Paha Saa Omansa.

Nuori mies astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa, korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.

                             Kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen. Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta, nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä.  Hyvästi  isänmaa, hyvästi  köyhyys, hyvästi moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen onni!

                             Nuorukainen kaiveli taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi, parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.

                             Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta.  Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei muistanut.

                             Hän tuli kadulle, jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti lihakirves toisessa kädessään.

                             ”Mitä sais olla?” hän kysyi karkealla murteella.

                             ”Hyvää päivää arvon kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”

                             ”Puoli dollaria sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää loput.  Nuorukainen nappasi kinkun kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen matkaansa.

                             Hyvin toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.

                             Syötyään kinkkunsa hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.

                             Hän söi mehukasta pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota.  Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle, nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät vaikeina ja ahdistuneina. Tarjoilija tuli penäämään maksua, nuorukainen antoi hymyillen vielä reippaan juomarahankin.

                             Hän asteli ulos auringonvaloon, jatkaen kadun suuntaan syvemmälle kaupungin pyörteisiin, kuunnellen ihmisten arkipäiväistä tinkimistä, kinastelua, uskon asioita koskevaa väittelyä, kaikkea sitä hälinää, mitä tämä uusi vapaus oli. Hän nautti kaikesta siitä täysin rinnoin, katseli hyvillä mielin kadulla pyöriviä köyhiä lapsia ja heitteli näille pienempiä kolikoita. Hän tunsi omistavansa koko maailman, eikä hän pelännyt näyttää sitä.

                             Harhaillessaan sivukujalle hän tuli epähuomiossa potkaisseeksi lehtikasaa, joka osoittautuikin kodittomaksi. Tämä nousi äkäisenä huutamaan hänelle.

                             ”Kato ketä potkit, saatanan ketku! Näillä kujilla sulla ei oo mitään jakoja, näille kujille ei kaikkivaltiaan jumalankaan silmä nää!” Vanhempi, vahvasti viinalle haiseva mies heristi hänelle sormeaan käärien samalla hihojaan. Hänen hiuksensa sojottivat joka suuntaan, eikä hänen partaansa oltu leikattu ainakaan kahteen viikkoon.  Tämä tarkasteli nuorukaista ja rauhoittui.

                             ”Ai, sä ootkin meikäläisiä..” Hänen äänensä tuntui tulevan syvältä kurkusta.  Miehen silmät loistivat pahaenteisesti, mutta nuori mies ei osannut katsoa häntä sillä silmällä. Tämä hymyili kodittomalle. Oli aivan sama mihin hän menisi, likaiset, nuhruiset lainsuojattomat tuntisivat hänet aina omakseen.

                              ”Mikä sun nimes on?” Koditon kysyi.

                             ”Schultz”, nuorukainen vastasi epäröimättä hetkeäkään, ”Hermann Schultz.”

                             ”Ootko aina ollut noin huono valehtelemaan? En kysyny sen nimeä, jonka tapoit, vaan sun nimeäs.” Viinanhajuinen, kurnuttava ääni kysyi. Nuorella miehellä hyppäsi sydän kurkkuun. Mistä tuo mies saattoi tietää?! Nyt hän katsoi miestä tarkemmin, huomasi miten tämän silmissä leimusi tuli, ne olivat kuin syvällä kuopissaan räjähtelevät tähdet, maailmankaikkeuksien valon ja sielun imevät mustat aukot keskellä kylmää sinistä loistetta.

                               ”Niin, nyt mietit, että kuka hitto voi tietää salaisuuden josta et ole kertonut koskaan kenellekään. Kuka se voi olla, mitä?! Se, joka katsoo sydämessäsi nauraen aina, kun ajatukses päästää läpi murhan tai raiskauksen, se Kärpästen Herra, joka tuntee jokaisen synnit! Se Petoksen Ruhtinas, joka sen synnin sieluus istuttaa! Se Helvetin Liekki, joka jokaista hyvää ja kunniallista miestä ja naista ja lasta pelolla ajaa eteenpäin!” Miehen ääni kohosi jylinäksi, viereisten talojen seinät tärisivät ja huojuivat. Nuorukaisen silmien edessä tämä vanha koditon mies kasvoi talojakin korkeammaksi! Hänen suustansa lenteli ulos hyönteisiä ja hänen sieraimistaan luikerteli matoja ja käärmeitä. Hänen kielensä oli sihisevä käärme, joka sylki myrkkyään taivaalle. Taivas vaihtoi väriään ensin vihertäväksi, sitten mädän ruskeaksi. Kaikki ihmiset tuntuivat jähmettyneen tämän kauhun edessä.

