Nuori mies
astui ulos höyrylaivasta. Ilma haisi vahvasti hiilille ja vapaudelle, hän oli
jättänyt kaiken menneen taakseen, pudistanut menneiden rikosten ja syntien
pölyt harteiltaan ja saapunut uudelle mantereelle uutena miehenä. Hän nuuhki
sataman ilmaa onnellisena ja hartaana, katsellen ympärillään tungeksivien
hienojen miesten ja naisten ylitse. Heillä saattoi olla hienot pyhävaatteensa,
korkeat hattunsa ja kalliit tukkalaitteensa, mutta heillä ei koskaan tulisi
olemaan sitä, mitä hänellä oli juuri nyt! Uutta alkua! Vapautta, riemua
olemassaolosta jokaisella henkäyksellä.
Kaikki oli uutta ja
ihmeellistä. Mies melkein tanssi läpi väkijoukon, astellessaan suoraan omaan
amerikkalaiseen unelmaansa, joka tekisi hänestä kukaties vielä suuren miehen.
Hänen aiempi elämänsä oli koostunut lähinnä Frankfurtin likaisista
sivukaduista, ilotaloista, joiden julkisivun muoviliuskat toivat ennemmin
mieleen teurastamon, varastelusta ja kiinnijäämisestä, pakoilusta ja juoksemisesta,
nälästä ja kurjuudesta. Lopulta tapoksi muuttunut ryöstö oli tuonut hänelle
matkalipun, passin ja tämän tien ulos kaikesta menneestä. Hyvästi
isänmaa, hyvästi köyhyys, hyvästi
moralismi ja eurooppalainen jäykkyys! Vanhalla mantereella kaikki oli niin
vanhanaikaista, täällä ilmassa tuoksui kehitys! Moderni aika, kapitalistinen
onni!
Nuorukainen kaiveli
taskujaan. Laivalla hän oli useana iltana pelannut pokeria henkilökunnan kanssa
laivan ravintolan sulkemisajan jälkeen, mistä hänelle oli jäänyt taskuihin
hyvinkin huomattavasti enemmän rahaa, kuin mitä hänellä oli ollut laivaan
astuessaan. Kaikki näytti kerrankin sujuvan täydellisesti. Tästä alkaisi uusi,
parempi elämä, mikään ei voisi estää sitä enää, se oli yhtä väistämätöntä, kuin
kaikki se mekaaninen kehitys, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä, mutta
joka selkeästi teki maailmasta paremman ja hienomman paikan elää.
Aurinko paistoi
lähes pilvettömältä taivaalta, lokit huusivat äänekkäästi laskeutuen välillä
karkealle katukiveykselle tappelemaan ihmisten jättämästä ruoasta. Vapaa mies ei osannut olla lokeistakaan kovin
ärsyyntynyt, olihan hän itse joskus ollut aivan samanlainen. Nyt hän vain
hätyytti niitä nauraen, kellertävät hampaat välkkyen hän ajoi ne takaisin
lentoon ja jatkoi matkaansa vihellellen jotakin sävelmää, jonka nimeä hän ei
muistanut.
Hän tuli kadulle,
jonka molemmin puolin oli kojuja. Yksi niistä oli lihakauppiaan koju, jonka
eteen hän pysähtyi kurnivan mahansa käskemänä. Hän ei ollut tänään vielä syönyt
mitään. Möhömahainen, sänkipartainen lihakauppias katsoi häntä epäluuloisesti
lihakirves toisessa kädessään.
”Mitä sais olla?”
hän kysyi karkealla murteella.
”Hyvää päivää arvon
kauppiasmies” nuorukainen sanoi teennäisen kohteliaasti, mikä ärsytti
lihakauppiasta vielä enemmän. Hän osoitti sormellaan hyvän kokoista palvattua
kinkkua. ”Minkä verran tuolla kinkulla on hintaa?”
”Puoli dollaria
sinulle.” Lihakauppias luuli häätäneensä köyhän näköisen miehen pois, mutta
yllättyi tämän kaivaessa taskustaan kokonaisen dollarin ja käskiessä pitää
loput. Nuorukainen nappasi kinkun
kainaloonsa, repi siitä sorminensa paloja ja söi hyvillä mielin jatkaen
matkaansa.
Hyvin
toimeentulevat ihmiset katselivat hänen karkeaa käytöstään peitellen huonosti
tyrmistystään, mutta nuorta miestä ei kiinnostanut. Hän oli kohdannut oikeiden
ihmisten moralisoivan katseen ennenkin. Heidän kristilliset arvonsa
velvoittivat heitä paheksumaan häntä, vaikka unelmissaan he harjoittivat
haureuksia, joista hän ei osannut uneksiakaan.
