Viimeajat

NIGHTLY BRANCHES

These nightly branches
spread above me
like protecting
aching fingers,
they are always the same.
No matter what night
No matter what year
the anxiety is the same
and so are these branches
that protect my tiny skull
that protects my tiny mind,
which fails to protect me from my
monstrous thoughts.
These nightly branches
always the same
always doing their best
to protect me
from my self-harm.
Thank you.







---


MY EDUCATION

People have always been
and will always be
afraid of the Strength.
I don’t mean the kind of strength
that makes you bully others
and goes to your head,
that’s called power
and it usually is
just compensation
of weakness.
I mean the kind of strength
that lives behind your eyes
in fixed stares
Strength that does not blink
in the face of pain or abuse
the kind of strength
that goes beyond reason.
Growing up
I didn’t have that many toys
But I always had that Strength
from the second I was born.
And my teacher’s could see that.
If I had trouble in school
it usually was with teachers.
There where always those
who couldn’t see the darkness
that lurked in brightest lights
nor did they ever see the light
that smirked in my crooked smile.
The kind of people who can’t see
the suffering in straight A’s
any better than they see
the suffering in straight F’s.
They were always claiming
that I would be the next one
to commit a full-scale school shooting.
I was lucky to have
those other teachers around
the kind of people
who recognize the Strength
when they were staring it in the eye.
I was lucky to have those people
stand up for me
to protect me.
And that was my true education
to see
to learn
that some people are really fucking stupid
and some people are really bright.
Not all
but some.
---

I WILL ALWAYS BE WITH ME


I will always be with me
in every sunrise that burns my eyes
in every suicidal thought
in every second of doubt
I will always be with me
in the still, cold air of the winter night
in snow that falls on my head from the tree
and wrecks my speeding train of thought
in early mornings, or late nights
depends on how you want to look at them
in my silence,
in the whirlwind of blank stares
in confusion and in fear,
in brief, fleeting moments of elation
in elevating and transcending realizations
in every single detail
Yes.
I will always be with me
I will always be with me
When I die.
----

THE SHARPEST KNIFE

His bleakness
could turn off candles
His silence
could silence armies
of angry tigers
His death
could teach all the living
how to disappear completely
How to dissolve in existence
His darkness
Could dim Buddha’s shine
His crooked smile
always had the melancholy
afterglow
His tragedy was filled
with silent laughter
His knife
could cut through granite
through flesh and bone
carve out the marrow
suck it dry
suck it out of all color
all meaning
all the junk
and leave the bone
as it truly is
and you wouldn’t even notice
the cut
Yes.
Beckett sure was
and still is
the sharpest knife.
---

MIND

Things come.
Others go.
Thoughts crash into the shore.
My consciousness floats.

---

TO THE WIND

I stare at my own reflection
and try to be as honest as I can.
I look tired.
And I know this won’t last long
I’m not going to burn out.
That is not possible
for the flame inside me
is a pyre of lust and agony
a fiery tornado that rages and burns
everything.
I am not afraid of burning out
I am afraid of running out of shit to feed to the fire.
If I will go, I won’t burn out.
I will burn away, completely disappear
into my own fire
let it annihilate me completely.
Self-destruct.
I am not afraid of burning out
I just think I might be
in need of a break
at some point.
Or fuck it anyway.
Just feed me with more neglect,
rejection and loathing
And I can keep on burning it through and through forever
and spread the ashes of your darkest secrets
to the wind.

...

MY SADNESS IS A PERENNIAL FLOWER OF RUST

A friend of mine once asked
if I had considered the possibility
of being more happy
If I listened to happier music?
I told him that this sadness was in me
long before I knew there was sad music
and all the happy music made me think
all music was shit altogether.
For my sadness is a delicate flower
a perennial flower
that blooms with frightening precision
and makes me bleed inside
in solitaire confinement
behind the walls of my silence
that may never break.
But that is a lie.
My soul is rust and broken hinges
If something moves inside
you will definitely hear it
a mile away.
And the sadness corrodes the soul
chemical burns
that make it way more beautiful and more meaningful
than it ever was before.

