Yön hiljaisuus

Aika on pysähtynyt
mikään ei tapahdu
maailma ei pyöri
ainoa rytmi maailmassa
on hengitys.
Ainoa henki kulkee ulos
Ja jokaisella henkäyksellä
pieni kuolema
jokaisessa kuolemassa
yksi ikuisuus
jokaisessa ikuisuudessa
kerällä pieni maailmankaikkeus
joka venyttelee itsensä auki
kuin unissaan pyörivä koiranpentu
venyttää raajansa kohti ikuisuutta
kurottaa hipaistaakseen olemusta
jonka muoto alati vaihtuu
aistit, jotka tekevät tilaa
tulkinnan monimuotoisuudelle
Niille sisäisille maailmoille
jotka tekevät ulkoisen
mutta ovat ulkoisten vankina
ja niiden lainalaisuuksien rajoittamina
häviävät lihan mukana.
Siitä huolimatta
juuri tässä
ja juuri nyt
pieni ikuisuus kerällä
totuus suolen mutkassa,
kepeys keuhkoissa
tajunta lihassa
todellisuus tajunnassa,
kauneus maailmassa
maailma minussa.

. - . -- .. - .

Kaikki tää minkä mä edessäin nään
veitsenterällä keikkuva kaikkeus
silmien ohi vilisevä elokuva
päänsisäisen avaruuden sisäinen ahdistus
se valtava puristus
joka kohdistuu sieluun
Hintana lyhyen elämän
kuolema ikuinen,
varjo joka peiton tavoin
kasvoilleni vedetään
kun viimein herää enää en
vaan jään yöhön ikuiseen
Kaiken kokemani jälkeen,
jälkeen kaiken hiljaisuuden
ymmärrän vähitellen
äänten tärkeyden
kuinka kaunis onkaan
tuo äänistä puhtain
ystävän nauru
joka tuhoaa hiljaisuutesi
potkii muurisi rikki
murtautuu läpi kaikesta siitä
jonka luulit suojaavan itseäsi.

Tuolissa istuva kuolema

Yön varjoissa näin häivähdyksen
ja kuulin vaimean askeleen
Istuin hiljaa paikallani kuunnellen
kun kuolema otti tuolin itselleen.
Siinä hän istui, hiljaa vain,
sanomatta sanaakaan.
Istui vain ja katsoi minua hymyillen.
Tunsin sen niskassani,
vaikka yritin jatkaa kirjoittamista
ja jättää sen huomiotta.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
yön tuntien venyessä
sydämen yhä tykyttäessä
kiireisempien hommien tullessa tielle.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
ja lähtisi menemään,
kun vain jatkaisin kirjoittamista,
jättäisin vieraan omaan arvoonsa.
Joten istuin hiljaa,
jatkoin kirjoittamista,
jätin vieraan omaan arvoonsa.
Ja kuolema istui,
ja kuolema katsoi.
Näin jatkui kauan,
kunnes ilma kävi ympärilläni
raskaaksi ja paksuksi
hengittäminen kävi vaikeaksi.
Lopulta nostin katseeni vieraaseen
ja kysyin mitä tahdot,
mutta hän vain katsoi hymyillen
sanomatta sanaakaan.
Aloin huutaa, heittelin tavaroita,
riehuin ja potkin ja huusin lisää.
Mutta kuolemaa ei kiinnostanut ollenkaan.
Hän vain istui siinä,
kunnes väsyin riehumaan.
Sen jälkeen hän jatkoi istumistaan.
Minä olin uupunut,
aivan loppuun poltettu
ja tässä yhä makaan.
Eikä tuolissa istuva kuolema
lähde koskaan mihinkään.
Se istuu tuossa yhä,
parin metrin päässä vain.
Istuu vain hiljaa ja hymyilee,
kuten aina ennenkin...