Syötyään kinkkunsa
hän tunsi olonsa yhä nälkäiseksi. Hän tajusi, että hänellä oli riittävästi
rahaa myös ihan oikeaan ruokaan. Hän asteli lähimpään ravintolaan, jossa
tuollaiset oikeat ihmiset istuivat nauttimassa jotakin, mikä tähän aikaan oli
kai heidän lounaansa. Hän tilasi tukevan annoksen katsomatta hintaa, söi sen
omaan hienostelemattomaan tapaansa, tuntien koko ajan noiden parempien ihmisten
katseen polttavana niskassaan. Hän nautti saamastaan huomiosta täysin
siemauksin, ne eivät olettaneet, että hänen kaltaisellaan olisi koskaan ollut
varaa syödä sellaisessa paikassa. Eihän hänellä olisi ollutkaan. Mutta jollakin
entisellä herra Schultzilla olisi ollut. Hän ei tiennyt, olisiko Schultz ollut
pokerimiehiä, mikäli olisi, hän olisi varmasti arvostanut taitoa, jolla nuori
mies oli moninkertaistanut hänen rahansa noina pitkinä iltoina laivalla.
Hän söi mehukasta
pihviä viiltäen veitsellään äänekkäästi lautaseen aina kun se olisi
mahdollista, kehuen ohi kulkeville tarjoilijoille ääneen pihvin mehukkuutta ja
koko ravintolan hienoutta. Tarjoilijat ottivat kehut vaivaantuneina vastaan ja
luikkivat äkkiä pois tämän pahaenteisen hyväntuulisen nuoren miehen luota. Syötyään nuorukainen nosti jalkansa pöydälle,
nojasi taaksepäin ja röyhtäisi äänekkäästi. Paremmat ihmiset ääntelivät
vaikeina ja ahdistuneina. Tarjoilija tuli penäämään maksua, nuorukainen antoi
hymyillen vielä reippaan juomarahankin.
Hän asteli ulos
auringonvaloon, jatkaen kadun suuntaan syvemmälle kaupungin pyörteisiin,
kuunnellen ihmisten arkipäiväistä tinkimistä, kinastelua, uskon asioita
koskevaa väittelyä, kaikkea sitä hälinää, mitä tämä uusi vapaus oli. Hän nautti
kaikesta siitä täysin rinnoin, katseli hyvillä mielin kadulla pyöriviä köyhiä
lapsia ja heitteli näille pienempiä kolikoita. Hän tunsi omistavansa koko
maailman, eikä hän pelännyt näyttää sitä.
Harhaillessaan
sivukujalle hän tuli epähuomiossa potkaisseeksi lehtikasaa, joka osoittautuikin
kodittomaksi. Tämä nousi äkäisenä huutamaan hänelle.
”Kato ketä potkit,
saatanan ketku! Näillä kujilla sulla ei oo mitään jakoja, näille kujille ei
kaikkivaltiaan jumalankaan silmä nää!” Vanhempi, vahvasti viinalle haiseva mies
heristi hänelle sormeaan käärien samalla hihojaan. Hänen hiuksensa sojottivat
joka suuntaan, eikä hänen partaansa oltu leikattu ainakaan kahteen
viikkoon. Tämä tarkasteli nuorukaista ja
rauhoittui.
”Ai, sä ootkin
meikäläisiä..” Hänen äänensä tuntui tulevan syvältä kurkusta. Nuorukainen
hymyili kodittomalle. Oli aivan sama mihin hän menisi, likaiset, nuhruiset
lainsuojattomat tuntisivat hänet aina omakseen. ”Mikä sun nimes on?” Koditon
kysyi.
”Schultz”,
nuorukainen vastasi epäröimättä hetkeäkään, ”Hermann Schultz.”
”Saksalaisia,
mitä?” Viinanhajuinen, kurnuttava ääni kysyi. ”Mä oon Vanha Willie, näiden
katujen kuningas. Ainakin omassa päässäni, eikä kukaan oo uskaltanut panna
hanttiinkaan.” Willie nuolaisi käsiään ja koitti haroa hiuksiaan vähän
taaksepäin. ”Luoja on tietysti korkein kunkku, mutta meillä on diili. Se ei
kattele näille kaduille, eikä meikä poika tunge herraskansan keskelle.”