---

ANGRY NOTES

The me of the past plays music
and I want to pat him on the shoulder
tell him that he did good.
I watch him play
and it’s like watching a stranger
completely different from you
but he knows how you feel
He knows what you know
He fears what you fear
And his guitar weeps
the same sorrow you weep.
And it gets to you in these late hours
that boy sure knows how to play death
with a guitar
and there it is,
in those few angry notes
that linger in the air
between those mellow tunes
silent,
unspoken
angry notes.
They are there
no matter if you hear them
or not.
Always there
lingering in the air
no matter how you feel
no matter what you do.
Those beautiful,
silent
angry notes.
--

THE AGE OF FEAR

The streets are burning
with fear and anxiety
television screens glare
ominously in the darkness
that our ignorance casts in the rooms.
We are all trapped inside
the closets of our own stupidity
convinced of our own insight
assured by our own wits.
We are so fucking clever
it makes me want to throw up.
Our streets are mad dogs
with dead eyes
and our whispers
are as quiet as bullhorns
and bombs
on a snowy night.

..
 YOU DON'T BOTHER ME AT ALL

The people are always around
telling me how I should like them
how they know about my addictions
which happen to be theirs too
What they don’t understand is
that I don’t seek their company
I don’t want their acceptance
What you don’t understand is
I am not like you
For I do not seek happiness
outside myself
I do not seek acceptance
from crowds
I do not seek temporary ease
from drugs.
I do not seek the peace of mind
from the abundance and consumption
I do not need you
or your addictions
because I am fully content
within the solitude
inside
my own head.
I am fully satisfied
with the absence of the likes of you
You don’t bother me at all
As long as you are as far away
as you possibly can.

---

THE HAPPIEST I'LL NEVER BE

I watched bees pollinate roses
or some bush I couldn’t name
The sun was setting
the pines were bleeding
The grass was gilded
Time had stopped.
I was 5 years old
and I watched the bees
as they fulfilled their mission
as a sexual euphemism,
but that wouldn’t come to the picture
in few years time I think.
I just sat there
on the edge of the sandbox,
smelling the moist sand
And watched
until the time went on
until the sun went down
until the pines bled try
until the grass rusted
until I felt cold
and went inside
knowing that this life
would be full of confusing things
of controversial thoughts
full of joy
full of sorrow
that entangled together
in moments
just like
that.
----

Yön hiljaisuus

Aika on pysähtynyt
mikään ei tapahdu
maailma ei pyöri
ainoa rytmi maailmassa
on hengitys.
Ainoa henki kulkee ulos
Ja jokaisella henkäyksellä
pieni kuolema
jokaisessa kuolemassa
yksi ikuisuus
jokaisessa ikuisuudessa
kerällä pieni maailmankaikkeus
joka venyttelee itsensä auki
kuin unissaan pyörivä koiranpentu
venyttää raajansa kohti ikuisuutta
kurottaa hipaistaakseen olemusta
jonka muoto alati vaihtuu
aistit, jotka tekevät tilaa
tulkinnan monimuotoisuudelle
Niille sisäisille maailmoille
jotka tekevät ulkoisen
mutta ovat ulkoisten vankina
ja niiden lainalaisuuksien rajoittamina
häviävät lihan mukana.
Siitä huolimatta
juuri tässä
ja juuri nyt
pieni ikuisuus kerällä
totuus suolen mutkassa,
kepeys keuhkoissa
tajunta lihassa
todellisuus tajunnassa,
kauneus maailmassa
maailma minussa.

. - . -- .. - .

Kaikki tää minkä mä edessäin nään
veitsenterällä keikkuva kaikkeus
silmien ohi vilisevä elokuva
päänsisäisen avaruuden sisäinen ahdistus
se valtava puristus
joka kohdistuu sieluun
Hintana lyhyen elämän
kuolema ikuinen,
varjo joka peiton tavoin
kasvoilleni vedetään
kun viimein herää enää en
vaan jään yöhön ikuiseen
Kaiken kokemani jälkeen,
jälkeen kaiken hiljaisuuden
ymmärrän vähitellen
äänten tärkeyden
kuinka kaunis onkaan
tuo äänistä puhtain
ystävän nauru
joka tuhoaa hiljaisuutesi
potkii muurisi rikki
murtautuu läpi kaikesta siitä
jonka luulit suojaavan itseäsi.

