Curiosity

You almost made me give up
on this world.
You made me look inside myself
'cos I saw you're all burning like magnesium.
Bright and fast.
And now I've found this new strength
Inside this chaos, surprising clarity
I am not sick.
The rest of this fucking world is.
Crowded rooms of crowded minds
Too busy to realize they are alive
If you want to remain in your oblivious state
In your soothing state of stupidity,
don't try to suppress my curiosity
It exceeds your imagination
everything you consider worth value
It exceeds my worth and value
It's an ideal. I am driven by curiosity.
And you are not.
You are not driven.
You are contaminated by decency.
You conform.
You dig yourself a hole and lay down
Wait for the dark shadow
to pull the cloth across your face
and you're too scared to leave your place
too scared to quit the race.
And soon you find yourself distracted.
From whatever it was that drove you
And you wake up in cold sweat
And you cry for hours
For you know that you will die.

Matti ja Piru.

Olipa kerran mies nimeltä Matti. Matti oli ahkera työmies, kuusilapsisen perheen nuorin. Hänen isänsä oli ollut ahtaajan hommissa satamassa, kunnes lama tuli ja vei kaikilta työt. Valtion tuonti tyrehtyi ja Matin isä joutui työttömäksi. Vuoden päästä hän oli ryypännyt perheen vararikkoon ja itsensä sydänkohtauksen partaalle.

                             Matti peri isältään kuitenkin tahdon tehdä töitä, ja kun töitä ei ollut, lähti hän jo nuorena miehenä maata kiertämään. Hän päätyi jonnekin Savon perukoille, jossa  törmäsi maata kiertävään manneen, joka opetti hänet soittamaan surullisinta kitaraa, jota maa päällään kantoi. Matti ihastui mannen elämän tapaan ja kierteli ympäri Savoa soitellen surullista kitaraansa ihmisten tuvissa yöpaikkaa vastaan. Kuopion liepeille sattuessaan hän pysähtyi kadun kulmaan soittelemaan kitaraansa, jolloin paikalle sattui poliisi. Poliisi otti hänet kiinni, ja katsoi, ettei tämän kaltainen irtolaisuus ollut kenellekään hyvästä. Matilta tivattiin oliko tällä tarvittavia papereita ja asiakirjoja kadulla soittamiseen, ja oliko hän kerjäläinen jostain kauempaa, kun näytti niin epämääräiseltä.

                             Matti sai viettää kolme päivää juoppoputkassa kusen polttamien spurgujen keskellä, koska poliisin määrärahat oli ajettu niin vähiin, ettei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa Matti-paralle. Matti ei tästä lannistunut, vaan otti kiltisti vastaan rikesakkonsa, repi lapun ja karkasi poliisin käsistä ennen kuin tämä kerkesi alkaa raivota enempiä.

                             Matti kulki ylemmäksi pohjoiseen, ajatellen saaneensa tarpeekseen typeristä ihmisistä ja heidän hölmöistä tavoistaan. Hän eksyi monesti matkallaan, väisteli varmuuden välttämiseksi kaikkia poliiseja ja teki satunnaisia pätkätöitä ja hanttihommia muutamille vastaan sattuville ihmisille, jotka näyttivät olevan apumiehen tarpeessa, kun ei luonnolleen mitään mahtanut.

                             Kerran hän oli rakennustyömaalla piha-aitaa maalaamassa, kun paikalle sattui työnjohtaja, jota tämä uusi tuntematon työmies ihmetytti. Häneltä tivattiin tarvittavia koulutuksia ja todistuksia aidan maalaamiseen, olisihan sitä nyt aitaa maalaavalla miehellä pitänyt ainakin pintakäsittelijän, maalarin ja värikartan tuntemuksen erikoistutkinnot olla lapasessa. Matti osoitti miehelle virolaisen muurarin, joka oli pimeissä hommissa, ja sai aikaan äläkän, jonka turvin pääsi liukenemaan paikalta.