Kristallimaa

Sukelsin läpi elämän pinnan
peilin toiselle puolen
nahalla, lihalla maksoin sen hinnan
joka sielulta pyydettiin
ja vähitellen näin todeksi sen
on kiirastuli ikuinen
ja kärsittyäni siellä ikuisuuden
saavuin sen toiselle puolen

Toisella puolen ol kristallimaa
jossa liskojen jumala valtaa kantaa
kantamatta kaunaa tai kaipaamatta
Takaisin lihaan ja nahkaan
mun sieluni kulki siel kuin unessa
läpi suuren kristallimaan

Saavuin portille liskojen jumalan
se humalassa oli kai
Se tarjosi mullekin viskiä vain,
ja tyrkytti sikareitaan
Mut koska en polta ja koska en juo
mä äkkiä raivostuin,
mä tumppasin sen silmään sikarin,
ja liskojen jumala huusi vaan

"kuka oot sä saatanan kuolevainen,
miten kehtaat tehdä näin?
Täällä minä oon jumala
ja sinä oot hyönteinen vain
Sut kengällä voisin mä murskata,
jos niin tahtoisin!"

Mut samalla hetkellä sieluni mun
repi silmän päästä sen,
nyt sokea jumala viimeinkin
oli myös kuolevainen
Rikoin viskipullon ja sirpaleet sen
tunkeutui aivoihin kuolevaisen,
se koris hetken, hiljeni sitten
ja mä pois pakenin.

Juoksin läpi koko kristallimaan
se mahtui pieneen marmorikuulaan
ja kaikkeus sen jälkeen oli hiljainen,
seisoin äärellä ikuisuuden.
Tunsin tuulet avaruuden
ja näin eessäin tyhjyyden.

Kun kuoleman verhoon mä kietouduin
oli ajatus mielessäin mun
En koskaan saa tietää, mikä tarkoitus on
tän sielun seikkailun.
Ja hiljalleen verhoon mä liukenin
koska tajunta tahra on vain
Mä siihen kankaaseen tukehduin
ja viimeinkin rauhan sain.

jostain pimeästä outoon valoon.

 Okran värisen taivaan alle
jätin kuristetun ruumiis
Katsoin miten varpuset söi lasinsiruja
ja hymyilin hiljaa
Tunsin kynnet niskassani
ja hampaat korvallani
kun valtava terä roikkui
karvan varassa kohdallani


Ryömin raivoissani
takaisin kohtuun
yli kuristetun isäni ruumiin
ja äitini häpyluun
Limaisten seinien välissä tunsin
vetisen haudan
joka vähitellen tuuditti
mut ikuiseen rauhaan
----

 Kuoleman verho

Taas katson kuinka sä kuolet
ja uudestaan ryömin kohtuusi sun
vedän päälleni tähtien verhon
ja sukellan takas tyhjyyteen.

Hautaan itseni multaan
hautaan itseni tuhkaan
lopetan kulkuni ennen kuin se kurjaks käy

Hymyilet läpi kuoleman verhon
ja taas nään syyn kaikkeen tähän vihaan
Työnnän pääni läpi, ikuisuuden silmukkaan
ja astun askeleeen, joka elävät erottaa

Tanssin itseni lepoon
tanssin itseni rauhaan
katkaisen hapen ja niskan,
ennen kuin valoa nään.
---

Kaiken kauneuden perässä
odottaa raskaat kahleet lihan
keveyden jälkeen tunnen
kuinka otan taas vastaan vihan
vaikka luulin sen jo päästäneeni,
kaiken loppuun käyttäneeni
silti ymmärsin sen siellä kytevän taas.

Löysin sen nuotin,
pienen pienen värähdyksen
hiljaisen rauhan, erämaan pään takaa.

En tunne tietä kotiin, en näe tietä valoon
en tiedä missä oon, en oo nähnyt aurinkoo
aikoihin.

Puut kasvaa kohisten, juuret kiertyy jalkoihin,
kaupungin valot jossain kaukana, autojen harmaa kohina,
Täyttää tilan päässäni ja kuljen kohti loppua.


---------
Hiljaa kuiskaat mieleeni
tää on kerta viimeinen,
joten nauti siitä sellaisena kuin se on
Haikeaa kauneutta
täynnä astun näitä katuja
tunnen kuinka sisälläni syttyy
Sataa kovaa, mut mä en välitä
pisarat kasvoilla maistuu taivaan sirpaleilta
Kerron itselleni tarinaa
tästä unesta
Joka kestänyt on pitempään kuin toivoinkaan
Enkä tiedä mihin nämä kadut
mua johtaa.
En osaa tietä kotiin
koska en oo siellä koskaan ollutkaan
Toivon ettei nämä askeleet
pääty koskaan.
Mitä pitempään mä kuljen
sitä paremmalta tuntuu

Ja joka ikinen päivä tästä eteenpäin
mä tunnen kolme sielua mun sisälläin
Sä olet yksi niistä, mä oon yksi niistä
kolmas kaikkeuden käsittää..