                             Paholainen nosti nyrkkinsä korkealle ilmaan ja löi sen katuu. Nuori mies kääntyi katsomaan jalkoihinsa, ja näki siinä tappamansa miehen kasvot. Jokainen kivi oli vaihtunut kuolleisiin kasvoihin, kaikki ne ihmiset, jotka hän oli elämässään tuntenut, kaikki joita hän ei ollut tuntenut, pelkkiä päitä, joiden kasvoilla ihmiset kävelivät.  Ihmiset, nuo herraskaiset olennot, eivät tuntuneet huomaavan tässä mitään ihmeellistä. He kävelivät kuolleiden omaistensa kasvoilla ja nauroivat ja tanssivat näiden vaikeroidessa heidän kenkiensä alla. Saatana nauroi, ilma haisi kuolemalta ja lopulta, mullalta ja mätänemiseltä.  Nuori mies katsoi kaikkea tätä kauhuissaan. Hän yritti juosta pois, mutta hänen jalkansa olivat muuttuneet puuksi. Hän kaatui kolisten, tunsi kuolleitten kasvojen piirteet käsiensä alla, jonkun nenä ja huulet painautuivat hänen hiuksiansa vasten. Hän pystyi kuulemaan vaimean, vaivalloisen henkäyksen korvassaan.

                             Saatana tarttui häneen ja raahasi hänet perässään maan sisään, helvettiin.  Hetken aikaa kaikki oli hiljaista ja pimeää. Hän ei mahtunut liikkumaan. Hitaasti hän ymmärsi makaavansa vaivaisesti kyhätyssä, pihkan tuoksuisessa mäntyarkussa. Paniikki valtasi hänen mielensä. Hän yritti saada kätensä ylös, kiemurteli kuin matonen maan kolossa, saadessaan kätensä parempaan asentoon hän hakkasi arkun kantta. Se raapi hänen kätensä verille ja jätti niihin tikkuja. Hän huusi, rukoili päästäkseen ulos, hän kuuli sydämensä jyskeen raskaana. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump.

                             Sydän hakkasi hänen arkkunsa kannen rikki. Jokainen lyönti pirstoi sitä, ja reijistä virtasi sisään valoa ja outoja hajuja. Thu-tump. Thu-tump. Joka lyönnillä arkkuun ilmestyi uusia halkeamia. Lopulta se räjähti rikki niin, että säleet sinkoilivat ympäriinsä. Hän kylpi valossa, joka oli niin kirkas, että hänen täytyi suojata silmiään. Hän haistoi savua, palavaa puuta, lihan rasvaista löyhkää.

                             Kyetessään avaamaan silmänsä hän näki istuvansa palavan puun juurella mietiskelemässä.  Hän käänsi katseensa takanaan liekehtivään puuhun, ja näki että sen oksiin oli seivästetty kuninkaita kaikista kansoista. Hän katseli tuota kauheutta, yritti suojata silmiään siltä ja nousi jaloilleen. Hän juoksi pois päin, päätyen aina vain lähemmäksi. Hän tunsi liekkien tarttuvan hiuksiinsa, haistoi niiden käryn ja kuuli ritinän korvissaan. Hän ei tahtonut kuolla, ei tällä tavoin, ei nyt!

                             Hän ratsasti kuolleen aavikon läpi mätänevällä aasin ruholla. Hänet oli puettu kalliisiin kankaisiin, mutta hänen selkänsä oli paljaana. Sitä piiskasivat palmunlehdillä kaikki ne arvokkaat ja hienot ihmiset, jotka vielä äsken olivat tanssineet kuolleitten katujen kasvoilla, he tulivat yksi kerrallaan hänen kohdallaan, piiskasivat hänen veristä selkäänsä ja jatkoivat matkaansa. Hän ei kyennyt tuntemaan kipua, mutta hän tunsi syyllisyyden ja surun painavan hartioitaan kasaan ilman sitäkin.

                             Hän ei edes yrittänyt taistella näitä tuntemuksia vastaan, ei niissä mikään auttanut. Kaikki oli menetetty. Tämä oli helvetti ja hän oli joutunut sinne, eikä sieltä kukaan palannut kertomaan mitään eläville, vaikka tahtoisikin. Mitä hyötyä oli taistella vastaan. Yllään hän näki saatanan nauravan ja kuuli päässään tämän äänen syyttävän, vahvistavan kaikkea sitä mitä hän itselleen sanoi.