                             Matti pakeni Tornion lähelle metsään. Hän päätti raivata itselleen torpan tiettömästä korvesta, alkaa oman onnensa sepäksi ja oman itsensä herraksi. Hän päätti, etteivät ihmiset enää pompottelisi häntä, ja että tässä olisi hänen tiensä pää. Hän raivasi parin hehtaarin pihan, josta puolet laittoi pieneksi pelloksi, puolet jätti asuin tilaksi. Kaatamistaan puista hän rakensi suhteellisen komean torpan, ihan vain työtä tehdäkseen. Hän nappasi metsästä kiinni suden ja kesytti sen koirakseen, metsästeli ja eleli metsässä aikansa.

                             Vuoden hän sai elää rauhassa metsässään, kunnes paikalle sattui Piru. Matti ei tiennyt rakentaneensa torppaansa pirun maille, joka tuli lipeväkielisenä maanmittarina tiedustelemaan Matilta tarvittavia kauppakirjoja tontista ja piirroksia ja lupia pihan rakennuksesta. Eihän täällä nyt voi elää miten sattuu, kaikkien pitää maksaa vero Pirulle.

                             Matti katseli vierastaan hölmistyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tästäkin vielä pitäisi jotain maksaa, eikä hänellä ollut rahaa mitään maksaa. Lisäksi Piru sattui huomaamaan hirven raadon, jota susi kalusi ja totesi Matin harrastavan mahdollisesti salametsästystä ja laitonta liiketointa, mikäli hänellä olisi aikomus myydä hirveä eteenpäin maksamatta tarvittavaa veroa.

                             Matti änkytti jotain vastaukseksi, että eihän hän muuta kuin tahtonut tehdä työtä ja olla poissa jaloista, kun hän oli niin kovin kyllästynyt kaikkeen. Mutta Piru ei ottanut vastusteluista kuuleviin korviinsa, vaan laittoi Matin tiukille, ja lopulta laittoi koko paikan pakkolunastukseen valtiolle. Vaivanpalkaksi hän antoi Matille pullon viinaa.

                             Matti katseli Pirua hölmistyneenä, katsoi sitten viinapulloa, ja tyhjensi sen sitten vastahakoisesti kahdella huikalla. Hän ei ollut viinamäen miehiä alkuunkaan, mutta ei hän nyt nähnyt enää muutakaan järkevää tekemistä missään. Matti joi viinaa ja Piru nauroi vieressä.

                             Matti juoksi Tornion sosiaalivirastoon kiireen vilkkaa. Hän ei voinut saada Pirun naurua mielestään, se piinasi häntä syvästi ja oli palanut hänen mieleensä. Matti nosti sossua ja ryyppäsi kaiken, kunnes vuoden päästä kuoli sydänkohtaukseen. Viimeinen hänen kuulemansa ääni oli Pirun nauru päänsä sisällä.

Viimeinen Hetki

”Mitä kello on?” Kysyin isältäni, joka istui ruokapöydän ääressä lukemassa lehteä.

”Varttia yli kahdeksan” hän vastasi vilkaistuaan kallista rannekelloaan.

”Ai.. Moneltako se taas tapahtuikaan?”

”Tuossa parin tunnin päästä..” Isä mutisi nostamatta katsettaan lehdestä.

Ilmassa oli jännittynyttä, sähköistä odotusta. Yritimme puhua mahdollisimman vähän välttyäksemme huutamasta toisillemme, taas.

                             Katsoin ulos ikkunasta, jossa keväinen, tumman sininen ilta alkoi pimentyä mustaksi yöksi. Lumet olivat jo hävinneet ja ilma oli mukavan leuto.  Yöt viilenivät silti vielä yllättävän kylmiksi. Taivas oli kirkas, mikä kertoi siitä että tästäkin yöstä tulisi luultavasti viileä. Sillä ei toisaalta olisi juurikaan väliä, koska muutaman tunnin päästä meitä ei olisi enää olemassa. Ajatus siitä laittoi värähtämään tahtomattakin. Kaivoin taskustani sätkäkamat ja aloin kääriä tupakkaa. Tämä kaikki oli niin hullua. Tämä kaikki oli kerrassaan järjetöntä.

