Matti ja Piru.

Olipa kerran mies nimeltä Matti. Matti oli ahkera työmies, kuusilapsisen perheen nuorin. Hänen isänsä oli ollut ahtaajan hommissa satamassa, kunnes lama tuli ja vei kaikilta työt. Valtion tuonti tyrehtyi ja Matin isä joutui työttömäksi. Vuoden päästä hän oli ryypännyt perheen vararikkoon ja itsensä sydänkohtauksen partaalle.

                             Matti peri isältään kuitenkin tahdon tehdä töitä, ja kun töitä ei ollut, lähti hän jo nuorena miehenä maata kiertämään. Hän päätyi jonnekin Savon perukoille, jossa  törmäsi maata kiertävään manneen, joka opetti hänet soittamaan surullisinta kitaraa, jota maa päällään kantoi. Matti ihastui mannen elämän tapaan ja kierteli ympäri Savoa soitellen surullista kitaraansa ihmisten tuvissa yöpaikkaa vastaan. Kuopion liepeille sattuessaan hän pysähtyi kadun kulmaan soittelemaan kitaraansa, jolloin paikalle sattui poliisi. Poliisi otti hänet kiinni, ja katsoi, ettei tämän kaltainen irtolaisuus ollut kenellekään hyvästä. Matilta tivattiin oliko tällä tarvittavia papereita ja asiakirjoja kadulla soittamiseen, ja oliko hän kerjäläinen jostain kauempaa, kun näytti niin epämääräiseltä.

                             Matti sai viettää kolme päivää juoppoputkassa kusen polttamien spurgujen keskellä, koska poliisin määrärahat oli ajettu niin vähiin, ettei heillä ollut mitään muutakaan paikkaa Matti-paralle. Matti ei tästä lannistunut, vaan otti kiltisti vastaan rikesakkonsa, repi lapun ja karkasi poliisin käsistä ennen kuin tämä kerkesi alkaa raivota enempiä.

                             Matti kulki ylemmäksi pohjoiseen, ajatellen saaneensa tarpeekseen typeristä ihmisistä ja heidän hölmöistä tavoistaan. Hän eksyi monesti matkallaan, väisteli varmuuden välttämiseksi kaikkia poliiseja ja teki satunnaisia pätkätöitä ja hanttihommia muutamille vastaan sattuville ihmisille, jotka näyttivät olevan apumiehen tarpeessa, kun ei luonnolleen mitään mahtanut.

                             Kerran hän oli rakennustyömaalla piha-aitaa maalaamassa, kun paikalle sattui työnjohtaja, jota tämä uusi tuntematon työmies ihmetytti. Häneltä tivattiin tarvittavia koulutuksia ja todistuksia aidan maalaamiseen, olisihan sitä nyt aitaa maalaavalla miehellä pitänyt ainakin pintakäsittelijän, maalarin ja värikartan tuntemuksen erikoistutkinnot olla lapasessa. Matti osoitti miehelle virolaisen muurarin, joka oli pimeissä hommissa, ja sai aikaan äläkän, jonka turvin pääsi liukenemaan paikalta.

                             Matti pakeni Tornion lähelle metsään. Hän päätti raivata itselleen torpan tiettömästä korvesta, alkaa oman onnensa sepäksi ja oman itsensä herraksi. Hän päätti, etteivät ihmiset enää pompottelisi häntä, ja että tässä olisi hänen tiensä pää. Hän raivasi parin hehtaarin pihan, josta puolet laittoi pieneksi pelloksi, puolet jätti asuin tilaksi. Kaatamistaan puista hän rakensi suhteellisen komean torpan, ihan vain työtä tehdäkseen. Hän nappasi metsästä kiinni suden ja kesytti sen koirakseen, metsästeli ja eleli metsässä aikansa.

                             Vuoden hän sai elää rauhassa metsässään, kunnes paikalle sattui Piru. Matti ei tiennyt rakentaneensa torppaansa pirun maille, joka tuli lipeväkielisenä maanmittarina tiedustelemaan Matilta tarvittavia kauppakirjoja tontista ja piirroksia ja lupia pihan rakennuksesta. Eihän täällä nyt voi elää miten sattuu, kaikkien pitää maksaa vero Pirulle.

                             Matti katseli vierastaan hölmistyneenä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että tästäkin vielä pitäisi jotain maksaa, eikä hänellä ollut rahaa mitään maksaa. Lisäksi Piru sattui huomaamaan hirven raadon, jota susi kalusi ja totesi Matin harrastavan mahdollisesti salametsästystä ja laitonta liiketointa, mikäli hänellä olisi aikomus myydä hirveä eteenpäin maksamatta tarvittavaa veroa.

                             Matti änkytti jotain vastaukseksi, että eihän hän muuta kuin tahtonut tehdä työtä ja olla poissa jaloista, kun hän oli niin kovin kyllästynyt kaikkeen. Mutta Piru ei ottanut vastusteluista kuuleviin korviinsa, vaan laittoi Matin tiukille, ja lopulta laittoi koko paikan pakkolunastukseen valtiolle. Vaivanpalkaksi hän antoi Matille pullon viinaa.

                             Matti katseli Pirua hölmistyneenä, katsoi sitten viinapulloa, ja tyhjensi sen sitten vastahakoisesti kahdella huikalla. Hän ei ollut viinamäen miehiä alkuunkaan, mutta ei hän nyt nähnyt enää muutakaan järkevää tekemistä missään. Matti joi viinaa ja Piru nauroi vieressä.

                             Matti juoksi Tornion sosiaalivirastoon kiireen vilkkaa. Hän ei voinut saada Pirun naurua mielestään, se piinasi häntä syvästi ja oli palanut hänen mieleensä. Matti nosti sossua ja ryyppäsi kaiken, kunnes vuoden päästä kuoli sydänkohtaukseen. Viimeinen hänen kuulemansa ääni oli Pirun nauru päänsä sisällä.