Nuorukainen oli
tyytyväinen uudesta tuttavuudestaan, ajatella että hän oli kaikkien näiden
tyhjien sieluttomien jumalanpelkoisten kasvojen keskeltä löytänyt heti yhden
oikean syntisen! Eihän tällaista tuuria voinut edes olla. Vanha Willie liittyi
hänen seuraansa ja he kävivät viinakaupasta ostamassa pullon viskiä. He
ryypiskelivät siitä vaivihkaa, kulkien ihmisten täyttämässä kaupungissa
kuninkaiden elkein, vaikkakin muut ihmiset pyrkivät parhaansa mukaan tekemään
heidät näkymättömiksi. Willie kertoili nuorelle kisällilleen tarinoita
elämästään, miten oli liikkunut aiemmin pahoissa porukoissa, suunnitellut ja
toteuttanut junaryöstön, pakoillut poliiseja merille, tullut vuosien päästä
takaisin. Hän oli pelannut noppaa ja tuhlannut kaikki rahansa huoriin ja viinaan,
kunnes huorat olivat kyllästyneet ja ainoa hänen luokseen jäänyt oli ollut
viskin hurmiollinen pelastus, kunnes rahat eivät riittäneet enää siihenkään.
Rupatellessaan he
saapuivat huomaamattaan kaupunginlaitamille, jossa oli sirkus. Koska nuori mies
oli hiukan päissään, ja koska Willie oli jo ymmärtänyt, ettei raha ollut tälle
miehelle ongelma, hän vaati että herra Schultz veisi hänet sirkukseen. Hän
kutsui nuorukaista tuttavallisesti Hermanniksi ja tuuppi häntä kohti
lipunmyyjää, vähän rupsahtanutta nelikymppistä naista jolla oli rinnuksesta
likaantunut punavalkoraitainen liivi ja huomiota herättävän huonot hampaat.
Oletettu herra Schultz maksoi kaksi lippua ja he menivät sisään valtavan suuren
päällysteltan raosta. He tulivat suurelle hiekkakentälle, jonne oli pystytetty
lukuisia pieniä telttoja. Tietysti käynti jokaisessa teltassa maksoi
kolmekymmentä senttiä lisää. Tirehtööri seisoi korokkeella teltan keskellä
huudellen valtavaan metallitorveen, kehoittaen ihmisiä kurkistamaan sisään pienempiin telttoihin nähdäkseen parrakkaita
naisia, ihmissusia, leijonankesyttäjiä ja voimamiehiä.
Willie tuntui
olevan innoissaan kuin lapsi. ”Mennään katsomaan ihmissutta, Hermanni! Et
varmasti oo nähnyt sen veroista elikkoa!” He maksoivat lipun ja pienen teltan
edessä seisova rikollisen näköinen mies raotti
vihreää kangasta. He menivät sisään ja joutuivat totuttelemaan silmiään
hetken. Yksinäisen öljylampun valossa he erottivat häkin, jossa kyyhötti pieni
poika, joka oli yltäpäältä mustissa karvoissa. Se tarkkaili heitä pelokkaana ja
epäluuloisena, murahdellen ja huutaen, jos he yrittivät ottaa askelta lähemmäs.
”Jalo eläin,
kertakaikkiaan!” Willie intoili humalassa, nauraen ja osoittaen häkissä olevaa
poikaa. Nuori mies tunsi tätä kohtaan ennemmin sääliä ja ajatteli humalan
laskeutuvan ehkä ikävästi kohti masennusta, mikäli hän ei tekisi jotakin.
He tulivat ulos
teltasta ja häikäistyivät verrattain kirkkaasta tulesta tirehtöörin korokkeen
vierellä. Sen tulen ympärillä
leijonankesyttäjä pitäisi esityksensä kuudelta, ihmiset seuraisivat sitä
keskikenttää kiertävältä piippuhyllyltä, tietysti turvallinen istumapaikka
maksaisi hieman enemmän.
Miehet
ryypiskelivät salaa pullostaan ja kulkivat innoissaan eteenpäin, käyden lähes
jokaisessa pienessä teltassa katselemassa sirkuksen ihmeitä. He näkivät yhden
teltan edessä valtaisan väen tungoksen.
Väkijoukon yläpuolelta he pystyivät lukemaan telttaan ripustetun kyltin,
johon oli verenpunaisin kirjaimin kirjoitettu sanat ”IHMISKUNNAN UTELIAISUUS JA
AHNEUS!”
He tulivat ihmisjoukon
laidalle ja kyselivät ihmisiltä, mitä siellä oikein oli. Kaikki tuijottivat
vain lumoutuneina eteensä, hiljaisina ja jähmettyneinä. Heidän uteliaisuutensa
kasvoi ja he alkoivat tunkea väkijoukon läpi. Ihmiset tönivät laimealla innolla
takaisin, selkeästi liian lumoutuneina välittääkseen. He pääsivät vaivoin
kyynärpäitään apuna käyttäen joukon etupäähän, ja kykenivät joidenkin ihmisten
hartioiden yli näkemään sen, mikä oli hypnotisoinut kaikki muut.