                             Kaikki sai alkunsa jo vuosia sitten, oikeastaan kun olin vielä pieni. Isäni oli jo nuorena miehenä kiinnostunut kaikesta oudosta, avaruusolennoista ja sen sellaisesta. Hän oli vakuuttunut siitä, että avaruusolennot olivat tulleet maan päälle opettamaan ihmiset rakentamaan pyramideja, jotta nämä voisivat navigoida paremmin tähtien välisessä avaruudessa. Isä oli laskenut, että kautta historian ihmisten teknologian kehitys oli muutaman tuhannen vuoden välein harpannut merkittäviä askelia eteenpäin, ja että juuri noina aikoina ihmiset olivat herkemmin kuvailleet taiteessa ja kirjallisuudessa yhteydenpidosta jumalan kanssa.

                             Tiedän, että tämä kaikki kuulostaa hullulta. Sanoinhan sen jo itsekin. Juuri nyt se kuulostaa siltä minustakin. En vieläkään tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Isäni on aina sanonut, että elämme nyt aikaa, jolloin avaruusolennot tulevat viimeisen kerran, hän oli laskenut päivän ja ajan ja paikan, oman syntymäpäivänsä.  Naapurit pitävät isää täytenä kahjona, totaalisen kajahtaneena, eivätkä käyneet meillä. He sanovat isän seonneen äitini kuolemasta, ja että sen takia hän on todella outo. He eivät tunne meitä. Kukaan ei tunne.

                             Me olemme eläneet isän kanssa kahdestaan siitä asti, kun äiti kuoli. Meillä on iso omakotitalo, oma piha, jonka perällä on tyhjä navetta, jonka isä on laittanut omaksi tutkimustilakseen. Siksi hän sitä kutsuu, tutkimustilaksi. Hän työskenteli vuosia rakennustyömailla työnjohtajana, oli helvetin hyvä ja reilu kaikessa mitä teki, eikä kellään ole siihen mitään nokan koputtamista. Isä oli kova työmies, kunnes kaksi vuotta sitten sai hermoromahduksen ja joutui varhaiseläkkeelle.  Siitä asti hän on istunut päivät ja yöt navetassa laskeskelemassa ja tutkimassa, ja minä olen nähnyt häntä lähinnä iltaisin. Taloudenpito on ollut minun vastuullani. Teen silloin tällöin pätkätöitä läheisellä sahalla. Ei meillä kauheasti rahaa ole, mutta pärjäämme.

                             ”Käyn tupakilla..” sanon isälleni ja kävelen ovesta kuistille. Isä vain murahtaa vastaukseksi.

Liiketunnistimella toimiva pihavalo syttyy tullessani ulos, ja naapurin kissa lähtee livohkaan läheisestä puskasta. On jo melko viileä.  Katselen ympärilleni. Pihasta voisi pitää parempaa huolta tänä kesänä. Jos sillä olisi mitään väliä. Mikäli isää on uskominen, avaruusolennot jostakin merkillisestä aurinkokunnasta tulevat ja tuhoavat maan, koska heidän oma planeettansa tarvitsee meidän planeettamme sisällä olevan rautaytimen polttoaineekseen. Kajahtanutta, eikö? Niin se oli minustakin. Mutta isä on niin vakuuttunut, niin varma kaikesta, hän ei jätä epäilyksen sijaa ja vastaa jokaiseen kysymykseen, jonka keksin esittää. Hänen selityksensä on niin aukoton, että olen alkanut uskoa itsekin. Pakkohan siinä on jotain perää olla.

                             Naapurit eivät ole käyneet enää vuosiin, enkä minäkään ole käynyt naapureillamme. Jossain vaiheessa eräs vanhempi rouva vielä huolehti jaksamisestamme ja pärjäämisestämme, mutta hänkin kuoli pois. Ketään ei enää kiinnosta.

                             Nostan katseeni ylös taivaalle. Kai niiden pitäisi jo näkyä taivaalla, jos meinaavat parin tunnin päästä olla täällä. Näen vain tähtiä, ja kuun, joka on melkein uusi. Tuuli puhaltelee vähiä roskia ympäri pihaa. Tupakka rauhoittaa hermojani vähän. Palaan sisälle, isä on laittanut päälle radion, kuunnellakseen kohinaa. Josko sinne sekaan eksyisi merkittäviä viestejä. Välillä hän laskee lehtensä ja kääntyy tarkkaavaisesti kohisevan radion puoleen. En erota sieltä mitään.