Enkä tiedä tuunko koskaan mitään rauhaa löytämään.
mutta tiedän etten tulis siihen kuitenkaan tyytymään...

Viimeaikojen tekstejä.

Naakat tappelevat oksennuksesta. Aivan sama mitä tapahtuu, kunhan varis ei sitä saa. Mieluummin syödään oksennusta, kuin annetaan jonkun muun saada se. Puut vilisevät ohi. Maisemat vaihtuvat. Talvi on tullut. Se tekee syksystä helpomman. Kuin kuolema vanhuudesta. Olkoon mitä on, onneksi se ei kestä ikuisesti. Jotkut syksyt ovat helpompia kuin toiset, toiset ovat syöpäisiä, sydänvaivaisia, stressattuja, pelottavia, ahdistavia. Toiset ovat niin leutoja, että tuntuvat uusilta keväiltä. Mutta aina se on syksy. Ja aina edessä on talvi.

-----
NEVER BETTER

Our grief and anxiety is a throbbing heart.
It's pulse penetrates our consciusness,
drives us towards the edge and beyond.
We are lost in our primate power trip,
drug-crazed eyes staring into the void,
in the self-made image of God.
All mankind screaming, breathing and throbbing.
Breathe in.
Breathe out.
Nothing was ever better.
And never will be.
Nothing was ever better.
And never will be.

KUISKAUS

Seinistä huutavat kädet kurottivat
suurina etanoina silmiään minua kohti.
Tunsin tämän tilanteen lihallisen luonteen
mutten tiedä mikä siihen lopulta johti.
Ahdistuksen väristykset käristivät nahkani mustaksi
ja vaikken kyennyt näkemään jalkojani
tiesin tulen lyövän niihin asti.
Silmäni kiehuivat resonanssissa,
korvat huusivat niin,
että jopa suuni pysyi hetken aikaa kiinni.
Hampaiden kalina oli pianon korkeinten kielten helinää
ja kaiken sen pauhun keskeltä erotin
yhden ainoan kuiskauksen:
"...ei mitään."

Tie vie ja tie tuo.

Beginning For An End

My teeth fall to the sink like ripe apples
they hit the porcelain and their sounds echo
from the bathroom walls.
I stare in the mirror and see how my
eyes burn my skin off wherever they hit.
My skin was useless anyhow, it did not protect me,
it did not save me from this
so what use it is to carry it around anyhow.
I am all muscle and bone, naked,
stripped from my skin
alive and aware
but bleeding allover.
Blood seeps through my tissue
I hate this vessel that carries my spirit
I am just an excuse for existence.
I am transparent, temporary contraption
of atoms and guilt.
I am fear.
I am anticipation.
I am torn apart and burnt to ashes.
I am beginning for an end.

Chameleon Eyes

I see in Dolby Surround
I have two different inputs
I see everything as it is
Without the compherension
my brain automates.
I see it now
The world through chameleon eyes.
Chameleon eyes.
Fill me with light
Burn me through
Make me disappear.

Social Chameleons

We're all just adapting
changing faces
Disappearing into our
surroundings
in attempt to find our place

Social chameleons
disappearing into the walls
social chameleons
doing fucked up things
just to belong.

Sleep Deprived

The weight of the atmosphere
seems crushing today.
I can feel the pressure
pushing me inwards
forcing my imminent collapse.
Trucks howl like angry ghosts
as the van passes them by.
The road seems smooth
but is full of small bumbs
that give this van a peculiar,
strange rhythm.
Most of us are sleeping.
I'm not although my body seems
weak and sleep deprived.
How much sleep does this stupid
flesh suit need?
I gave it eight hours,
that should do.
But no.
It is still asking
for more.
And it won't have more
until I'm too tired
to fight back,
Which should take
about 2 more minutes.