                             Paholaisen silmien mustat aukot piinasivat hänen mieltään vaikeammin, kuin mikään. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt mitään niin pelottavaa, kuin sen täydellisen tyhjyyden, kaiken poissaolon, joka niistä loisti. Ne tuntuivat ihmevän hänen sielunsa syvemmälle kohti pohjaa, kohti rappiota, epäinhimmillistymistä, sitä psyykkistä tyhjyyttä, jota ne loistivat.  Mikään ei auttaisi. Nuo silmät tulisivat repimään hänen jokaisen atominsa kappaleiksi, hävittämään hänet täydellisesti, pyyhkimään hänet tyhjäksi. 

                             Hänen sydämensä jyske kuului yhä, läpi kaiken muun, sen rytmikäs syke tuntui sekoittuvan kaikkeen siihen, mitä hän koki. Thu-tump. Thu-tump. Thu-tump. Äkkiä hänelle valkeni. Jos hänen sydämensä löi yhä, hänen täytyi olla elossa!  Se voimistui koko ajan, se ei ollut kaiken taustalla soiva matala rytmi, vaan kaiken keskellä riemulla hänen elämäänsä huutava laulu....THU-TUMP! THU-TUMP! THU-TUMP!

Nuori mies tunsi vihlovaa kipua päässään, veri löi hänen aivoihinsa ja kohisi voimalla hänen lävitseen. Hän huusi ääneen ja jotkut ohi kulkevista ihmisistä vilkaisivat sivukujalle nähdäkseen mitä siellä tapahtui.  Koditon vanhus katsoi häntä silmät palaen, ja ilman noita silmiä nuori syntinen olisi voinut vannoa kaiken olleen unta, hulluutta, mitä tahansa harhaa. Mutta nuo silmät olivat yhä samat. Mikään muu ei viitannut äskeiseen kauhujen hetkeen, kuin noiden silmien tyhjä polte, pelottava voima, joka pakotti hänet kääntämään katseensa pois.

                             ”mitä... mikä sinä olet!?” Nuori mies huohotti kauhuissaan.

                             ”Mä, mä olen vain Vanha Willie.” Mies vastasi nauraen viskin polttamalla äänellään. ”Ja nämä on mun katuja. Näille ei edes kaikkivaltias jumala uskalla katsoa. Ja jos tänne eksyt, oot meikäläisen oma.” Hän virnisti julmasti nuorelle miehelle, jota puistatti. Hän ei ollut koskaan eläessään tuntenut mitään vastaavaa, se oli pelkoa.

                             ”miten..hä..miten tämä on mahdollista?”

                             ”Pahuus, poika, on aina lähempänä ku arvaatkaan. Se asuu jokaisen tollasen paremman ihmisen sydämessä, kaikkien noiden toiveissa ja haluissa.” Willie laski kätensä nuoren miehen hartialle, esitellen toisella kädellään maailmaa hänelle täysin uudessa valossa.

                             Äkkiä hän näki sen kaiken niin selkeästi. Äidin, joka oli hukuttanut kaksi pientä lastaan. Kauppiaan, joka oli raiskannut tyttärensä. Pojan, joka oli kiduttanut hengiltä jokaisen lemmikikseen saamansa kissanpennun. Vanhuksen, joka oli kavaltanut veljiltään ja sisariltaan perinnön ja tapattanut yhden heistä tämän päästyä liian lähelle. Veronkiertäjiä. Murhaajia. Varkaita, valehtelijoita, pettureita, pappeja, kaikkea sitä, mikä kasvaa äärimmäisestä vapaudesta. Sitä kestävintä vankilaa, jonka seittiä täydellinen vapaus kutoo, sitä moraalista rappiota, joka vanhurskauden mukana luikertelee oven raosta sisään. Hän näki maailman ja ihmiset pelottavana, ahdistavana paikkana, hän näki itsensä valehtelijana ja murhaajana, kaikkena sinä mitä hän oli ja mitä hän oli yrittänyt paeta. Hän tunsi jokaisen ohi kulkevan ihmisen katsovan itseään, näkevän hänen lävitseen, tuomitsevan hänet kaikesta siitä mitä hän oli tehnyt! Miten kurja, kurja olento hän olikaan!

                             Hän käpertyi kujalle makaamaan, yrittäen peittää korvansa, huutaen peittääkseen Vanhan Willien naurun, joka poltti hänen korvissaan pahemmin, kuin mikään niistä helvetin näyistä, joita hänen eteensä oli levittäytynyt muutamia hetkiä sitten.  Hän yritti estää sitä tunkeutumasta sieluunsa asti, tuomitsemasta häntä, tuhoamasta häntä kokonaan. Hän makasi siinä ja huusi äänensä käheäksi, kunnes hänet noudettiin hullujen huoneelle. Koko matkan hän rimpuili kantajiaan vastaan, huutaen jotakin hoitajille käsittämätöntä jostakin ”Vanhasta Williestä”, syntisistä ja helvetistä.