Tuolissa istuva kuolema

Yön varjoissa näin häivähdyksen
ja kuulin vaimean askeleen
Istuin hiljaa paikallani kuunnellen
kun kuolema otti tuolin itselleen.
Siinä hän istui, hiljaa vain,
sanomatta sanaakaan.
Istui vain ja katsoi minua hymyillen.
Tunsin sen niskassani,
vaikka yritin jatkaa kirjoittamista
ja jättää sen huomiotta.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
yön tuntien venyessä
sydämen yhä tykyttäessä
kiireisempien hommien tullessa tielle.
Kyllä hän siihen kyllästyisi
ja lähtisi menemään,
kun vain jatkaisin kirjoittamista,
jättäisin vieraan omaan arvoonsa.
Joten istuin hiljaa,
jatkoin kirjoittamista,
jätin vieraan omaan arvoonsa.
Ja kuolema istui,
ja kuolema katsoi.
Näin jatkui kauan,
kunnes ilma kävi ympärilläni
raskaaksi ja paksuksi
hengittäminen kävi vaikeaksi.
Lopulta nostin katseeni vieraaseen
ja kysyin mitä tahdot,
mutta hän vain katsoi hymyillen
sanomatta sanaakaan.
Aloin huutaa, heittelin tavaroita,
riehuin ja potkin ja huusin lisää.
Mutta kuolemaa ei kiinnostanut ollenkaan.
Hän vain istui siinä,
kunnes väsyin riehumaan.
Sen jälkeen hän jatkoi istumistaan.
Minä olin uupunut,
aivan loppuun poltettu
ja tässä yhä makaan.
Eikä tuolissa istuva kuolema
lähde koskaan mihinkään.
Se istuu tuossa yhä,
parin metrin päässä vain.
Istuu vain hiljaa ja hymyilee,
kuten aina ennenkin...

Kristallimaa

Sukelsin läpi elämän pinnan
peilin toiselle puolen
nahalla, lihalla maksoin sen hinnan
joka sielulta pyydettiin
ja vähitellen näin todeksi sen
on kiirastuli ikuinen
ja kärsittyäni siellä ikuisuuden
saavuin sen toiselle puolen

Toisella puolen ol kristallimaa
jossa liskojen jumala valtaa kantaa
kantamatta kaunaa tai kaipaamatta
Takaisin lihaan ja nahkaan
mun sieluni kulki siel kuin unessa
läpi suuren kristallimaan

Saavuin portille liskojen jumalan
se humalassa oli kai
Se tarjosi mullekin viskiä vain,
ja tyrkytti sikareitaan
Mut koska en polta ja koska en juo
mä äkkiä raivostuin,
mä tumppasin sen silmään sikarin,
ja liskojen jumala huusi vaan

"kuka oot sä saatanan kuolevainen,
miten kehtaat tehdä näin?
Täällä minä oon jumala
ja sinä oot hyönteinen vain
Sut kengällä voisin mä murskata,
jos niin tahtoisin!"

Mut samalla hetkellä sieluni mun
repi silmän päästä sen,
nyt sokea jumala viimeinkin
oli myös kuolevainen
Rikoin viskipullon ja sirpaleet sen
tunkeutui aivoihin kuolevaisen,
se koris hetken, hiljeni sitten
ja mä pois pakenin.

Juoksin läpi koko kristallimaan
se mahtui pieneen marmorikuulaan
ja kaikkeus sen jälkeen oli hiljainen,
seisoin äärellä ikuisuuden.
Tunsin tuulet avaruuden
ja näin eessäin tyhjyyden.

Kun kuoleman verhoon mä kietouduin
oli ajatus mielessäin mun
En koskaan saa tietää, mikä tarkoitus on
tän sielun seikkailun.
Ja hiljalleen verhoon mä liukenin
koska tajunta tahra on vain
Mä siihen kankaaseen tukehduin
ja viimeinkin rauhan sain.

jostain pimeästä outoon valoon.

 Okran värisen taivaan alle
jätin kuristetun ruumiis
Katsoin miten varpuset söi lasinsiruja
ja hymyilin hiljaa
Tunsin kynnet niskassani
ja hampaat korvallani
kun valtava terä roikkui
karvan varassa kohdallani


Ryömin raivoissani
takaisin kohtuun
yli kuristetun isäni ruumiin
ja äitini häpyluun
Limaisten seinien välissä tunsin
vetisen haudan
joka vähitellen tuuditti
mut ikuiseen rauhaan
----

 Kuoleman verho

Taas katson kuinka sä kuolet
ja uudestaan ryömin kohtuusi sun
vedän päälleni tähtien verhon
ja sukellan takas tyhjyyteen.