                             Rojahdan sohvalle makaamaan ja alan miettiä kaikkea tätä. Mitä jos oikeasti kuolen? Alle kaksi tuntia aikaa. Kello käy, tik, tak, tik, tak. Joka hetki lähempänä kuolemaa, sitä hetkeä, jolloin minua ja isää, eikä mitään muutakaan enää ole. Ajatus on vähän pelottava, kutkuttava. Isäni puristaa lehteä välillä rystyset valkeina ja nieleskelee raskaasti. Tiedän hänen ajattelevan samoja asioita, omaa elämäänsä, äitiä. Mitä äiti tästä kaikesta sanoisi? Hän oli vanhemmistani se järkevä. Hän sanoi aina, että tärkeintä on käydä koulut hyvin ja mennä töihin, olla valmiina elämää varten siinä vaiheessa, kun joku kiva tyttö sattuu kohdalle. Tiedän isän kaipaavan äitiä kovasti, enkä voi olla ajattelematta kyläläisten juttuja isän sekoamisesta.

                             Mutta ei isä sekaisin ole. Hän on rauhallinen, harkitseva, kaikin puolin tolkun mies. Välillä hän voi menettää hermonsa, ja olla julma ja vähän pelottavakin, mutta kukapa ei? Katselen ulos ikkunasta. Kissa hiippailee takaisin, mutta pakenee uudestaan laukaistessaan liiketunnistimen. Yritän tähyillä taivaalle, mutta en näe siellä mitään. Aika kuluu. Enää tunti, sitten puoli tuntia.

                             Näen isän jännittyvän silminnähden. Hän karauttaa kurkkuaan vähän väliä, kaataa itselleen lasin vettä pöydälle tuomastaan kannusta ja lukee samoja lehtijuttuja jo ties kuinka monetta kertaa. Hän vilkaisee kelloaan.

                             ”Jaaha, viisitoista minuuttia..” Hän sanoo hermostuneena. ”Mennäänpä sitten..”

                             ”Okei..” kuiskaan ääni vähän väristen. Huomaan pelon hiipivän vatsani pohjalle ja repivän suoleni täyteen reikiä, joista se kaataa sisään lyijyä, tunne on todella epämukava ja raskas. Puen päällystakin ylleni ja saappaat jalkaani, seuraan isää pienen peltokaistaleen laidalle. Värisemme molemmat, osin kylmästä, osin jännityksestä. Joka puolella on kuoleman hiljaista. Korva tottuu ja alkaa erottaa tuulen temput, läheisen metsän humisevat puut, harvat linnut, pienet rasahdukset puskissa.

                             Jännitys tuntuu vain kasaantuvan. Isä on laskenut ajan sekunnilleen. Koko hänen elämänsä kulminoituu tähän hetkeen. Tätä hän on odottanut niin kauan. Tämä hetki määrittäisi sen, ovatko naapurit olleet oikeassa. Ihmiset ovat niin hanakoita tuomitsemaan erilaisuutta ja poikkeavia näkemyksiä, mutta niin kankeita tarkastelemaan omiaan. Ehkä isäni onkin ollut nero koko tämän ajan, osannut laskea kaiken perusteella täysin oikean hetken maailmanlopulle ja ihmiskunnan tuholle.

                             Mutta mitään ei tapahdu. Isän Hetki tulee ja menee, yhtä hitaasti ja varmasti, kuin kaikki edellisetkin hetket.  Katselen hänen ilmeettömiä kasvojaan salaa. Ne eivät paljasta mitään tunteita. Ei minkäänlaista sisäistä kamppailua. Ne ovat täysin tyhjät. Tuuli riepottelee hänen harmaantuvia hiuksiaan. Hän näyttää ensimmäistä kertaa elämässäni todella vanhalta. Ja hauraalta. Ensimmäistä kertaa tässä kuun valossa tunnen, että näen hänet sellaisena, kuin hän todella on, ilman isän ja pojan välisen suhteen rakentamaa suojaa. Haavoittuvana. Käärin äänettömästi tupakan ja poltan sen. Seisomme pellolla vielä pitkään senkin jälkeen. Isä nieleskelee raskaasti, mutta ei osoita minkäänlaisia tappion merkkejä.

