 |
| THE RESONANCE |
Nämä kaikki on omistettu äänelle, Resonanssille, mille lie. Sille helvetilliselle pörinälle ja surinalle, joka palauttaa meidän olemassaolomme joskus elämän päätyttyä takaisin siihen yhteen suureen ääneen, joka on olemassaolon lakkaaminen. Minulla ei koskaan tule olemaan kokemusta kuolleena olemisesta, mutta minulla tulee aina olemaan kokemus kuolemisesta. Siitä hitaasta elämästä joka kulkee lävitseni koko ajan, kuljettaa minua varmasti kohti sitä, mikä joskus tulee olemaan minun ja kaiken muunkin olevan lopullinen tila: olemattomuus. Sitä odottaessani näen paljon asioita, se tuo eteeni ja ennen kaikkea mieleeni näkyjä ja visioita, jotka ovat kaikki yhdentekeviä, ja siksi niin kauniita. Koska kaikki nämä näyt tulevat kuolemaan minun kanssani, enkä koskaan tule saamaan niitä ulos itsestäni.
Nämä kuvat muodostavat selkeän tarinan ja kokonaisuuden, joka alkaa alhaalta, uhrauksesta, siitä olemisen pohjasta, jolla on tarve symbolisille tasoille ja merkityksille, siitä olennosta jonka päässä kuvilla ja kielellä on kiistämätön yhteys ja jolle vapautuminen tarkoittaa jonkinlaista oppimisen tietä. Ihminen, joka on vielä kiinni omassa itsessään ja omassa olemassaolossaan, ja kuvittelee tekevänsä suuriakin uhrauksia antaessaan omaansa pois. Mutta se ei vielä ole todellinen uhri, koska ihmisellä on olemassa jokin minä, joka näitä uhrauksia tekee. Pohjalla ja rikottuna ihminen myy vaikka sielunsa saatanalle päästäkseen takaisin yhteiskuntaan kiinni, tai sitten hän hylkää sen ja kääntyy sisäänpäin. Sisäänpäin kääntymistä on kahdenlaista: tiedostavaa ja itsetuhoista. Suurin osa kaikista sisäänpäin kääntyneistä on itsetuhoisia. He eivät voi päästä irti itsestään, koska he kokevat itsensä loukatuksi, kun heitä ei huolittu mukaan siihen leikkiin, mihin kaikki muut pääsivät.
Tiedostavat sisäänpäin kääntyneet taas pyrkivät tavoittelemaan sitä jotain suurta valaistumista, joka tulee aina olemaan ulottumattomissa, mikäli he eivät opi lopettamaan etsimistä. He ovat tietoisia itsestään, ja yrittävät kovasti päästä siitä eroon, tästä on esimerkiksi koko Sartren Inho tehty, ihmisestä joka koittaa päästää irti itsestään, lakata pitämästä itseään kiinni siinä todellisuudessa, jossa hän istuu puiston penkillä. Silti, koska hän yrittää niin kovasti, hän päätyy tekemään enemmän, kuin alunperinkään teki.
Seuraavalla tasolla tapahtuu itsestä irtautuminen, ymmärrys siitä miten kaikki on lopultakin yhtä, koska kuolemassa mitään siitä ei ole enää olemassa. Se on kaikki hetkellistä harhaa, jota pällistellään sen aikaa, kun saadaan itse olla olemassa, ymmärtämättä että on aivan sama, onko se kaikki olemassa, koska se lakkaa kuitenkin. Se on "valaistuminen", ymmärrys rajallisuudesta ja sen rajattomuudesta.
Tämä kuljettaa eteenpäin, kielen värähtelynä, säikeiden värähtelynä, kaiken resonanssina. Kaikki on lopultakin vain yhtä laulua, ei välttämättä munkkien kurkkulaulua ja hyminää, vaan päättymätöntä huminaa, kosmista ääntä joka kuljettaa meistä jokaisen lopulta hitaasti osaksi itseään, me olemme pieniä epäpuhtauksia siiinä suuressa äänessä, joka hajottaa jokaisen tajunnan joskus osaksi itseään. Sen äänen sisällä ihmiskunta on säveltänyt oman pienen välisoittonsa, johon tiede, taide, uskonnot ja kaikki ihmisen kulttuuri kuuluu. Se tekee elämästä niin helvetin hienoa, koska se on meidän itse maalaamamme kuva, pieni pala kuolematonta ja tuhoutumatonta keskellä katoavaa maailmaa. Mitään, minkä me olemme tehneet, ei voi tehdä tekemättömäksi enää koskaan. Hyvässä ja pahassa.
