavat pitkien käsiensä leijua hypnoottisesti tuulen mukana, jään katselemaan sitä pitkäksi aikaa ennen kuin maltan jatkaa matkaani. Kengissäni oleva hiekka hiertää jo ikävästi jalkapohjissani, pienet kivet ovat kertyneet kenkiin kuin huomaamatta.

                      Tulen nurmikolle, jolla Elämän ja Rakkauden Jumalatar istuu kauniina ja säteilevänä, hymyillen minulle lumoavasti. Istun häntä vasapäätä, tyhjennän kenkäni hiekasta, kaivan laukustani yhden kynän, sekä vihkoni, avaan sen ja alan kirjoittaa..