Hautaan itseni multaan
hautaan itseni tuhkaan
lopetan kulkuni ennen kuin se kurjaks käy

Hymyilet läpi kuoleman verhon
ja taas nään syyn kaikkeen tähän vihaan
Työnnän pääni läpi, ikuisuuden silmukkaan
ja astun askeleeen, joka elävät erottaa

Tanssin itseni lepoon
tanssin itseni rauhaan
katkaisen hapen ja niskan,
ennen kuin valoa nään.
---

Kaiken kauneuden perässä
odottaa raskaat kahleet lihan
keveyden jälkeen tunnen
kuinka otan taas vastaan vihan
vaikka luulin sen jo päästäneeni,
kaiken loppuun käyttäneeni
silti ymmärsin sen siellä kytevän taas.

Löysin sen nuotin,
pienen pienen värähdyksen
hiljaisen rauhan, erämaan pään takaa.

En tunne tietä kotiin, en näe tietä valoon
en tiedä missä oon, en oo nähnyt aurinkoo
aikoihin.

Puut kasvaa kohisten, juuret kiertyy jalkoihin,
kaupungin valot jossain kaukana, autojen harmaa kohina,
Täyttää tilan päässäni ja kuljen kohti loppua.


---------
Hiljaa kuiskaat mieleeni
tää on kerta viimeinen,
joten nauti siitä sellaisena kuin se on
Haikeaa kauneutta
täynnä astun näitä katuja
tunnen kuinka sisälläni syttyy
Sataa kovaa, mut mä en välitä
pisarat kasvoilla maistuu taivaan sirpaleilta
Kerron itselleni tarinaa
tästä unesta
Joka kestänyt on pitempään kuin toivoinkaan
Enkä tiedä mihin nämä kadut
mua johtaa.
En osaa tietä kotiin
koska en oo siellä koskaan ollutkaan
Toivon ettei nämä askeleet
pääty koskaan.
Mitä pitempään mä kuljen
sitä paremmalta tuntuu

Ja joka ikinen päivä tästä eteenpäin
mä tunnen kolme sielua mun sisälläin
Sä olet yksi niistä, mä oon yksi niistä
kolmas kaikkeuden käsittää..

Enkä tiedä tuunko koskaan mitään rauhaa löytämään.
mutta tiedän etten tulis siihen kuitenkaan tyytymään...

Viimeaikojen tekstejä.

Naakat tappelevat oksennuksesta. Aivan sama mitä tapahtuu, kunhan varis ei sitä saa. Mieluummin syödään oksennusta, kuin annetaan jonkun muun saada se. Puut vilisevät ohi. Maisemat vaihtuvat. Talvi on tullut. Se tekee syksystä helpomman. Kuin kuolema vanhuudesta. Olkoon mitä on, onneksi se ei kestä ikuisesti. Jotkut syksyt ovat helpompia kuin toiset, toiset ovat syöpäisiä, sydänvaivaisia, stressattuja, pelottavia, ahdistavia. Toiset ovat niin leutoja, että tuntuvat uusilta keväiltä. Mutta aina se on syksy. Ja aina edessä on talvi.

-----
NEVER BETTER

Our grief and anxiety is a throbbing heart.
It's pulse penetrates our consciusness,
drives us towards the edge and beyond.
We are lost in our primate power trip,
drug-crazed eyes staring into the void,
in the self-made image of God.
All mankind screaming, breathing and throbbing.
Breathe in.
Breathe out.
Nothing was ever better.
And never will be.
Nothing was ever better.
And never will be.

KUISKAUS

Seinistä huutavat kädet kurottivat
suurina etanoina silmiään minua kohti.
Tunsin tämän tilanteen lihallisen luonteen
mutten tiedä mikä siihen lopulta johti.
Ahdistuksen väristykset käristivät nahkani mustaksi
ja vaikken kyennyt näkemään jalkojani
tiesin tulen lyövän niihin asti.
Silmäni kiehuivat resonanssissa,
korvat huusivat niin,
että jopa suuni pysyi hetken aikaa kiinni.
Hampaiden kalina oli pianon korkeinten kielten helinää
ja kaiken sen pauhun keskeltä erotin
yhden ainoan kuiskauksen:
"...ei mitään."