Pieni teltta oli
edestä auki. Sen keskellä seisoi pikkuinen ukko, vanha äijänkäppyrä joka puhui
matalalla äänellä. Mutta se mikä oli lumonnut kaikki ihmiset, oli hänen
vieressään tuolilla lepäävä ihmisen pään kokoinen timantti! Sen takana paloi
pieni lamppu ja se näytti välkehtivän miljoonissa, ellei sadoissa miljoonissa
eri väreissä, tuli tanssi sen sydämessä ja se valaisi ihmisten kasvot, saaden
kaikki heistä näyttämään aavemaiselta laumalta pystyyn kuolleita puunrankoja.
”...löydettiin
Etelä-Afrikasta neekeriheimon hallusta, sen arvo on mittaamaton, mutta kuka
tahansa pölkkypää pystyy sanomaan, ettei sen kanssa tarvitse enää koskaan
huolehtia rahasta!” Pieni ukko selitti tasaisella äänellä, jota kaikki
kuuntelivat hypnotisoituina.
”Ja nyt,
kunnianarvoisat naiset ja herrat, tämä mittaamattoman kallis jalokivi voi olla
kenen tahansa teistä! Teidän täytyy ainoastaan perustella, miksi juuri teidän
tulisi saada se, ja päästä yksimielisyyteen siitä, kuka tämän arvokkaan kiven
saa viedä kotiinsa.”
Kesti hetken, ennen
kuin ihmiset kykenivät sisäistämään miehen sanat. Hekö saisivat tuon kiven?
Itselleen? Ikiomaksi? Ilmaiseksi!? Heti tämän ymmärrettyään ihmiset alkoivat
huutaa ja kiljua toistensa yli. Joku oli sitä mieltä, että hänen tuli saada se,
koska hänen elämänsä oli niin ilotonta ja kurjaa. Toinen sanoi, että se kuului
hänelle, koska hän ei ollut koskaan voittanut mitään. Kolmas tokaisi, että ei
voittaisi nytkään, sillä juuri hänen kuului saada se, koska juuri äskettäin
myrsky oli tuhonnut hänen kotinsa ja hän joutui asumaan tilapäisessä, halvassa
asunnossa. Joku vaati sitä itselleen, koska hänellä oli monta lasta
ruokittavana ja juuri tuo jalokivi takaisi hänen lapsilleen hyvän koulutuksen
ja hänelle itselleen turvatun vanhuuden. Yksi huuteli, että häneltä oli
hukkunut juuri tuollainen timantti vain viikkoa aiemmin, ja siksi se kuuluisi
juuri hänelle! Jokainen ihminen oli täydellisen varma siitä, että se kuului
juuri heille. Syntyi valtava tappelu, ihmiset tuuppivat, löivät, purivat ja
kynsivät toisiaan, ihmisiä talloontui ja puristui kuoliaaksi. Jotkut kaivoivat
kaikenlaisen kättä pitemmän taskuistaan, löivät toisiaan avaimilla ja
kultakelloilla, joltain löytyi jopa revolveri, mutta hänet lyötiin kuoliaaksi
ennen kuin hän sai ammuttua kaikkia panoksiaan.
Willie kaivoi
taskustaan pienen veitsen, nuorukainen rikkoi viskipullon ja hakkasi sen
terävillä reunoilla jotakuta onnetonta päähän.
Äkkiä hän tunsi terävän piston kyljessään ja Willien viinanhajuisen
kouran suunsa edessä.
”Ihan rauhassa
vaan, poju, mene uneen vaan.” tämän kurnuttava ääni kuiskasi hänen korvaansa.
Hän tunsi elämän pulppuavan kovalla vauhdilla ulos itsestään, kaikki pimeni ja
menetti merkitystään. Hän iski pullonsa Willien kaulaan ja tämä kiroili ja
vetäytyi hänen luotaan sylkien hänen päälleensä. Tällä tavalla jokainen mies ja
nainen löysi oman kohtalonsa ahneuden sylistä, lopulta viimeinenkin timanttia
katsonut ihminen korahteli tuskissaan maassa, verta oli valtoimenaan joka
puolella. Vanha mies hymähti. Hän
sammutti lampun timantin takaa. Yhtäkkiä se ei näyttänytkään enää yhtään niin
suurelta ja lumoavalta. Oikeastaan pystyi näkemään, ettei se ollut juuri muuta,
kuin hieman viimeistelemätön kristallimöhkäle. Eikä se ollut oikeastaan edes
nyrkkiä isompi. Mies kääri sen kankaaseen ja laittoi sen taskuunsa.