                             ”No... Lähdetään sisään.. Kylmähän täällä tulee.” Hän murahtaa vaimeasti. Nyökkään hiljaa, ja lähdemme kaikessa rauhassa kävelemään takaisin kohti pellon laidassa loistavaa taloa..

Sunnuntai-iltapäivä

Kävelen ihmisten keskellä puistossa.
Joka askeleella käy selvemmäksi
Etten kuulu tänne.
Nuoret ja vanhat miehet ja naiset kävelevät
Pareittain puistossa,
Tai yksinäiset nuoret naiset ulkoiluttavat koiriaan
Kohdatakseen jonkun sellaisen kuin minä.
Jonkun muun, kuin minut.
Kaikki nämä ihmiset ovat löytäneet oman paikkansa piippuhyllyllä
Jolta katselevat elämää. Jonkun muun elämää.
Minä etsin omaa elämääni niin kovasti,
Etten voi keskittyä katsomaan
Muiden elämää.
Nainen ulkoiluttaa isoa dalmatialaista.
Koira katsoo minua kuin paperistaan hypännyt Rorschachin testi.
Miltä minä sinusta näytän?
Mikä minä olen?
Minä katson koiraa samalla tavalla.
Miltä minä sinusta näytän?
Mikä minä olen?
Ihmiset väistävät minua, vaikka minulle on aivan sama.
Voisin yhtä hyvin väistää heitä, ei minua kiinnosta.
Musiikki värittää kaiken tulella
Sitten tuuli puhaltaa liekin sammuksiin
Sitten sininen ääni valuu kaiken ylle
Peittelee kaiken epämääräisen surumielisellä hunnulla.
Kumpi oli ensin minussa? Musiikki vai suru?
Uskoisin, että suru.
Se löysi itsensä musiikista, musiikki löysi minut surusta.
Jatkan matkaani ja käännyn kohti kotia.
Turistit raahavat laukkujaan perässään
Kuin kuka tahansa, jolla on kannettavanaan viikonlopun synnit
Voin kuulla heidän apinoidensa meluavan laukuissa
Joiden renkaat piirtävät lumeen viivaa,
joka on kuin sairaalan piipittävien koneiden käyrät
Kertoo vetäjän elämästä.
Huomaan ajattelevani naista.
Se on jotain, mikä ei tapahdu liian usein.
Tämä nainen onkin jotain sellaista,
Mitä sietää ajatella.
Sellaisia ei tule vastaan liian usein.
Maailma on samaan aikaan helvetin ahdistava ja likainen
Ja toisaalta puhdas, kuin lumi joka peittää kaiken.
Kaikki on samaan aikaan kaunista ja hienoa
Ja ahdistavaa ja raskasta.
Epätietoisuus ja hämmennys verhoavat kaikkea sitä hyvää
Jota voisin tuntea vailla syyllisyyttä.
Jos osaisin nauttia tästäkin hetkestä
Sen itsensä vuoksi
Olisin viisas ihminen
Näen liikaa
Kuulen liikaa
Ymmärrän liikaa
Ja silti en vaihtaisi tätä mihinkään.
Koska en ymmärtäisi pienenkään valon merkitystä
Jos en näkisi pimeyttä sen ympärillä.
Sunnuntai-iltapäivä on täällä taas.

Happoinen Blues

Kun lähelläs mä oon

Ja kaikki muu laantuu

Mun päässä soi hiljaa

Se happoinen blues

Kun itsekseni jään

Ja ajatukset herää

Mut hukuttaa taas

Se happoinen blues

Kun seinät häviää

ja mieli avartuu

Näppäile taas

Se happoinen blues

 Kun aika loppuu

Ja räjähtää ikuisuus

Soita mulle taas

Se happoinen blues.

Kun myrsky laantuu

ja mieli rauhoittuu

Soita uudestaan

Se happoinen blues.